perjantai 31. joulukuuta 2021

Mitä minulle tapahtui vuonna 2021?

No niin, nyt on taas se aika vuodesta, kun teen tämän kai jo vähän perinteisenkin vuosipostauksen, jossa selviää, mitä mä olen puuhaillut kuluneen vuoden aikana. En oikein tiedä, mitä sanoisin (tai siis kirjoittaisin) tästä vuodesta kokonaisuutena. Tänä vuonna olen edelleen vaatinut itseltäni liikaa, pudonnut korkealta alas ja tutkinut rotkoa, jonka pohjalta olen jo joskus luullut päässeeni kokonaan pois. Tänä vuonna olen uskaltanut olla enemmän oma itseni, kuunnellut hyvää musiikkia ja yrittänyt pitää paletin kasassa siinä toisinaan onnistumatta. Mutta mitä kaikkea tämä vuosi on siis oikeasti pitänyt sisällään? Se selviää alla olevasta 70 kohtaa sisältävästä listasta.

Vuonna 2021...

  1. haastoin itseni lukemaan 26 kirjaa (niin, että lukisin yhden kirjan kahdessa viikossa)...

  2. ja epäonnistuin haasteessa jäädessäni tulokseen 20/26.

  3. itkin silmät päästäni lukiessani Jojo Moyesin kirjaa Kerro minulle jotain hyvää.

  4. olin kesällä mökillä yötä, sillä kotona huoneessani saattoi olla iltaisin +30°C lämmintä.

  5. pidin huonekuuseni jälleen hengissä.

  6. suoritin yhden kurssin itsenäisenä… 

  7. ja päädyin suorittamaan toista itsenäistä kurssia heti perään kurssien päällekkäisyyksien takia.

  8. kävin kahdesti uusimassa pitkän matematiikan kokeen paremman kurssiarvosanan toivossa. 

  9. katsoin Matikkamatskut-kanavan videoita.

  10. yritin herätä katsomaan auringonnousua klo 3.45 heinäkuussa, mutta uni vei voiton. 

  11. kuvasin auringonlaskuja.

  12. luin ensimmäistä kertaa ikinä kirjan englanniksi. 

  13. neuloin 1,5 lapasta.

  14. katsoin Karpin 3. kauden noin 14 tunnin sisällä julkaisusta = yöunet jäivät vähiin.

  15. stressasin liikaa turhista asioista, joista en vain osaa olla stressaamatta.

  16. kävin uimassa kesällä paljon.

  17. jäin jumittamaan puhelimelle, kun olisi pitänyt saada jotain aikaiseksi :’D.

  18. poltin olkapääni auringossa nurmikkoa leikatessa.

  19. kävelin koiran kanssa pitkiä lenkkejä.

  20. hiihdin kuunvalossa helmikuussa. 

  21. löysin monta uutta artistia ja/tai bändiä, joiden musiikista pidän.

  22. päätin alkaa katsomaan muumeja ruotsiksi, mutta sain katsottua vain yhden jakson huonojen tekosyiden varjolla (ensi vuonna uusi yritys).

  23. kuuntelin biisejä, jotka ovat olleet hittejä 2000-luvun alussa.

  24. olin iloinen lähiopetuksesta, jossa saimme olla suurimman osan vuodesta.

  25. tein hyvin onnistuneen suolaisen piirakan.

  26. vietin aikaa vanhojen kavereiden kanssa.

  27. lauloin soolona syksyn yo-juhlassa Juicen Syksyn sävelen.

  28. olin melankolinen (niin kuin aina).

  29. velloin hieman liikaa vanhoissa asioissa.

  30. päästin vihdoin irti jostain vanhasta.

  31. kuuntelin räpillä terästettyä poppia.

  32. kehityin vähän kitaransoitossa.

  33. kävin ratsastamassa ensimmäistä kertaa 2,5 vuoteen.

  34. opettelin luottamaan itseeni enemmän.

  35. epäröin liikaa…

  36. mutta olin joissain asioissa määrätietoinen.

  37. hain asennetta musiikista.

  38. luin kokeisiin liian vähän.

  39. olin väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti.

  40. valvoin liian myöhään ja nukuin siksi liian vähän.

  41. kuuntelin ASMR-videoita mihin vuorokauden aikaan tahansa.

  42. julkaisin blogissa joulukuussa 24 eri tekstiä, jotka ovat laadultaan, noh, kovin vaihtelevia.

  43. tuskailin Aallokko-sarjan kirjoittamisen kanssa, enkä vieläkään tiedä, onko se millään tasolla uskottava. 

  44. en saanut kirjoitettua Lopun jälkeen -sarjaa valmiiksi, joten jatkan sitä vielä ensi vuonnakin (eli ei hätää, Mikaelan ja Nooan tarina jatkuu tammikuun puolella!).

  45. nautin jopa hieman kieroutuneesti maantiedon karttakokeeseen lukemisesta.

  46. tein matematiikan tehtäviä kaverini kanssa (paljon kivempaan kuin yksinään pään seinään hakkaaminen).

  47. olin lipunmyyjänä vanhojentansseissa.

  48. tuskastuin hyttysiin, joita oli alkukesästä paljon.

  49. leikin koiran kanssa.

  50. en muistanut laittaa jouluvaloja huoneessani päälle kertaakaan.

  51. aloin kuunnella raskaampaa musiikkia, eli metallia, tosin hieman valikoivasti: liian raskas on edelleen liian raskas.

  52. rakastin kirjoittamista taas vähän enemmän, vaikka välillä se melkein ahdisti.

  53. huusin keskellä metsää.

  54. poltin suuni teetä juodessa.

  55. itkin, kun kuuntelin olkapäällä istuvaa ja huutavaa perfektionistia, jonka mielestä olin epäonnistuja.

  56. kuuntelin Spotifyssa musiikkia 27 540 minuuttia, mikä on 12 000 minuuttia enemmän kuin vuosi sitten.

  57. luin hammasta purren loppuun muutaman kirjan, jotka olisi jälkikäteen ajateltuna voinut jättää suosiolla kesken.

  58. aloitin autokoulun ja jännitin ensimmäistä ajotuntia niin paljon, että melkein oksensin.

  59. huomasin ajotunneilla konkreettisesti sen, että olen hieman haaveilija, mutta onneksi havainnointi kehittyi valtavasti autokoulun aikana.

  60. sain b-kortin (syrjässä asuvalle ajokortti on tarpeellinen!) 

  61. poltin kynttilöitä.

  62. onnistuin pelottelemaan itse itseäni hyvän mielikuvituksen ansiosta.

  63. ostin joululahjat jälleen viime tipassa. 

  64. en jaksanut meikata kouluun juuri koskaan.

  65. katsoin Euroviisut.

  66. aloin pitää hiukset öisin kiinni.

  67. hankin uudet kuulokkeet.

  68. katsoin YouTubesta retkeilyvideoita.

  69. olin välillä rotkon pohjalla…

  70. ja sain jälleen huomata, miten pienestä asiat ovat toisinaan kiinni.


Tää vuosi on ollut ihan hyvä, vaikka niitä huonoja hetkiä on myös mahtunut mukaan jonkin verran. Joka tapauksessa kolmas blogivuosi on ollut ihana, oon saanut sydäntä lämmittäviä kommentteja ja niistä haluankin kiittää jokaista kommentoijaa. Nyt on kuitenkin aika paketoida tämä vuosi blogin osalta.


Hyvää ja onnellista uutta vuotta kaikille! <3

perjantai 24. joulukuuta 2021

Sormukset #3

Olisi ihanaa, jos voisin luottaa siihen, ettei Alexilla ole mitään salattavaa, mutta valitettavasti asia ei ole niin, enkä ole lainkaan varma siitä, että asia muuttuisi lähitulevaisuudessa, ellen sitten keksi keinoa päästä käsiksi siihen osaan Alexin elämästä, jota mies ei itse vapaaehtoisesti minulle jaa. En varsinaisesti ole vihainen miehelle, jokaisella on omat salaisuutensa, mutta sormuksiin liittyvä salamyhkäisyys häiritsee minua silloin, kun näen, että miehellä on mielessään jotain, josta ei voi puhua minulle syystä tai toisesta. Kaisa on edelleen sitä mieltä, että sormuksiin liittyvä salailu on enemmänkin uhka kuin mahdollisuus, mutta minä pidän kiinni itsepintaisesti siitä käsityksestä, jonka olen Alexista lyhyessä ajassa saanut. Olemme tunteet vasta puolitoista kuukautta, enkä ajattele, että siinä ajassa olisi pitänyt ehtiä rakentaa luottamus huippuunsa, vaikka epämääräinen salailu syökin uteliasta puoltani, joka palaa halusta tietää edes sen, mihin tai keneen sormukset liittyvät. Alex ei varsinaisesti arvosta niitä kertoja, kun tutkin sormuksia omin päin hänen jätettyään ne milloin minnekin tasolle esimerkiksi suihkun ajaksi, mutta ei hän myöskään ole ilmaissut, että sormusten tutkiminen olisi asia, jota en missään nimessä saisi tehdä. Ja jos nyt sanon suoraan, tiedän itsekin, miksi mies ei kiellä minua, vaikka ei pidäkään siitä, että yritän saada jotain tietoa irti itse sormuksista, kun hän ei sano sanaakaan metallisista rinkuloista, joita varjelee kuin pieniä lapsia. Se, miksi Alex kuitenkin antaa minun tutkia sormuksia, johtuu vain ja ainoastaan siitä, etten saa niistä mitään irti, vaikka kuinka tutkin ja annan googlen laulaa, joten on melkoisen selvää, ettei mikään suuri yritys valmista suuria määrin sellaisia sormuksia, joita Alex jostain syystä sormissaan kantaa lähestulkoon koko ajan. Minun on siis käytännössä pakko olettaa, että sormukset ovat vain jokin pienen ryhmän käytössä, jos ja kun sormukset eivät ole vain viattomia koruja, joita Alex käyttää esteettisten syiden vuoksi.


