Mistä mä alotan?

Vedän syvään henkeä, mun on pakko rauhoittua nyt hetkeksi. Monta viikkoa mä olen miettinyt asioita ihan liikaa. Hyvä, että saan edes hengitettyä. Paine puristuu rintaan. Pitäisi käydä nollaamassa pää vaikka juoksemalla, mutta tietysti nyt on flunssa. En halua hankkia itselleni sydänlihastulehdusta.

Bussissa taas ne alakoululaiset pitävät hirveää meteliä pelatessaan jotain puhelinpeliä. Suusta kuuluu melko painokelvotonta tekstiä, ja mä mietin, kiroilinko mä itse 8 vuotiaana niin. Kun vihdoin häiriötekijät ovat päässeet ulos bussista, mä saan rauhan miettiä taas vähän lisää. Nyt mä vaan pyrin rauhoittamaan levottoman mielen. Tulee mieleen opon tunti, jolla piti valita omaa tunnetilaansa kuvaava kortti. Mun kortissa luki levoton. Ärsyttää, etten sanonut, että mä en ole levoton fyysisesti vaan henkisesti. Mikään tunne ei oikein tunnu omalta juuri nyt. En ole oikein surullinen, enkä oikeastaan mitenkään niin iloinenkaan. Mieli ei vaan pysy rauhassa yhdessä tunteessa kovinkaan pitkään.

Päädyn makaamaan koulun jälkeen sängylle kuuntelemaan jotain musaa. Haluaisin itkeä, mutta kyyneleet ei vaan tule, vaikka kuinka kuuntelen My Heart Will Go On:ia. Mieleen tulee vaan yksi asia, joka saisi mut hyvin varmasti itkemään. Se on Sykkeen kolmannen kauden kymmenes jakso. Se saa mut aina kyyneleisiin. Katson kelloa vain tajutakseni, etten ehdi katsoa kyseistä jaksoa enää. Täytyy alkaa tekemään läksyjä.

Illalla otan päiväkirjan työpöydän laatikosta. Luen vanhoja tekstejä jostain kaukaa vuodelta 2015. Silloin kaikki oli vielä helpompaa. Päiväkirja piti mut järjissäni silloin. Kaikki ne tunteet siltä ajalta on kirjoitettu sinne. Varsinkin ensimmäinen ihastuminen on vahvasti esillä niillä sivuilla. Tekisi mieli kirjoittaa sinne jotakin, mutta sitten fiilis katoaa. Laitan kirjan takaisin laatikkoon odottamaan sopivaa hetkeä.

Oikeastaan mun täytyisi eritellä ehkä jo pelkästään itselleni ne asiat, jotka mua painavat ja vaivaavat. Kun vaan tietäisi, miten ja mistä aloittaisi sen homman. On jotain pikku juttuja, jotka on jäänyt vaivaamaa jostain viime kevästä asti, ja sitten on ne isommat jutut. Jutut, joista vain mä tai mun paras ystävä tiedetään. Ne on mulle suuria kysymysmerkkejä, koska mä itsekään tiedä, miten mun pitäisi toimia niiden asioiden kohdalla. Niihin ei ehkä ole sellaista tarttumapintaa. Mä pystyn välillä samaistumaan erittäin vahvasti Ylen HasBeen-sarjasta tuttuun biisiin Mistä mä alotan. Se kuvaa aika hyvin mun fiiliksiä silloin kun mä en oikein tiedä mikä mua vaivaa.

"Mä en tiedä mistä mä alotan, ku palapelin palat ei vaan kohtaa"                                

Lopulta mä päädyn kirjoittamaan näitä tekstejä. Nää on mulle tärkeä henkireikä. Kun saa purkaa ajatukset tänne, niitä ei pyörittele liikaa mielessään. Se on se mun ongelma. Mä tungen asioita helposti mun pääni sisälle, enkä pura niitä mitenkään kovin tehokkaasti. Tai oikeastaan en purkanut, koska nykyään mä pyrin käymään vaikka siellä lenkillä tyhjentämässä pään. Kirjoittaminen  on toinen asia, joka on helpottanut sitä tukkoisuutta pään sisällä. Mulle tärkeintä on saada ajatukset purettua pois mielestä. Mulle parhaat keinot ovat olleet lenkillä käynti, kirjoittaminen ja parhaalle ystävälle puhuminen.

Mulla on kai jokseenkin levoton mieli tällä hetkellä. Mä en osaa rauhoittua tarpeeksi joidenkin asioiden saralla, nukun liian vähän ja stressaan jostain asiasta X. Noi on ne tekijät, jotka aiheuttavat mulle harmaita hiuksia tunteiden kanssa. Yksinkertaistettuna mä kelaan ihan liian paljon asioita, joita ei pitäisi kelata. Ja sitten kun kysytään, miten mä voin, mä vastaan:- Ihan perus.
Koska mä en tiedä mistä aloittaa.

Pohdintaa omasta liika-ajattelusta.