Pelastaja #1

Paperit lojuivat lattialla. En ottanut niistä mitään tolkkua, kaikki asiat niissä tuntuivat tähtitieteellisen vaikeilta ymmärtää. Vielä eilen olin ymmärtänyt niistä paljon enemmän. Sattui. Sattui sydämeen. Yritin sisäistää elämäni tärkeimmän henkilön poismenon jollakin tavalla. Maisa oli ollut minulle toinen äiti, henkilö jolle pystyin puhumaan aivan kaikesta. Hän ei koskaan tuominnut tai jättänyt yksin murheiden kanssa. Nyt hän oli poissa. Se oli liikaa minulle, sillä olin hädin tuskin selvinnyt edellisestä menetyksestä. Tai ehkä olin selvinnyt siitä, että Eemil oli kuollut. En ollut selvinnut siitä yksinäisyydestä, jonka hän oli jättänyt minulle. Piti selvitä yksin kaikesta. Asioita oli liikaa, ja tuntui etten enää pysynyt perässä yhtään missään asioissa. Minun täytyi hoitaa yksin Eetu, pieni ihminen, joka ei ymmärtänyt isän kuolemaa. Ahdisti, kun hän kyseli minulta isästä joka ikinen päivä. Tartuin johonkin paperiin lattialta, ja yritin lukea sitä. En pystynyt keskittymään yhtään mihinkään. Onneksi Eetu oli äidilläni hoidossa, eikä hänen tarvinnut nähdä minua tällaisena.  Pelottavinta tässä tilanteessa oli se, että tiesin päässeeni yli Eemilistä. Se oli pelottavaa. Sainko olla jo näin nopeasti yli hänestä? Olihan onnettomuudesta jo lähes vuosi, mutta silti. Sainko olla ihastunut jo nyt?

Tilanne ei ainakaan parantunut illan edetessä. Ahdisti koko ajan enemmän ja enemmän. Tuntui, että kaikki kuolivat ja jättivät minut yksin. Kurkkua kuristi, piti nieleksiä jatkuvasti kyyneliä. Tunsin itseni paskaksi ihmiseksi. Mikään ei ollut viime aikoina mennyt niin kuin olin suunnitellut. Kämppä oli hirveässä kunnossa. Eetun leluja ja minun papereitani lojui lattioilla runsain määrin. Olisi pitänyt siivota, mutta en ollut ehtinyt. Liikaa töitä, liikaa hoidettavia asioita. Havahduin ovikellon ääneen ajatuksistani. Säikähdin, sillä en odottanut vieraita. Jalat tuntuivat kankeilta monen tunnin lattialla istumisen jälkeen. Varovasti onnistuin kävelemään ovelle. Avasin sitä hiukan raolleen, jotta näkisin tulijan.
  -Minä täällä, Santeri. Huokaisin helpotuksesta, tulija ei ollutkaan kukaan tuntematon. Päästin hänet sisälle asuntooni.
  -Mitä sä teet täällä? kysyin Santerilta. Emme olleet sopineet mistään tapaamisesta.
  -Mä en saanut sua kiinni puhelimella, niin ajattelin tulla käymään. Miksi sulla on muuten noi paperit täällä? Sulla on sairasloma. Sun ei pitäisi tehdä töitä nyt. Niinpä tietysti. Järvikin tuli vain paasaamaan minulle siitä helkkarin sairaslomasta.
  -Oho. Ne taisi ihan vahingossa tarttua mukaan tänään töistä. Mä en tarvitse edes mitään sairaslomaa. Mä oon ihan kunnossa, Järvi. Ei sun tarvitse tulla tänne paasaamaan mulle siitä, mistä kaikki muutkin paasaa mulle. Mä vaan sekoan, jos mä joudun olemaan koko ajan täällä, sanoin nieleksien. Santeri katsoi minua jotenkin ymmärtävästi. Melkein kuin hän olisi ymmärtänyt minua jotenkin.
  -Nukkuisit edes. Ethän sä jaksa olla edes Eetun kanssa, jos sä oot ihan väsyksissä, hän sanoi minulle.
  -Mä tiedän. Mutta mä en pysty nukkumaan. Kyllä mä oon päässyt yli Eemilin kuolemasta, ei siinä mitään. Mutta Eetulla on ikävä isäänsä. Mä oon niin yksin sen kanssa. Mä oon yksin niin monen asian kanssa. Langat ei pysy mun käsissä. Mä en kestä sitä yksinäisyyttä, jonka Eemil jätti jälkeensä. Töissä mä en ole niin helvetin yksin, sanoin Santerille. Yksi kyynel valui poskeani pitkin. Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Siitä, etten jaksanut kannatella kunnolla edes Eetua. Siitä, että minulla oli tunteita Santeria kohtaan.
  -Hei... Kaikki on hyvin. Kaikki hyvin, mä oon täällä sun kanssasi, hän sanoi kiertäen kätensä ympärilleni.
  -Kaikki vaan jättää mut yksin tai kuolee. Mun mummopuoli kuoli tänään. Se oli ainut, joka ymmärsi aina ja oli aina mun kanssa samalla puolella. Se oli mun tärkein tuki, sanoin ääni täristen. Toinen kyynel vierähti alas poskeani pitkin. Sitä seurasi kolmas ja neljäs. Itkin. Ja se tuntui helpottavalta, oli helpompaa itkeä jonkun kanssa kuin yksin. Santeri tuntui lämpimältä. Lattia oli ilmeisesti ollut kylmä, vaikka huomasinkin sen vasta nyt. Oloni alkoi olla huomattavasti parempi verrattuna aiempaan.
  -Saana. Sun täytyy levätä. Mä lupaan, että asiat tuntuu paljon helpommilta, kun sä olet levännyt kunnolla. Mä tiedän miltä tuntuu, kun pohja putoaa alta, Santeri kuiskasi. Mumisin jotain vastaukseksi. Kohotin katseeni hänen silmiinsä. Ne olivat vaaleansiniset, ehkä aavistuksen harmaaseen taittavat. Nyt ne katsoivat minuun huolestuneina. Mietin niitä katseita, joita olimme vaihtaneet. Niissä oli pakko olla jotain syvempää kuin ystävyyttä. Halusin suudella häntä. Haparoiden otin kiinni hänen avonaisen takkinsa liepeistä. Jouduin nousemaan varpailleni ylettääkseni kunnolla suutelemaan Santeria. Varovaisesti, lupaa kysyen painoin huuleni hänen huulilleen. Ja varovaisesti hän vastasi suudelmaan. Siihen me kaksi jäimme, minun asuntoni hämärään valoon kiinni toisiimme.

Fiktiivinen.