Minä ja Alex olemme oppineet yllättävän nopeasti sukkuloimaan minun töideni, opiskelujeni ja Alexin töiden välillä, vaikka yhtälö ei ole helppo. Jotenkin olemme kuitenkin saaneet elämämme yhdistettyä niin, ettei kummankaan tarvitse uhrata töitään tai opintojaan toisen takia, ja se on meille molemmille tärkeää – vaikka viihdymmekin toistemme seurassa, emme kuitenkaan jaksa kyhnätä kylki kyljessä 24 tuntia seitsemänä päivänä viikossa, vaan tarvitsemme omaa tilaa, mikä varmasti vain hyvä juttu kummankin kannalta. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen ilta, jonka minä ja Alex haluaisimme viettää yksin, joten hän on tulossa luokseni, enkä minä voi väittää, ettenkö olisi asiasta hieman innoissani. On jotenkin outoa ajatella, miten nopeasti yhden kantabaarissa vietetyn illan nahkatakkisesta miehestä on tullut osa elämääni, johon en ollut ajatellut hankkia lisäpaloja, mutta siinä Alex vain on, minun elämässäni ilman, että pidän asiaa lainkaan huonona, vaikka vielä kesällä olisin todennäköisesti vastustanut ajatusta uudesta ihmissuhteesta. Tilanteen ainut ongelma on se, että Kaisa on ollut koko syksyn ajan oikeassa sanoessaan, että tulen tapaamaan kiinnostavan ihmisen, halusin sitä itse tai en. Alexin tavattuani olen saanut todistaa Kaisan voitonriemua jokaikinen kerta, kun näen tai edes juttelen hänen kanssaan, vaikka muuten Kaisa haraakin vastaan, mitä tulee suhteeseeni sormuksiinsa salaisuutensa kätkevään mieheen. Sormukset ja niihin liittyvä salamyhkäisyys häiritsevät itseäni vain uteliaisuuteni takia, ei siksi, että minulla olisi tarve epäillä Alexin tekevän jotain epämääräistä kadun pimeällä puolella. Hän ei ole antanut minulle syytä huolestua, enkä haluaisi turhaan stressata itseäni sormuksilla yhtään sen enempää, kuin mitä oma uteliaisuuteni ajaa minut tekemään. Sormuksia enemmän minua stressaa Alexin luottamus, johon sormukset kyllä väistämättä liittyvät. Tiedän, että suhteemme on varsin tuore, eikä luottamus ole vielä ehtinyt rakentua kunnolla, mutta sormuksiin liittyvä salamyhkäisyys saa minut miettimään hieman liikaa sitä, mitä sellaista sormusten tarina sisältää, ettei Alex voi tai edes halua puhua minulle asiasta. Mies tietää itsekin, että hänen käyttämänsä argumentti “Sun ei tarvitse tietää kaikkea” on maailman surkeimpia, mutta hän käyttää sitä silti tiedostaen, että puhumatta jättäminen vain innostaa minua tutkimaan asiaa entistäkin enemmän. Olen lähestulkoon satavarma siitä, että Alexin sormukset ovat vain pintaraapaisu johonkin suurempaan kokonaisuuteen, jonka sisällöstä olisin mielelläni perillä. 

Havahdun sormuksiin liittyvistä ajatuksistani ovisummerin soidessa, enkä jää aikailemaan sohvalle, jolla istun, vaan nousen ripeästi ylös päästääkseni ulkona odottavan miehen rappukäytävään kiipeämään portaat kolmanteen kerrokseen, jossa asuntoni sijaitsee, eikä aikakaan, kun ovikello soi.

  –Moi. Ihana nähdä, sanon Alexille, joka astuu asuntooni jokseenkin vakava ilme kasvoillaan, vaikka hän halaakin minua pehmeästi ja turvallisesti, juuri niin kuin hänellä on tapana.

  –Mm, samoin, mies mutisee korvaani vasten ja kuulostaa paitsi vakavalta, myös väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin, eikä hän päästä minua otteestaan pois niin nopeasti kuin tavallisesti, vaan viipyy lähelläni normaalia pidempään.

  –Kaikki hyvin? kysyn, sillä minusta Alex käyttäytyy oudosti. En voi väittää, että mies normaalistikaan olisi mikään ilopilleri, mutta nyt hän on jopa pelottavan vakava, eikä suostu katsomaan minua silmiin, ennen kuin tartun hänen leuastaan napakalla otteella kiinni, jotta hän ei voisi kääntää päätään niin vain pois.

  –Joo, on. Tai…

Alex ei siirrä päätään pois otteestani, mutta nostaa sen sijaan oikeaa kättään, jossa sormukset ovat. Minä liikuttelen katsettani Alexin silmien ja sormuksien välillä, mutta en saa selvää vastausta ilmassa leijuvaan kysymysmerkkiin vain katselemalla.

  –Haluatko sä puhua? kysyn ja vien vapaan käteni miehen poskelle, silitän sitä rauhoittaakseni Alexia, joka vaikuttaa stressaantuneelta ja hieman rauhattomalta juuri sormusten takia, vaikka en itse kykene vielä ymmärtämään, mihin kaksi metallirengasta voi liittyä.

  –Jos sä haluat kuulla, Alex sanoo hiljaa ja katsoo minua silmiin jopa hieman arasti, mikä ei ole lainkaan tyypillistä hänelle, enkä minä edes harkitse vastaavani kieltävästi hänelle nyt, kun todennäköisesti saan pääsyn syvemmälle hänen maailmaansa. 


En pakota Alexia puhumaan minulle, vaan annan hänelle tilaa ja aikaa, jota tarvitsen itsekin silloin, kun valmistaudun avaamaan jotain henkilökohtaista asiaa ihmiselle, joka ei vielä tiedä mitään siitä kaikesta, mitä asiaan mahdollisesti liittyy. 

  –Mä haluan puhua tästä sulle itse, ennen kuin sä saat selville jostain, mihin nää sormukset liittyy, Alex aloittaa ja vetää sitten sormukset pois sormistaan, avaa käteni ja pudottaa pienet, mutta kuitenkin yllättävän raskaat renkaat kämmenelleni. Sormukset tuntuvat lämpimiltä kädessäni, joka on hieman kylmä ja nihkeä. En tiedä, jännittääkö tilanne enemmän minua vai vieressäni istuvaa miestä - en tiedä, mitä voisin olettaa hänen sanovan.

  –Sähän tiedät, että mun päivätyö on aika tavallinen, ei mitään ihmeellistä. Eikä nuo sormukset liitykään mitenkään mun päivätyöhön, vaan siihen, mitä mä teen vapaa-ajalla. 

Alex siirtelee katsettaan lattian ja silmieni välillä jatkuvasti, mutta en osaa sanoa tai tehdä vielä mitään, mikä rauhoittaisi miestä

  –Mä teen vapaaehtoistyötä… tai kai sitä voisi kutsua jopa sivuduuniksi.

  –Eikö vapaaehtoistyö ole hyvä asia? kysyn varovaisesti, kun Alex ei jatka asian selittämistä, vaan katsoo minua epäröiden. 

  –Nadja, odota. Vapaaehtoistyö on hyvä asia, mutta se järjestö on tässä se suurin ongelma, hän sanoo ja näyttää sitten jopa tuskastuneelta tilanteeseen ja siihen, että joutuu puhumaan kanssani asiasta, joka kuitenkin selvästi painaa hänen mieltään. 

  –Kerro, yritän kuulostaa rohkaisevalta, vaikka Alexin tuskainen ilme ei varsinaisesti vakuuta minua siitä, etteikö hän olisi sekaantunut johonkin epäilyttävään kuvioon, johon en välttämättä itse halua mukaan. 

  –Me autetaan siinä järjestössä ihmisiä, joilla on ongelmia, vaikka väkivaltaa kotona. Me nimenomaan autetaan ihmisiä, ei aiheuteta harmia. Ainut ja suurin ongelma on se, että se järjestö on laiton. 

Jälleen kerran, valehtelisin, jos väittäisin, ettei sana "laiton" särähtäisi korvaani pahemman kerran.

  –Siis mitä? Miten niin laiton? kysyn ja katson Alexia, joka näyttää siltä, pysyy asunnossani vain siksi, ettei hänen itsekurinsa anna hänen lähteä kesken kaiken. 

  -Mä vannon, ei mitään huumekauppaa, väkivaltaa tai muuta sellaista. Me liikutaan välillä lain hämärällä puolella, jotta me voitaisiin auttaa ihmisiä paremmin ja nopeammin, ei siksi, että hyödyttäisiin siitä itse. Nuo sormukset on mun järjestösormukset. Kun mä pidän niitä, mä olen sitoutunut järjestön ehtoihin ja lupaan toimia niiden mukaan tilanteesta riippumatta. Jos joku järjestön sisällä toimii vastoin järjestön sääntöjä, ohjeita ja ehtoja ja rikkoo lakia hyötyäkseen siitä itse, mulla on noiden sormusten ja omatunnon tuoma velvollisuus ilmoittaa asiasta viranomaisille, mies selittää minulle ja katsoo sormuksia, jotka lepäävät edelleen kämmeneni päällä odottaen sitä hetkeä, kun ne pääsevät takaisin omistajansa sormiin. Minä en sano hetkeen mitään, tuijotan vain jokseenkin säikähtäneenä Alexia, joka katsoo minua epävarmana. 

