perjantai 18. tammikuuta 2019

Pelastaja #2

Pyöritin lusikkaa puoliksi juodussa teessä. Mietin viimeisen vuorokauden tapahtumia. Eilen illalla olin ollut hyvin hajalla ja sekaisin. Nyt asiat olivat jo vähän selkeämpiä. Olin järjestellyt tänään kaikki paperit lattialta kansioihin ja pinoihin. Santerin kanssa. Yksin en olisi tehnyt sitä. Santeri istui pöydän toisella puolella mietteliäänä. Tänään hänellä oli vapaapäivä. Minä olin sairaslomalla, joka oli vielä eilen tuntunut täysin turhalta. Nyt tuntui hyvältä levätä kotona, kun ei tarvinnut jäädä yksin kaikkien ajatusten keskelle. En tietenkään ollut mitenkään liian pirteä edelleenkään, Maisan kuolema oli kuitenkin tapahtunut vasta eilen. Eetu oli äidilläni vielä ainakin pari päivää, äitini oli luvannut pitää hänestä huolta sen aikaa, että jaksaisin itse taas hoitaa Eetua. Kuitenkin päässäni oli pyörinyt koko päivän yksi asia, josta halusin sanoa Santerille. Halusin puhua siitä jonkun kanssa.
  -Mä en tiedä, sovittiinko me Eemilin kanssa toisillemme 100 prosenttisesti, henkäisin yhtäkkiä. Santeri nosti katseensa minuun päin.
  -Miksi susta tuntuu siltä? hän kysyi.
  -Musta tuntuu, että mä estin Eemiliä toteuttamasta unelmia. Hän halusi muuttaa ulkomaille, Tanskaan tai Saksaan. Mä halusin pysyä täällä. En mä sanonut sitä koskaan hänelle suoraan, mutta mä keksin aina jotain verukkeita pysyä täällä, sanoin. Santeri oli hetken hiljaa. Hän näytti miettivän, mitä sanoisi minulle.
  -Mutta oliko teillä jotain muita asioita, joista te olitte selkeästi eri mieltä? Santeri kysyi minulta. Mietin.
  -Mulle perhe on aina ollut hirveän tärkeä. Eemilille se ei ollut niin iso asia, vaikka sillä olikin tosi iso perhe. Kolme sisarusta. Mä en halunnut muuttaa Suomesta pois, koska silloin kaikki mulle tärkeä olisi jäänyt tänne. Äiti, Maisa ja pappa. Iskäkin olisi ollut tosi tärkeä, ellei se olisi kuollut just silloin, kun mä tulin raskaaksi, vastasin hänen kysymykseensä. Minulle muutamat henkilöt olivat korvaamattomia, enkä ikinä olisi voinut muuttaa niin kauas heistä. Eemil oli puhunut muutosta kuukausittain, vaikka hän oli vaikuttanut ihan tyytyväiseltä näinkin.
  -Sä mietit välillä eroamista, eikö niin? Santeri sanoi sen, mitä itsekin oli ajatellut sanovani seuraavaksi. Nyökkäsin.
  -Niin. Mä ajattelin, että olisi ehkä parempi olla erillään. Mutta mä en halunnut menettää Eemiliä kokonaan, enkä varsinkaan halunnut viedä Eetulta isää. Eetu menetti Eemilin tapaturmaisesti siinä onnettomuudessa, ja mä voin vaan toivoa, että Eemil oli onnellinen kuollessaan. Sydän tuntui kevyemmältä. Olin sanonut sen, mitä olin kantanut sisälläni jo pitkään.
  -Sä et saa tehtyä tekemättömäksi, Saana. Sun ei kannata murehtia asioita, jotka on tapahtunut joskus kauan sitten. Niin sä vain sekoitat oman pääsi ihan kunnolla. Elämää eletään eteenpäin, mutta ymmärretään taaksepäin, Santeri sanoi minulle tarttuen käteeni. Puristin hänen kättään. Ehkä kaikki vielä järjestyisi.

Ja hitaasti, mutta varmasti asiat järjestyivät. Sain asioista kiinni paremmin kuin aikoihin. Santeri piti huolta siitä, etten tippuisi pimeyteen. Eetu leikki olohuoneen lattialla Santerin kanssa. Hän piti siitä, että Santeri leikki hänen kanssaan niitä leikkejä, joita minä en osannut. Hymyilytti katsoa heitä. Siinä he olivat, minun pelastajani ja aurinkoni. Santeri ja Eetu. Tässä ja nyt. Onnellisina ja ehjinä. Myös minä olin onnellinen ja ehjä. Totta kai kaipasin suunnattomasti Maisaa, mutta elämä jatkui. Tähdet tuikkivat taivaalla pakkasen kiristyessä, mutta minulla ei ollut kylmä. Menin Eetun ja Santerin luokse, ja vedin heidät halaukseen. Oli vain minä, Eetu ja Santeri. Minun asuntoni hämärässä valossa talvisessa illassa yhdessä. Hymyillen painoin suukon kummankin otsalle. Minun rakkaani, joita en koskaan vaihtaisi pois. En koskaan.

Fiktiivinen, jatko-osa Pelastaja-nimiseen novelliin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro mielipiteesi ❤