Mä istun yksin jossain nurkassa. Ympäriltä kuuluu hälinää, mutta mä en pysty ajattelemaan sitä. Mun pää on liian täynnä kaikkea paskaa. Se paska saa mut surulliseksi. Se saa mut miettimään, että onko musta yhtään mihinkää. Miksi mä olen näkymätön? Miksi mua saa kohdella miten sattuu?
Ei saisi kohdella miten sattuu. Niin. Sattuu. Se sattuu, ei siitä voi olla välittämättä. Jos joku sanoo mulle jotain typerää, mä en ikinä ehdi sanoa mitään terävää takaisin. Sen siitä saa, kun ei ole sanavalmis yksilö. Ja mitä todella viisasta mun kaveri sanoo mulle? "Yrittäisit edes." Tuohan auttoi paljon ja tuntui erittäin hyvältä. Luuletko sä todella, että mä hyväksyn niiden käytöksen? Mä loukkaannun. Kaivaudun syvälle kuoreeni turvaan, kirjoitan enkä puhu. Ja kun kysytään, onko kaikki hyvin, vastaan että on. Olen vain nukkunut huonosti edellisinä öinä, tai sitten asia x stressaa minua.
Puheistani vedellään ihme johtopäätöksiä, vaikken ole edes sanonut vielä kaikkea. Ei ilmeisesti pitäisi puhua koskaan mitään. Mua ei edes välttämättä kuunnella ollenkaan. Se rasittaa. Miksi hitossa ne ei voi kuunnella mua? Ja taas sattuu. Kyllä, jos kysyt. Kyllä se sattuu.
Mä olen räsynukke, ja ne toiset ovat isoja, vihaisia koiria, jotka leikkii mulla rajusti. Repii kappaleiksi hampaissaan, jättää rauhaan hetkeksi, hyökkäävät uudestaan kimppuuni ja repivät jälleen. Mä saan ihan itse ommella itseni kasaan, näyttää siltä, ettei niiden kohtelu vaikuta muhun v**tuakaan. Koska silloin ne jättävät mut rauhaan. Ne haluavat itselleen kohteen, joka pelkää niitä. Mä en halua pelätä. Enkä aio pelätä, vaikka se sattuukin.
Pitää vain yrittää muistaa se, että mun ei tarvitse muuttua niiden takia. Eikä sunkaan tarvitse. Eikä pidäkään. Sä ja mä, me ollaan molemmat täydellisiä tällaisina kuin me nyt ollaan. Se on vaikeaa käsittää ja muistaa, mutta yritä edes. Aina täällä on joku, joka välittää. ❤
Viime kevään fiiliksiä räsynukkena olemisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