  -Mä en tiedä vielä, mitä ajatella tai sanoa, päädyn lopulta sanomaan, kun Alexin olemus alkaa käydä turhan hermostuneeksi. Miehen olemus rentoutuu hieman, kun hän tajuaa, etten tuomitse häntä vielä vain sen perusteella, että järjestö on laiton. En missään nimessä kannusta ihmisiä rikollisuuteen, päinvastoin, mutta ennen kuin sanon tai teen mitään, haluan kuulla tarkemmin Alexilta järjestön toiminnasta ja siitä, miksi se on laiton tai vähintääkin epävirallinen ja ei-toivottu, eikä mies vastustele enää, vaan suostuu puhumaan minulle melko avoimesti kaikesta, josta kysyn, vaikka aiemmin sormukset ovat olleet väistelty puheenaihe. Hän kertoo minulle omista motiiveistaan, sormusten merkityksestä ja lopulta myös siitä, miksi on päättänyt puhua minulle asiasta. 

  -Suurin syy on se, ettei tää ole kovin hupaisaa, vaan aika rankkaa, kun näkee ihmisiä, joiden ongelmat on liian suuria yksin käsiteltäväksi. Ja toisekseen, vaikka me ollaan vielä pysytty pienen porukan tietona ja maan alla, ei me kuitenkaan aina tulla siellä pysymään, haluttiin me itse tulla esille tai ei, Alex sanoo, vakavoituu vielä hieman aiempaa enemmän ja kertoo minulle sitten jostain tapauksesta, joka oli saanut joskus hänen maailmansa pois raiteiltaan. Vaikka en ole vielä varma siitä, mitä ajattelen järjestöstä, olen kuitenkin Alexille kiitollinen siitä, että hän on uskaltanut luottaa minuun, vaikka reaktioni olisi voinut olla mitä tahansa.


Kuukautta myöhemmin olen edelleen Alexin kanssa, nyt ilman sormusten tuomaa salaperäisyyttä. Mies on edelleen mukana järjestön toiminnassa, mutta on saanut minut vakuutettua siitä, ettei ole jäämässä järjestöön, mikäli sen toiminta muuttuu joksikin muuksi kuin puhtaaksi ihmisten auttamiseksi. Muutenkin hän on luvannut olla vetämättä minua mukaan toimintaan sen enempää kuin on aivan pakko, joten uskallan olla rennosti hänen lähellään, kuten aina ennenkin. Ensimmäinen yhteinen joulu tuntuu hyvältä, enkä varsinaisesti malta odottaa sitä, että saan olla Alexin kanssa kotona aivan rauhassa ilman, että tarvitsee juosta perinteissä yhdistetyn opiskelu- ja työelämän juoksupyörässä, joka osaa olla todella raskas suoritettavaksi. Alexin kanssa olen kuitenkin oppinut rentoutumaan ja irtaantumaan arjesta, etenkin sen jälkeen, kun kahden sormuksen muodostamasta salaisuudesta päästiin eroon. Hänen kanssaan saan olla rauhassa oma itseni, eikä hänenkään tarvitse esittää mitään minulle. Tiedän jo valmiiksi, ettei suhteemme tule aina olemaan yksinkertainen, mutta juuri siksi olen erityisen iloinen siitä, että nyt kaikki on ainakin hetken aikaa hyvin.

torstai 23. joulukuuta 2021

Aallokko #4

Vesisade ropisee takkiani vasten, kun kuljen kaupungin vilskeessä iltapäivällä ruuhka-aikaan. Ruuhkasta huolimatta minun elämäni tuntuu hieman pysähtyneeltä, en oikein tunne mitään, vaikka öisin ennen nukahtamista itkenkin eroa ja sen tuomaa tyhjyyttä. Kaikki on vielä vaikeaa ja raskasta, muistot satuttavat ja asiasta kertominen yhä uudelleen ja uudelleen on suolaa avohaavoille. Olen tavattoman väsynyt, mutta en saa nukuttua kunnolla, ja siksi kaupungilla kävely tuntuu jopa hieman ylivoimaiselta tehtävältä – en jaksaisi keskittyä yhtään mihinkään, en edes liikennevaloihin, jotka yrittävät estää minua kävelemästä suoraan auton alle.

Vilkaisen nopeasti sekä oikealle että vasemmalle ja ylitän sitten kadun. Nostan hupun pois päästäni, ravistelen vaatteista hieman vettä pois, vedän kahvilan oven auki ja astun sisään kotoisaan, paljon tummaa puuta sisältävään tilaan, joka on suhteellisen täynnä ehkä ajankohdasta johtuen. Käyn tiskillä ostamassa teen ja etsin itselleni sen jälkeen paikan kahvilan kauimmaisesta nurkasta, jotta voin piiloutua muilta ihmisiltä, joiden kanssa en halua nyt puhua, vaikka suomalaiset kai ovatkin perinteisesti hiljaista ja etäistä porukkaa. Silti. Silti en halua ottaa riskiä, että joku alkaisi puhua minulle, kysellä elämästäni ja kertoa omastaan. Kahvilan kauimmainen nurkka tuntuu turvalliselta.

En jaksa keskittyä mihinkään, joten en edes yritä kaivaa puhelinta jostain takkini taskusta, vaan jään selaamaan hajamielisesti pöydälle ja säpsähdän välillä hereille, kun joku kolauttaa lautasen pöydälle hieman liian kovaa. Yksikään sanomalehden lause ei jää päähäni, yksikään kuulemani lause ei jää kaikumaan pääni sisään. Minä vain olen ääriään myöten täynnä olevassa kahvilassa, kuuntelen muiden elämää hieman huonosti ja mietin, miten ja milloin pääsen eteenpäin tästä eron vaiheesta, kun vuorotellen kadun ja olen helpottunut. 

  –Hei, onko tässä tyhjää vai odotatko sä jotain? Täällä on vähän täyttä.

Nostan sanomalehteen jämähtäneen katseeni ylös ja havaitsen suoraan edessäni ehkä suurin piirtein oman ikäiseni miehen. Vilkaisen nopeasti ympärilleni, totean kahvilan tosiaan olevan täynnä ja teen sitten päätöksen.

  –Ei, istu vaan. En mä odota ketään, sanon ja seuraan katseellani, kun mies luo kasvoilleen pienen hymyn ja istuu sitten alas kanssani samaan pöytään, vaikka se ei olekaan suunnitelmani mukaista. Jotta en vaikuttaisi ihan niin jäätyneeltä kuin olen, otan pöydältä jo jäähtyneen teemukin ja juon siitä hieman mielessäni irvistäen – jäähtynyt tee ei ole erityisen hyvää.

  –Tota… voi olla outo kysymys, mut käytkö sä täällä usein?

Olen tukehtua teehen, kun kuulen miehen sanat, mutta löydän kuitenkin yllättävän nopeasti puhekykyni.

  –Mä todella toivon, ettei tuo ollut mikään iskurepliikki. Mä en halua yhtään minkäänlaista sekoilua omaan elämääni nyt. Erosta tulee ihan kohta kuukausi, enkä mä halua epämääräistä olkapäätä, totean jokseenkin kylmäkiskoisesti ja luon edessäni istuvaan ihmiseen tiukan mulkaisun, joka näyttää sanojeni jälkeen oikeastaan hämmentyneeltä koiranpennulta.

  –Sori, mä… tai siis… Se ei ollut iskurepla, mä lupaan, mulla ei ollut eikä ole sellaisia taka-ajatuksia. Ei sillä, ettetkö sä… tai ei yhtään mitään, anteeks. Jos mä aloitan alusta?

Miehen sekoilu on ensimmäinen asia, joka eron jälkeen edes etäisesti ja aidosti kutittaa naurahermoani.

  –Kerro. Sua voi itse asiassa olla ihan hauska kuunnella, sanon ja näen miehen ilmeestä, että hän tajuaa minun kiusaavan häntä sekoilusta sanojen kanssa.

  –Joo, kiitti luottamuksesta. Tää kahvila on ollut mun vakipaikka viimeiset kuukaudet. Mäkin erosin kolme kuukautta sitten, tiedän ehkä mitä sä käyt läpi ja oon pahoillani, tää homma on aika syvältä vieläkin. Mä en muista nähneeni sua täällä aiemmin, eli sen mun kysymyksen piti olla, että onko tää paikka sulle jo ennestään tuttu? Ja ihan oikeasti anteeksi, mä olen älyttömän huono valitsemaan sanoja välillä, mies sanoo ja katsoo minua hieman myötätuntoisesti hymyillen, ja se tuntuu hyvältä. Olen eron jälkeen saanut ihan liikaa sääliviä tai syyttäviä hymyjä, mutta nyt itselleni tuntemattoman miehen hymyssä ei ole lainkaan sääliä, vain myötätuntoa ja ymmärrystä siitä, että tilanne on vielä tulenarka.

  –Ei tää ole mulle ennestään tuttu paikka, aloin käydä täällä vasta nyt eron jälkeen. Me oltiin jollain tasolla tiivis pari, niin nyt on pitänyt etsiä uusia paikkoja, kun vanhat muistuttaa liikaa siitä, mitä se suhde oli ennen kuin siitä tuli koko ajan kiristyvä naru kaulan ympärillä. Ja mä oon pahoillani, eroaminen kai on useimmiten tilanteesta huolimatta aika syvältä, selitän ja koen oloni jokseenkin kevyemmäksi, kun saan jaettua jollekin täysin ulkopuoliselle edes minimaalisen pienen palan elämästäni, vaikka olen vain hetkeä aiemmin ajatellut, etten halua puhua kenenkään kanssaan yhtään mistään. 

  –Niinpä. Uusi paikka tää oli mullekin vielä kolme kuukautta sitten, mutta tässä sitä nyt ollaan. Täällä käy tarpeeksi ihmisiä, kukaan ei koskaan muista mua ja se on parasta. Kukaan ei koskaan kysy, miten exällä ja mulla menee nykyään, mies sanoo ja jatkaa puhumista hetken aikaa niin, että minä vain kuuntelen ja nyökyttelen. Tilanne ei kuitenkaan muutu häiritseväksi, sillä minusta vaikuttaa siltä, että miehen täytyy saada puhua ajatuksistaan jollekin, enkä ihmettele sitä yhtään. Välillä oma päänikin on räjähtää, kun mietin samoja tyhmiä, suuria ja kipeitä kysymyksiä vain yksinäni. On jokseenkin kipeää tajuta, miten tutulta miehen ajatukset kuulostavat. En haluaisi itkeä Santun perään montaa kuukautta, vaikka toisaalta tiedän, että hänen ikävöimisensä todennäköisesti kuuluu olennaisena osana eroamiseen ja erosta selviytymiseen. Enkä minä aina edes tiedä, ikävöinkö Santtua vai ajatusta siitä, että olisi joku, jonka kanssa voisi jakaa kaiken. 


Se sateinen iltapäivä elokuun loppupuolella jää historiaan päivänä, jolloin minusta ja Rasmuksesta tuli ystäviä. Olen siitä oikeastaan itsekin yllättynyt. En todellakaan odottanut, että mies, joka sekoilee niin paljon sanoissaan, tulisi olemaan uusin ystäväni, mutta lopulta, kun olimme jo lähdössä kahvilasta, olimme tajunneet esittäytyä ja no, siinä sivussa Rasmus oli ilmaissut, että vertaistuelle voisi olla jatkossakin käyttöä. Emmekä me ole oikeasti mitään muuta kuin ystäviä, vaikka valitettavan monet pyrkivät työntämään meidät yhteen.

  –Mä tajuan kyllä, että se on ärsyttävää, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun ystävyys muuttuu laastariksi, Rea sanoo minulle ja katsoo minua hieman liian selvästi tarkkailen, kun on kuunnellut hetken aikaa valistustani siitä, miten ärsyttävää on, että minä ja Rasmus emme saa olla rauhassa ystäviä. Kumpikaan meistä ei halua muuta kuin ystävyyttä. Kumpikaan meistä ei ole valmis muuhun kuin ystävyyteen, ja kumpikin meistä pitää ystävyydestämme sellaisena kuin se on.

  –Rea, älä säkin nyt ala! Mä en halua sotkea asioita kenenkään kanssa, eikä se, että mä ja Rasmus ollaan molemmat erottu, altista meitä sille, että meistä tulisi joku hiton pari heti, kun silmä välttää, puhun ja mietin sitten, miten paljon asiat ovat muuttuneet viimeisten kuukausien aikana. Olen muutamaa viikkoa aiemmin saanut asiat Santun kanssa lopullisesti pakettiin, kun löysin viimeinkin uuden asunnon ja pystyin muuttamaan pois siitä kodista, jonka seinät melkeinpä huusivat muistoja vuosien varrelta etenkin öisin. 

  –Kunhan sä oot itse okei tai ainakin parempaan päin menossa. Jos Rasmus on se tyyppi, jota sä tarvitset just nyt, pidä siitä kiinni. Ja muista, että mä ja Lilja ollaan myös täällä edelleen, jos sä haluat puhua tai ihan vaan olla jonkun kanssa, Rea sanoo hetken asiaa pohdittuaan ja saa minut hymyilemään, mikä on jo itsessään jonkinlainen saavutus siitä huolimatta, että kadonnut hymyni on alkanut hiljalleen ilmestyä paikalle, jos jokin saa minut iloiseksi. On ollut helpottavaa huomata, etten erosta huolimatta ole menettänyt kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet ympärilläni viimeisten vuosien aikana, vaikka tietenkin osa entisestä kaveriporukasta on jäänyt elämästäni pois. Kuitenkin Lilja, Rea ja hänen kumppaninsa sekä muutamat muut ovat edelleen ystäviäni, enkä koe itseäni yksinäiseksi. Ja tietenkin Rasmus tuo oman lisänsä vertaistukena ja ystävänä, joka suhtautuu asioihin eri tavalla kuin ne, jotka ovat tunteneet minut melkein aina. 

  –Mä tiedän. Santun jälkeen kaikki on vaan ollut enemmän ja vähemmän sekaisin, ja mä tiedän, ettei Santulla ole ollut sen helpompaa. Mut se on alkanut helpottaa, musta tuntuu siltä, että mä pystyn taas hengittämään, enkä mä nuku enää ihan niin huonosti kuin alussa. Kun näin Santun siellä asunnolla, kun haettiin molempien vikat kamat pois, sekään ei näyttänyt enää niin huonolta, vaan jopa ihan hyvinvoivalta ainakin tilanteeseen nähden. Musta on hyvä, että kumpikin on päässyt eteenpäin, sanon Realle, joka nyökyttelee. Kuluneet kuukaudet ovat olleet raskaita, enkä varmasti tule ikävöimään yhtäkään yötä, jonka olen viettänyt valvoen ja enemmän ja vähemmän itkien, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, että kuukaudet ovat kuitenkin olleet tärkeitä minulle itseni vuoksi. Olen oppinut tekemään päätöksiä oman hyvinvointini eteen, olen joutunut kantamaan itse itseni ja olen joutunut opettelemaan yksin olemista, sillä en koskaan kotoa pois muuttamisen jälkeen ehtinyt asua oikeasti yksin. Minä ja Santtu muutimme yhteen 18-vuotiaina ja hieman tyhminä, mutta suhteemme ei kaatunut edes Santun armeijavuoteen, vaan siihen, ettemme enää osanneet muuttaa ja yhdistellä unelmiamme toistemme takia. En todellakaan ole vielä ehjä, enkä tiedä, kuinka paljon saan aikaa kulumaan siihen, että olen taas kokonainen, mutta jos jokin asia on selvinnyt minulle, niin se, että eroaminen on ollut hyvä päätös. Välillä aamut, päivät, illat ja yöt ovat edelleen suoraan sanottuna hirveintä paskaa ikinä, mutta pikkuhiljaa huonoon suhteeseen kadonnut energia on alkanut pilkahdella arjessani, joka on kovin erilaista yksin kuin jonkun toisen kanssa. Juuri nyt en kuitenkaan halua jakaa elämääni kenenkään kanssa, vaan haluan edes yrittää yksin olemista ja elämistä, kun kerran itse revin itseni irti jostain, mitä minulla oli. Tiedän, että sekä minä että Santtu olisimme voineet tyytyä siihen, mitä me olimme, mutta nyt, muutama kuukausi eron jälkeen minä näen, ettei suhteemme ollut sellainen, jota kumpikaan olisi ansainnut. Sydämen särkeminen ei välttämättä tunnu kovin rakkaudentäyteiseltä teolta, mutta kun olen miettinyt asiaa tarkemmin itseni kannalta, olen tullut siihen lopputulokseen, että heikko ääni jossain mieleni pohjalla saattaa olla oikeassa. Ehkä irti päästäminen on joskus suurinta mahdollista rakkautta. Ehkä olen itsekin rakastanut Santtua eniten silloin, kun olen päättänyt katkaista suhteen, joka on sattunut molempiin, vaikka kipu ja rakkaus kuulostavatkin hieman typerältä yhdessä. Joka tapauksessa Santtu on ja pysyy sydämessäni aina sinä ihmisenä, jota joskus rakastin enemmän kuin mitään muuta koskaan aiemmin. Meitä kahta ei voinut pelastaa, mutta itsemme me voimme pelastaa. Ja minä todella toivon, että kumpikin meistä löytää joskus jostain onnensa, sillä kumpikin on ansainnut sen. 

Eikä rakkauden kiertokulku kai koskaan pysähdy – se jatkuu aina.

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Sormukset #2

Herään aamulla puhelimen herätykseen, joka huutaa tarpeettoman kovalla äänellä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi olen koskaan laittanut herätyksen niin kovalle, sillä tiedän herääväni pienemmästäkin äänestä. Vääntäydyn pikavauhtia sängystä ylös ja tajuan vasta lattialla puhelinta housujen taskusta kaivaessani, etten ole kotona, eikä lokakuisen aamun pimeys varsinaisesti auta unisia aivojani tajuamaan, missä olen. Joudun pinnistelemään hieman muistaakseni, mitä edellisenä iltana on tapahtunut, vaikka olenkin ollut koko 24-vuotisen elämäni ajan vesiselvä, ellei lapsena koettua lievää sokerihumalaa lasketa mukaan. Ei hitto. Alex, nimi jysähtää tajuntaani, ja sen jälkeen muistan jokseenkin yksityiskohtaisesti edellisen illan tapahtumat aina Kaisan treffien seuraamisesta siihen, kun nukahdan Alexin viereen hänen T-paitansa päälläni. En säikähdä tilannetta, olen toiminut illalla täysin tietoisesti ja halunnut tätä. Olen vain lievästi hämmentynyt ja väsynyt. Nousen lattialta ja käyn istumaan sängyn reunalle, mietin hetken Kaisaa ja sitten itseäni. Alex on… poikkeus. Hän on poikkeus. En tiedä, mikä tai mitä hänessä on, mutta jokin on saanut minut luottamaan nahkatakkiin pukeutuneeseen ihmiseen niin paljon, että olen tullut hänen luokseen ja no, päätynyt sänkyyn hänen kanssaan. 

Hieron kasvojani, enkä osaa oikein ajatella tai katua mitään, mutta olen silti jokseenkin mietteliäällä päällä.

  –Heräätkö sä aina tähän aikaan?

Kiljaisen melkein ääneen, kun Alex alkaa yhtäkkiä puhua minulle. En todellakaan ole arvannut, että hänkin on jo hereillä. 

  –Joo… tai en! Sori, että herätin, mä en muistanut näköjään eilen ottaa tän päivän herätystä pois, puhun hiljaa ja käännän kasvoni kohti miestä, vaikka en näekään häntä vielä kunnolla. Siitä huolimatta minä tunnen, että hän katsoo minua, eikä aikaakaan, kun hän sytyttää yöpöydällä olevan pienen lampun katsoakseen ja nähdäkseen paremmin. Minä jään istumaan sängyn laidalle epämukavaan asentoon, sillä en jokseenkaan uskalla liikahtaa minnekään, ennen kuin Alex tekee seuraavan siirtonsa.

  –Kaikki hyvin?

En osaa vastata heti mitään. Kyllä, kaikki on hyvin, mutta minulla on kuitenkin tyhjä olo. 

  –Joo, kai, mutisen ja kohotan olkapäitäni, jotta olisin vakuuttavampi, mutta tietenkään esitykseni ei pure Alexiin. En ole koskaan ollut erityisen hyvä näyttelijä, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että edellisen illan nahkatakkinen mies riisuu minut aseista poikkeuksellisen nopeasti ja varmasti. Melkein kuin hän olisi ottanut minut siipiensä suojaan ja päästäisi lähtemään heti, kun itse haluan tehdä niin. Nytkin Alex vain katselee minua päätään pyörittämättä, niin kuin hän lukisi tunnetilaani kuin avointa kirjaa. Ei hänen tarvitse sanoa, ettei usko juuri nyt sanojani, vaan olemustani, näen sen muutenkin hänen kasvoistaan.

  –Sä oot kauhean kaukana. Tuu tänne, Alex katsoo minua lempeästi ja taputtaa lakanoita vieressään, enkä minä yritä vastustaa sitä tunnetta, joka huutaa tähän aamuun jotain muuta kuin pikaista paikalta poistumista, vaan ryömin varovaisesti takaisin peiton alle, lähelle miestä, jonka keho on lämmin, toisin kuin omani, joka on yön jäljiltä lähestulkoon jääpuikko. Alex ei kuitenkaan ole tyytyväinen siihen etäisyyteen, jonka olen jättänyt välillemme, vaan hän vetää minut kiinni itseensä ja laittaa kätensä ympärilleni. Parempi. Paljon parempi, ajattelen. 

  –Mä en tee yleensä näin. Ja sun ei tarvitse kertoa mulle, että sä teet näin usein, se ei oo mun asiani, totean ja tarkoitan jokaista sanaa. Uskallan olla melko varma siitä, ettei Alex ole niin viaton kuin vaikuttaa. Se ei silti tarkoita, etteikö hän edelleen olisi fiksu ja hyvän tunneälyn omaava ihminen, sillä on kaikkea sitä ja enemmänkin. 

  –Tiedätkö, on ihan okei olla vähän hämillään. Tää tapahtui aika äkkiä ja odottamatta, Alex puhuu hiljaa, ja jo se saa minut tuntemaan oloni paremmaksi, vaikka mikään ei ole ollut varsinaisesti huonosti. 

  –Mä tiedän… mä vaan harkitsen kaikkea yleensä tosi tarkasti, tää poikkeaa kaavasta, totean edelleen hiljaa puhuen, aivan kuin minusta ei edes lähtisi juuri nyt enempää ääntä. Se, että lepään Alexin vieressä, melkein hänen sylissään, saa minut tuntemaan oloni paitsi paremmaksi, myös erittäin väsyneeksi, enkä voi olla haukottelematta.

  –Väsynyt? Alex naurahtaa matalasti korvani juuressa ja saa minut värähtämään, kylmät väreet kulkevat selkärankaani pitkin. Hän saa minut rentoutumaan, eikä tyyneys ole vain ulkoista, jopa mieleni rauhoittuu, kun edellisen illan nahkatakkinen mies silittää hiuksiani hitaasti. Minun tarkoitukseni ei missään nimessä ole kehittää tunteita tuntematonta ihmistä kohtaan, mutta en ole niin tyhmä, ettenkö tajuaisi olevani riskirajoilla, jos annan ajatusteni harhailla liikaa siinä, mitä viimeisen kahdentoista tunnin aikana on tapahtunut. Jotenkin onnistun työntämään punaisena huutavan varoitusmerkin mieleni perukoille ja annan väsymyksen voittaa kaikki muut tuntemukseni. En yksinkertaisesti jaksa taistella vastaan, vaikka joskus myöhemmin tästä pitkälle aamupäivään venyneestä yhden illan kokemuksesta olisikin minulle päänvaivaa. 


Kun seuraavan kerran avaan silmäni, huone ei ole enää pimeä, vaan hitaasti nousevan auringon valaisema. Makaan edelleen tiukasti Alexin vieressä, eikä oloni ole enää lainkaan niin tyhjä kuin muutamia tunteja aikaisemmin. Jollain tapaa miehen vieressä oleminen tuntuu kauhean luonnolliselta ja hyvältä, aivan kuin koko hommassa ei olisi mitään outoa, vaikka tilanne on itselleni todella poikkeuksellinen.

  –Huomenta, Alex kuulostaa nyt jopa enemmän uniselta kuin aiemmin.

  –Huomenta, vastaan ja säpsähdän hieman oman ääneni rosoisuutta, vaikka en todellakaan ole juhlinut, huutanut tai juonut edellisenä iltana. Tiedän, että minun pitäisi todennäköisesti lähteä pian, mutta vielä ajatus lämpimän peiton alta lähtemisestä ei houkuttele, vaan saa minut värähtämään – maailma on liian kylmä paikka kohdattavaksi heti heräämisen jälkeen. Ilmeisesti Alex on kanssani samaa mieltä, sillä hän vetää minut mukanaan puoli-istuvaan asentoon, nojaa sänkynsä päätyyn ja jättää minut lepäämään itsensä päälle, eikä se ole mielestäni lainkaan paha asia, jään mielelläni vielä hetkeksi hänen lähelleen, jos vain saan tilaisuuden siihen. Jonkin aikaa me vain olemme, emme puhu mitään, kunnes minä huomaan jälleen Alexin oikean käden sormissa olevat sormukset, joiden en todellakaan toivo olevan kihla- ja vihkisormuksia. 

  –Mä todella toivon, etten olisi tässä, jos nää sormukset olisi kihla- tai vihkisormuksia, mitä mä en kyllä sinänsä usko, sanon ja otan sitten kiinni Alexin oikeasta kädestä, jotta näkisin sormukset paremmin.

  –Miksi sä et usko siihen, että ne olisi kihla- tai vihkisormuksia? mies kuulostaa hieman huvittuneelta tavalla, josta vedän johtopäätöksen, että olen oikeassa uskomukseni suhteen. Sormukset eivät ole merkki avioliitosta.

  –Oikea käsi ja sormet, joissa sun sormukset on. Vihkisormuksia pidetään vasemman käden nimettömässä, sun sormukset on oikean käden keskisormessa ja nimettömässä, jatkan ja saan miehen nauramaan hieman.

  –Mm, totta. Mä lupaan, mä en ole naimisissa tai kihloissa, voit olla ihan rauhassa sen suhteen, mies toteaa ja vetää sitten kätensä hitaasti pois otteestani, aivan kuin hän ei haluaisi minun tietävän liikaa sormuksista.

  –Mitä sormuksia ne sitten on? Joillakin ihmisillä on jotain puoluesormuksia tai vastaavia, mutta mä oon melko varma siitä, ettei minkään tunnetun puolueen sormukset näytä tuolta.

Alexin jonkinasteinen vastahakoisuus sormuksiin liittyen vain ruokkii uteliaisuuttani, eikä mies varsinaisesti vaikuta ärsyyntyvän asiasta, hän vain haluaa kääntää keskustelun johonkin toiseen suuntaan.

  –Sä oot oikeasti aika utelias. Ei ne ole puoluesormuksia, ne on vaan sormuksia, tavallisia koruja, hän väittää, mutta itsepäisenä ihmisenä en usko sitä, mitä hän sanoo. 

  –Jos ne olisi tavallisia, sä et suhtautuisi niihin noin suojelevasti, totean samalla, kun nousen istumaan sängylle ja käännän päätäni niin, että näen Alexin vieläkin hieman uniset kasvot, joihin voisin jopa tottua. Ei hitto, mietin, kun rekisteröin ajatukseni Alexin kasvoista.

  –Jos sä olisit tavallinen, sun ei tarvitsisi tietää kaikkea, eikä sun tarvitsekaan tietää kaikkea. Vielä, Alex sanoo ja katsoo minua silmiin niin, etten voi olla ihan varma lisäyksen merkityksestä tai siitä, voinko luottaa lisäyksen merkitykseen. Ehkä Alex yrittää pelata kanssani, yrittää saada minut uskomaan sanoihinsa, joilla ei ole katetta, ei minun kanssani. Vaikka mies onkin poikkeus, se ei silti tarkoita sitä, että uskoisin kaiken sinisilmäisesti ja kyseenalaistamatta. Kun katson häntä silmiin, olen aistivinani sekunnin ajan hänen olemuksessaan epävarmuutta, jota minun kiinnostukseni sormuksia kohtaan aiheuttaa. Alexilla on jokin salaisuus, josta kukaan ei saa tietää. Vielä.


Lokakuinen yhden illan kohtaaminen ei jää ainoaksi kohtaamiseksi minun ja Alexin välillä. Yhtäkkiä löydän itseni istumasta torstai-iltaisin puunsävyisen baarin tiskillä nahkatakkisen miehen kanssa, joka suojelee sormuksiaan kuin viattomia lapsia. En kuitenkaan häiriinny asiasta, vaan annan miehelle aikaa ja tilaa miettiä sitä, voisiko hän joskus puhua asiasta minulle, vaikka Kaisa onkin sitä mieltä, että minun olisi syytä unohtaa nahkatakkinen kokonaan, mielellään nopealla aikataululla, ja tavallaan minä ymmärrän ystäväni kantaa. On kieltämättä hieman outoa, ettei Alex suostu puhumaan sormuksistaan mitään, mutta en voi pakottaa häntä puhumaan asiasta. Eikä unohtaminen enää olisi kovin helppoa, viihdyn Alexin seurassa liian hyvin unohtaakseni jokaisen hetken vain sormuksien takia. Ja kyllä, lokakuisesta yhden illan jutusta on tullut minulle jonkin sortin ongelma. En varsinaisesti ole suunnitellut tapaavani ketään nyt, kun elän tiukassa opintojen ja töiden ristitulessa, mutta harvoinpa elämä menee niin kuin sen etukäteen suunnittelee. Alex on livahtanut elämääni yhdessä illassa, enkä halua hänen lähtevän, vaikka sen myöntäminen tuntuukin hieman typerältä sen jälkeen, kun olen yrittänyt estää itseäni kehittämästä tunteita, joita ei loppupelissä kuitenkaan voi estää tulemasta, jos ne ovat tullakseen. Ehkä olen vain yrittänyt suojella itseäni liikaa koko ajan, ehkä olen pelännyt täysin turhaan jotain, mikä tulee väistämättä eteeni. Ja kun Alex seisoo edessäni, minusta tuntuu siltä, etten voi kuin jäädä siihen vapauteen ja turvaan, jonka hän pelkällä olemuksellaan saa aikaan. Hän ei yritä kahlita minua kiinni itseensä, saan olla vapaa kuin lintu, tulla ja mennä niin kuin itse haluan. Alex ei yritä kertoa minulle, mitä minä tarvitsen, mutta sen sijaan hän vaatii minua kertomaan itse, mitä haluan häneltä, itseltäni ja meiltä. Samalla hän ohjaa minua vaatimaan enemmän maailmalta terveellä tavalla, jotta en suostuisi siihen, että minua saa kohdella systemaattisesti väärin vain jonkin mitättömän ja olemattoman syyn suojissa. En ole tuntenut Alexia vielä kovinkaan kauaa, mutta näiden viikkojen aikana olen oppinut paitsi hänestä, myös maailmasta paljon lisää. Hän on kunnianhimoinen, lojaali ja oikeudenmukainen, eikä minun koskaan ole tarvinnut miettiä hänen seurassaan mahdollisuuksia paeta. Hänen kanssaan olen turvassa silloinkin, kun olemme asioista eri mieltä.

Eikä kaikki silti ole yksinkertaista, selvää tai ongelmatonta. Minun ei tarvitse olla selvännäkijä nähdäkseni, että sormuksiin liittyy jotain muutakin kuin vain esteettisiä seikkoja. Siinä missä Kaisa näkee sormuksien ympärille muodostuvan epämääräisyyden syynä pitää etäisyyttä, minut asia tuntuu vain liimaavan koko ajan lähemmäs jokseenkin salaperäistä Alexia, joka kyllä puhuu myös henkilökohtaisesta elämästään – sormuksia lukuunottamatta. Ja jos nyt puhun totta, minusta tuntuu siltä, että sormuksien taakse kätkeytyy jotain hieman suurempaa kuin vain tunneside tai poliittinen vakaumus. Alex tekee jotain ilman, että kertoo minulle asiasta mitään. Mikään ei kuitenkaan puhu sen puolesta, että lokakuisena iltana tapaavani nahkatakkinen olisi sekaantunut johonkin todella pahaan, kuten huumekauppaan tai väkivaltaisuuksiin, tai ainakin hän peittää sen uskomattoman hyvin. Ei Alex ole pelottavan tyyni, vaan useimmiten täysin tavallinen, rauhallinen oma itsensä. Toki hänkin on joskus rauhaton, mutta ei huolestuttavalla tavalla, ja meistä kahdesta minä olen ehdottomasti stressaantuneempi ja rauhattomampi osapuoli, joka miettii liikaa ja menettää siksi yöunensa. Ja kai minä joskus ajattelen olevani hullu, kun edes mietin, että Alex tekisi jotain hämärää, mutta en voi mitään tunteelle, joka väittää minulle, että hänen sormuksensa kytkevät hänen johonkin outoon, josta todennäköisesti haluan tietää ennemmin tai myöhemmin, mieluiten Alexilta itseltään.

  –Hei, ihan totta?

Alex seisoo makuuhuoneensa ovella  pelkkä pyyhe päällään ja katsoo, kun minä lasken hieman säikähtäneenä hänen sormuksensa takaisin yöpöydälle, jolle hän on jättänyt ne mennessään suihkuun. Sydämeni hakkaa hieman normaalia kovempaa, mutta ei siksi, että pelkäisin miestä. Olen vain säikähtänyt jälleen kerran sitä, miten hiljaa hän osaa hiippailla taakseni, eteeni tai viereeni, ennen kuin minä ehdin huomata mitään.

  –Sori. Mä en vaan ymmärrä, miksi sä suojelet näitä kuin lapsia, sanon ja katson miestä, joka melko varmasti tietää, että omien opetustensa mukaisesti alan jossain kohtaa vaatia perusteluja sille, miksi hän ei voi puhua sormuksista minulle avoimesti. 

  –Mä arvostan avoimuutta, mutta sun ei tarvitse tietää kaikkea, ne on pelkkiä sormuksia, Alex toteaa perinteisen tyynesti, kävelee sitten yöpöydän luokse ja ottaa sormukset pöydältä vain pujottaakseen ne takaisin oikean käden sormiinsa.

  –Tuo on tosi huono argumentti, Alex.

  –Nadja, mä tiedän. Mutta se on mun ainut argumentti.

Mies katsoo minua vakavasti ja näyttää siltä, että tietää, ettei pääse pakenemaan asiaa ikuisuuksia kanssani.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Sormukset #1

Puunsävyinen baari täyttyy hiljaisesta puheesta lokakuisena torstai-iltana. Istun tiskin äärellä rennosti, minulla ei kiire mihinkään, ja no, vaikuttaa siltä, että tänään saatan selvitä tehtävästäni helpolla, vaikka tietenkään koskaan ei voi olla liian varma siitä, että kaikki menisi halutulla tavalla. Kiitän baarimikkoa, kun hän ojentaa minulle juomani ja keskityn sitten ajatuksiini, jotka ovat hieman levottomia, vaikka minulla onkin hyvä olla juuri nyt, tässä tutussa paikassa, jonka taulujen tekstit todennäköisesti osaan ulkoa. Vilkuilen välillä varoen tiskin lähellä olevaa pöytää ja joudun joka kerta puremaa kieltäni, jotta en alkaisi hymyillä liian paljastavasti ystävälleni, joka keskustelee deittinsä kanssa ilmeisen tyytyväisenä, kerrankin. En tiedä, mutta viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että Kaisa on tavannut Tinderissä pelkkiä urpoja, jos sanon suoraan. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämän illan mies ei ole epämääräinen heppu, joka valehtelee kaikesta iästään ja siviilisäädystään alkaen. Hän vaikuttaa jopa minusta mukavalta, vaikka en olekaan vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, eikä se ole tämän illan tarkoitus – olen paikalla vain pitämässä huolta siitä, että Kaisalla on jokin poistumistie, jos tilanne alkaa vaikuttaa jokseenkin uhkaavalta. 

  –Laitatko mulle toisen samanlaisen? Kiitos, pyydän baarimikkoa tekemään minulle taas juoman ja työnnän samalla tyhjää lasia kauemmas itsestäni tiskin puista pintaa pitkin. 

  –Laita samalla mulle sama ku hänelle, kiitos.

Sydämeni pysähtyy hetkeksi, kun joku istuu viereeni korkealle baarijakkaralle ilman, että olen tajunnut kenenkään tulevan tiskille takaani, ja muutaman sekunnin ajan minun on pakko rauhoitella itseäni, kunnes käännän katseeni ihmiseen, jonka katseen tunnen selvästi liikkuvan kasvoillani. 

  –Toivottavasti et kaipaa alkoholia, sanon, kun saan viimein katseeni käännettyä ihmiseen, joka istuu vieressäni päällään huppari, nahkatakki ja farkut. 

  –Se drinkki on alkoholiton? Hyvä, mä oon absolutisti, hän vastaa minulle ja hymyilee tavalla, josta pidän. 

  –Oikeasti? Hassua. Tai mä olen siis itsekin absolutisti, sä vaan näytät… tai ei mitään. Ei pitäisi koskaan olettaa, että joku käyttää alkoholia, sehän on vaan tyhmä oletus, ei mikään fakta, selitän hieman epämääräisesti, mutta rentoudun, kun vieressäni istuva ihminen näyttää tajuavan, ettei hänen alkoholittomuutensa ole minulle lopulta mikään ongelma, mikäli hän nyt ylipäätään puhuu totta, sillä sisäinen skeptikkoni ei välttämättä halua niellä kaikkea purematta. Pian baarimikko ojentaa sekä minulle että tuntemattomalle ihmiselle juomat, joita hörppäämme ehkä hieman epäsivistyneesti, mutta eipä tämä kuppila muutenkaan erityisen sivistynyt ole, joten sovimme paremmin kuin hyvin sekalaiseen joukkoon. Pian vieressäni istuva ihminen alkaa keskustella jostain baarimikon kanssa, kun tiskin toisella puolella olevalla baarin työntekijällä ei vaikuta olevan mitään kiireellistä tekemistä, ja minä käännän katseeni pöytään, jossa Kaisa istuu edelleen keskustellen deittinsä kanssa. Ystäväni ilmeestä päätellen mies on varsin lupaava tapaus. En näe merkkiäkään siitä, että Kaisa haluaisi pois tilanteesta, joten jään istumaan tiskin äärelle, vilkuilen välillä ystävääni kohden ja kuuntelen puolikorvalla baarimikon ja tuntemattoman keskustelua jostain kaupungin toisella laidalla tapahtuneesta humalaisten tappelusta, joka tyypilliseen tapaan on ollut kohtalokas. 

  –Sä vilkuilet koko ajan tuota pöytää.

Säikähdän jälleen, kun vieressäni istuva alkaa puhua suoraan minulle baarimikon sijaan, eikä asia jää häneltä virnistyksestä päätellen huomaamatta.

  –Mitä… Oonko mä niin läpinäkyvä? saan sanottua, kun toivun säikähdyksestä. Nahkatakkinen virnistää jälleen.

  –Ei sitä voi olla huomaamatta, tai sitten mä olen vaan normaalia tarkkasilmäisempi.

  –No, mua ei haittaa olla läpinäkyvä tarkkailija, kunhan tuo pöydässä istuva äijä ei huomaa sitä, totean ja ajattelen sitten, miten monta kertaa olen viimeisen vuoden aikana ollut tässä tilanteessa, tiskillä tilannetta seuraamassa. 

  –Sä siis oikeasti tarkkailet niitä? Vai vaan toista? nahkatakkinen kyselee, eikä minulla ole mitään syytä olla kertomatta omaa rooliani.

  –Periaatteessa molempia, mutta Kaisan, mun frendin, takia mä olen täällä. Tuo äijä on sen Tinderistä löytämä deitti, kerron, ja tuntematon ihminen vaikuttaa ymmärtävän heti, mistä on kyse, vaikka en sanokaan asiaa suoraan – vielä. 

  –Joku huono kokemus? hän kysyy ja saa kuuden vuoden takaisen muiston palaamaan yllättävän elävänä verkkokalvoilleni. Ihoni menee kananlihalle, kun mietin iltaa, jolloin minä ja Kaisa jouduimme kohtaamaan maailman vaarat.

  –Mä en haluaisi vastata myöntävästi, mutta valitettavasti mun pitää vastata niin. Kumpikaan meistä ei ikinä tapaa netistä löytyneitä tyyppejä yksin tai missään yksityisessä paikassa. Aina on joku tarkkailemassa sitä tilannetta ulkopuolelta, ihan aina, sanon ja vilkaisen sitten Kaisaa, joka vaikuttaa rauhalliselta ja iloiselta. Toivon todella, ettei minun tarvitse puuttua tilanteeseen tänään tai enää koskaan. Kuuden vuoden takainen asia kummittelee edelleen mielessäni, enkä aina ymmärrä, miten pahan kolahduksen ottanut luottamus ihmisiä kohtaan on voinut palautua näinkin hyvin sen jälkeen, kun iloinen ilta on päättynyt päivystykseen sekavassa tilassa olleen kaverin kanssa. Luojan kiitos, ettei Kaisa ollut sinä iltana yksin liikkeellä. Luojan kiitos, etten minä viipynyt vessareissullani minuuttiakaan pidempään. 

  –Toi on tosi väärin. Ei kenenkään pitäisi pelätä oman turvallisuutensa takia baareissa tai missään muuallakaan, nahkatakkinen sanoo ja katsoo minua niin, että uskon hänen tarkoittavan oikeasti sitä, mitä sanoo.

  –Niin. Nuorena naisena, tai no, naisena ylipäätään joutuu kohtaamaan kaikenlaista epäasiallista käytöstä. Jos mun frendi olisi ollut yksin liikkeellä, en mä tiedä, mitä sille olisi tapahtunut. Joku urpo vaan päätti käyttää hyväkseen sitä, että tyyppi oli nuori ja näytti hyvältä, tunki jotain aineita juomaan. Mun frendi ei päässyt sinä yönä himaan, se pääsi mun raahaamana päivystykseen ja tarkkailuun yöksi. Vaikka mulle ei tehty mitään, se on silti mun elämäni karmein baarireissu, jonka jälkeen oon miettinyt tarkkaan, minne menen ja kenen kanssa, puhun jostain syystä todella avoimesti ja katson sitten ihmistä, joka näyttää vihaiselta ja pettyneeltä, mutta ei minua kohtaan. En tietenkään tunne nahkatakkista, en tiedä hänestä mitään muuta kuin sen, että hän ainakin väittää olevansa absolutisti, mutta minusta alkaa silti tuntua siltä, että hänen kanssaan keskustelut eivät olisi vain pinnallisia.

  –Mä oon pahoillani. Ja vihainen, mut en sulle tai sun kaverille. Mä en vaan jaksa ymmärtää, mitä helvettiä ihmisten päässä liikkuu, kun ne tekee tuollaista, huumaa ihmisiä ja käyttää hyväkseen humalatilaa, nuoruutta tai mitä ikinä, vieressäni istuva sanoo ja puristaa sitten oikean kätensä nyrkkiin niin, että huomaan hänen sormissaan välähtävät sormukset hyvin. Hän kuitenkin vapauttaa kätensä pian ja vie käden lepäämään jalkansa päälle tiskin alle, joten en ehdi rekisteröidä sormuksia kovinkaan tarkasti – ehdin huomata vain sen, etteivät ne ole täysin tavallisen näköisiä sormuksia. 

  –Eikä humala, nuoruus tai lyhyt mekko ole sama asia kuin suostumus tai oikeutus siihen, että toiselle saa tehdä pahaa. Mut onneksi mun frendi ei ollut silloin yksin, jatkan keskustelua, kun saan ajatukseni irti nahkatakkisen sormuksista, jotka eivät ole minun asiani millään tavalla, vaikka niiden merkityksen haluaisinkin kuulla. 

  –Ei tietenkään ole. Tää yhteiskunta on vaan niin hemmetin mätä joiltain osa-alueilta, mut mä yritän silti toivoa, että voisin omalla toiminnallani vaikuttaa siihen, millainen paikka tää on kaikille niille, jotka kohtaa vääryyttä elämässään. Välillä vaan tuntuu siltä, että maailman pelastaminen on vähän liian iso pala haukattavaksi, nahkatakkinen huokaa ja nostaa oikean kätensä pöydän alta, vetää sen hiustensa läpi ja laskee sitten kyynärpään tiskille lepäämään, antaa itsensä nojata päätä kättä vasten. Jos istuisin hänen oikealla puolellaan, voisin todennäköisesti tutkia sormuksia, jotka kiiltävät hänen kädessään valon osuessa niihin, mutta ei, minä istun nahkatakkisen vasemmalla puolella, enkä siksi näe vilaustakaan oikean käden sormista tai sormuksista, joista on ilmeisesti kehkeytymässä jonkin sortin pakkomielle minulle. 

  –Voinko mä tarjota sulle jotain? vieressäni istuva kysyy, ennen kuin ehdin reagoida mitenkään hänen aiempiin sanoihinsa. 

  –Tota… joo, mitä tahansa alkoholitonta. Paitsi ei alkoholitonta Bloody Marya, totean ja väännän kasvoilleni hieman kärsivän ilmeen. 

  –Tomaattimehu ei lähde? Vai se selleritikku? nahkatakkinen kysyy ja virnistää, kun nyökkään sekä tomaattimehun että sellerin kohdalla.

  –Tomaatit syödään, selleri taas ei kuulu mun lempikasviksiin muutenkaan, vastaan ja hymyilen, jos irvistykseni nyt ylipäätään voidaan laskea hymyksi. 


En oikeastaan ole ihan varma siitä, kuinka paljon kello on, mutta juuri nyt kellonajalla ei ole mitään merkitystä. Olen jutellut koko illan ajan vieressäni istuvalle nahkatakkiselle ja todennut itselleni luvattoman monta kertaa, että hän on oikeasti hyvää seuraa, viihdyn hänen kanssaan. Olemme jossain kohtaa iltaa arvuutelleet toistemme ikää ja sen myötä myös paljastaneet nimemme toisillemme. Minä olen Nadja, vieressäni istuva nahkatakkinen on Alex, ja meillä on ikäeroa kaksi vuotta minun ollessa nuorempi osapuoli.

  –Haluatko sä vielä jotain? Alex kysyy minulta ehkä viidennen kerran tänä iltana, ja olen melko varma siitä, että vain alkoholittomuuteni pelastaa minut tekemästä tai sanomasta mitään tyhmää. Jos sen sijaan olisin juonut alkoholia koko illan, olisin jo nyt sekaisin kuin käkikello, eikä minusta olisi mitään hyötyä Kaisalle, joka istuu yhä innokkaan oloisesti pöydässä deittinsä kanssa.

  –No yhden kerran, jos sä vielä haluat tarjota. Mä luulen, että Kaisakin alkaa tehdä kohta lähtöä, vastaan Alexin kysymykseen ja vastaan hymyyn, jota hän tarjoaa minulle. On hieman häiritsevää, jännittävää ja ihanaa tajuta, että koko illan vieressäni istuneella nahkatakkisella on valloittava hymy, jota en osaa vastustaa. Alexissa on jotain mielenkiintoista, ja jos minulta kysytään, tutustuisin mielelläni häneen paremmin. Sillä aikaa, kun nahkatakkinen tilaa meille vielä yhdet juomat, minä vilkaisen pöytää, jossa Kaisa istuu deittinsä kanssa, ja hätkähdän hieman, kun ystäväni kääntääkin päänsä minua kohti ja katsoo suoraan silmiini ensimmäistä kertaa koko illan aikana. Voisin jopa väittää, että nainen on iloisempi kuin pitkään aikaan, hänen kasvonsa loistavat. Kaisa kuitenkin varoo hymyilemästä minulle ja kääntää pian katseensa takaisin mieheen, jonka kanssa on istunut koko illan sen sijaan, että jäisi katsomaan minua. 

  –Tuossa, Alex sanoo ja työntää lasia minua kohti, kun saan itseni jälleen mukavaan asentoon tiskin äärelle. Kaisan vahtiminen tiskin ääreltä ei ole aina järin mukavaa puuhaa selkäni kannalta, eikä tämä ilta ole poikkeus, sillä nähdäkseni kunnolla pöytään, jossa ystäväni istuu, minun on pakko vääntyä hieman epämukavaan asentoon, jotta liikkeeni eivät olisi huomiota herättäviä.

  –Kiitos, sanon Alexille ja hymyilen hieman, ennen kuin hörppään jälleen epäsivistyneesti juomaa, jonka olen antanut vieressäni istuvan ihmisen tilata minulle ilman alkoholittomuutta suurempia rajoitteita. Olen varsin tyytyväinen siitä, ettei juoma maistu tomaattimehulle, vaikka Alex on vain hetkeä aiemmin leikkimielisesti uhannut tilata minulle jotain tomaattimehupitoista. 

  –Miksi sä katsot mua noin?

Nahkatakkinen hymyilee minulle leveästi ja näyttää hieman kysyvältä, kun saa minut kiinni itsensä tuijottamisesta.

  –Sä et sitten tilannut mulle tomaattimehulla höystettyä juomaa? saan onnekseni naamioitua ainakin jollain tasolla tutkivan katseeni Alexin uhkaukseen.

  –No jos sä välttämättä vaadit, niin voin kyllä toteuttaa sen uhkauksen joku toinen kerta. Mä vaan halusin antaa sulle hyvän ensivaikutelman itsestäni, mies sanoo jälkimmäisen virkkeen jokseenkin kokeilevalla äänensävyllä, enkä minä vedä hernettä nenään asiasta, vaan hymyilen ymmärtämisen merkiksi. Alex selvästi tietää, mitä haluaa, mutta hän ei silti ole törkeä tai typerä, vaan määrätietoinen ja turvallinen – hän antaa minulle hyvin suurella todennäköisyydellä tilaa tehdä omat päätökseni, eikä hän ole tallomassa päätösteni yli. Hän ymmärtää, että mieleni ja kehoni ovat minun omaisuuttani, hän kunnioittaa minua ja tajuaa, ettei saa kohdella minua väärin, ja jos nyt totta puhutaan, se saa minut kiinnostumaan hänestä vain entistä enemmän.

  –Nadja.

Taakseni hiipinyt Kaisa saa sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä.

  –Kaisa. No, miten on mennyt? kysyn ystävältäni, vaikka luulenkin kysymyksen olevan melko turha naisen olemuksesta päätellen.

  –Se on ihana! Mä menen sen luokse, joten sä oot vapaa lähtemään, jos haluat, Kaisa sanoo ja hymyilee sitten sen verran leveästi, etten voi muuta kuin uskoa häntä, vaikka olen jo kerran tai kaksi ehtinyt menettää uskoni tinder-deittien laatuun. En kuitenkaan voi jättää perinteistä saarnaani pitämättä ja tiedän, ettei Kaisakaan koskaan päästäisi minua lähtemään, ennen kuin on käynyt läpi turvallisuuden kulmakivet kohta kohdalta rasti ruutuun -menetelmällä.

  –Laitat mulle osoitteen ja jaat sijainnin, mun pitää tietää, missä sä menet. Viimeistään aamulla ilmoitat, että oot edelleen hengissä. Jos tarvitsee tulla hakemaan, soitat vaikka kahdelta yöllä, mä ilmestyn paikalle jotenkin. Pidä kiinni sun omista rajoista, et tee mitään, mitä et halua tehdä. Ja jos susta ei kuulu huomenna kymmeneen mennessä aamupäivällä, mä lähden etsimään sua sen mukaan, mikä on sun puhelimen sijainti, käyn nopeasti läpi listan tärkeimmät kohdat ja odotan, että Kaisa nyökkää jokaisen kohdalla merkkinä siitä, että hän tietää ja ymmärtää, miten toimia seuraavien tuntien aikana. 

  –Mä pärjään kyllä. Sä kuulet musta seuraavan kerran aamulla, nainen sanoo ja vaikuttaa innostuneelta, eikä minulla ole aihetta estää häntä menemästä, tai ainakin toivon, ettei minulla ole syytä huolestua. 

  –Yksi asia vielä. Muista, etten mä välttämättä halua olla kummitäti vielä yhdeksän kuukauden päästä, sanon ja saan ystäväni näyttämään minulle leikkimielisesti keskisormea. 

  –Yritän muistaa! Kaisa sanoo huvittuneesti ja kävelee sitten takaisin pöytään odottamaan treffikumppaniaan, joka ilmestyy ehkä vessasta takaisin paikalle juuri sopivaan aikaan. Minä seuraan Kaisan ja hänen deittinsä lähtöä hieman jännittyneenä. 

  –Sä pidät hyvää huolta sun frendistä, vieressäni edelleen istuva Alex saa minut sanoillaan kääntämään katseeni itseensä. Hänen kasvonsa ovat lempeät, mutta samaan aikaan näen, että hänellä on jotain mielessään, pilke hänen silmäkulmassaan on selvästi havaittavissa. 

  –Sä tiedät jo syynkin siihen. Ja se kummitäti-juttu on sellainen, jota me molemmat heitetään toisillemme puoliksi tosissaan.

Jos se ylipäätään on mahdollista, Alex hymyilee nyt vielä aiempaakin enemmän.

  –Kaikella rakkaudella kuitenkin? hän kysyy, enkä minä voi kuin nyökätä. Lapset ovat kieltämättä ihania, mutta juuri tässä elämäntilanteessa Kaisalla tai minulla ei ole varaa hankkia lapsia. Olemme molemmat 24-vuotiaita osa-aikaisissa töissä käyviä opiskelijoita, joten elämämme on suhteellisen täyttä jo senkin puoleen, enkä usko, että kumpikaan meistä haluaa tarjota lapselle näin hektistä arkea. Vaikka olen puhunut Alexille jo monta tuntia, en lopulta kuitenkaan ole puhunut hirveästi itsestäni tai omasta henkilökohtaisesta elämästäni, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö paremman tutustumisen jälkeen voisi tehdä niin. Siinä missä Alex ei tiedä vielä minun salaisuuksiani, en tiedä itse yhtään sen enempää hänestä, vaikka oikean käden sormukset kyllä herättävät uteliaisuuteni henkiin. 

  –Mennäänkö? nahkatakkinen kysyy, mutta minä toppuuttelen häntä sen verran, että ehdin maksaa juomat, jotka olen juonut ennen miehen ilmestymistä viereeni. Heti maksamisen jälkeen siirryn kuitenkin Alexin perässä ulos, vedän takin niskaan ja jään nojaamaan kadulla baarin ulkoseinää vasten. Lokakuinen ilta on pimentynyt jo hyvän aikaa sitten, ja hieman kylmä tuuli puhaltaa niin, että jään juuri ja juuri tuulensuojaan seistessäni aivan seinässä kiinni. Keltaiset katuvalot saavat edessäni seisovan miehen kasvot näyttämään luonnottoman värisiltä, mutta en anna asian häiritä itseäni.

  –Miten kaukana sä asut?

Valehtelisin melko rajusti, jos väittäisin, ettei Alexin kysymys saa perhosia vatsaani.

  –Seitsemän kilsan päässä, vastaan hetkeäkään epäröimättä.

  –Ja tää on sun kantapaikka? Alex naurahtaa, kun muistaa, että olen maininnut puunsävyisen baarin olevan kantapaikkani ja astuu hieman lähemmäs minua, enkä minä vastustele, haluan hänet lähemmäs. 

  –Vähän kaukana ehkä, mutta tää on sen arvoinen paikka. Missä sä sitten itse asut? kysyn ja hymyilen nahkatakkiselle, joka astuu jälleen hieman lähemmäs minua niin, ettei tuuli osu enää lainkaan minuun. 

  –Lahtelassa, viisi kilometriä tästä pohjoiseen, Alex sanoo, mutta ei liikahda lähemmäs minua, vaikka tavallaan toivon, että niin tapahtuisi. Kyllä, haluan, että koko illan kanssani istunut nahkatakkinen tulee kiinni minuun, vaikka normaalisti pysyisin kaukana ihmisistä, joita en tunne kunnolla. Alex on kuitenkin voittanut jonkin tasoisen luottamuksen, en usko löytäväni itseäni aamulla paloina metsän reunasta – tai jos löydän, nahkatakkisen ulkonäkö ja käytös tulee pettämään minut pahemman kerran. Nyt Alex kuitenkin seisoo edessäni ja estää tuulta puhaltamasta suoraan minua vasten, eikä minun tarvitse olla erityisen nokkela huomatakseni, että hänen katseensa vaeltaa silmieni ja huulieni välillä. Vaikka keltainen katulamppu saa hänen kasvonsa näyttämään luonnottoman värisiltä, en missään nimessä voi väittää, etteikö hän näyttäisi hyvältä. 

Haluan upottaa sormeni hänen hiuksiinsa. 

  –Haluatko sä tulla mun luokse? Alex nojautuu viimein lähemmäs minua ja puhuu matalalla äänellä lähes korvaani vasten niin, että tunnen hänen hengityksensä ihollani, joka kuumottaa hieman ilman viileydestä huolimatta.

   –Haluan, kunhan sä toimit niin kuin oot tänään väittänyt toimivasi, vastaan kysymykseen ja katson samalla Alexia suoraan silmiin. Minä, Nadja, en koskaan tee mitään tällaista, mutta tässä minä silti olen, lokakuisena torstai-iltana lähdössä oikeassa kädessä sormuksia pitävän miehen matkaan, vaikka en edes tunne häntä kunnolla. 

  –Mä lupaan, etten tee mitään sellaista, mitä sä et halua mun tekevän.

Alex painaa minut baarin ulkoseinää vasten painollaan, tuo kätensä kasvojeni molemmille puolille ja nojautuu sitten vielä hieman lähemmäs minua. Oikean käden sormusten metalli tuntuu hieman viileältä ihoani vasten, mutta en värähdä viileyttä. Juuri nyt pystyn keskittymään vain siihen, että tunnen Alexin hengityksen ja kädet kasvoillani, melkein kuin hän miettisi, uskaltaako minua sittenkään suudella. Mutta kun hän lopulta tekee niin, minä uskallan luottaa siihen, ettei hän oikeasti ylitä niitä rajoja, jotka asetan hänelle ja itselleni.