Solmussa

Nyt se sitten vihdoin tuli. Itku.

Mulla on ollut jo pidemmän aikaa sellainen fiilis, että mun pitäisi saada itkeä, jotta asiat tuntuisivat paremmilta. Kaikki on tavallaan ollut ihan hyvin, mutta silti mun pää on ollut tosi täysi ja tyhjä samaan aikaan. Tuntuu, että asioilla ei ole ollut loogista järjestystä. Ne vain on lojuneet mun päässä hirveässä kasassa, josta jonkun asian löytäminen on ollut hankalaa. Omat tunteet on välillä ihan hirveä vihollinen. Ne saa mut niin sekaisin.

Muutenkin viime aikoina on vaan tuntunut siltä, että mä en enää tiedä mistään mitään. Mä en enää oo oikein tiennyt, mitä yksi tyyppi ajattelee musta. Tai miksi hän toimii niin kuin toimii. Mä en pysty lukemaan sitä ihmistä yhtään.

Koulussa tehtiin esitelmiä 2. maailmansodan ajalta. Musta tuntui, etten pystynyt yhtään jäsentämään mitään mun aiheeseen, eli holokaustiin liittyen. Ja sen esittäminen jännitti mua ihan tosi paljon. Kyllähän se sitten meni ihan hyvin, mutta mun stressitaso taso nousi sen seurauksena aika korkeaksi. Ei hyvä mun kannalta.

Mä oon halunnut itkeä ainakin viimeisen kuukauden ajan, koska itkeminen on keino puhdistaa omia ajatuksia. Nyt se sitten tuli. Meillä oli tänään matematiikan koe. Se ei mennyt hyvin... Tuli aika paska fiilis, koska tunneilla mä oon osannut niitä juttuja ihan hyvin. Nyt en osannut yhtään mitään. Toivon vaan, että se menee läpi, kun mua ei kiinnostaisi yhtään uusia sitä. Olispa aina prosenttilaskuja!

Sitten kuulin aika yllättävää infoa mun rippileiriin liittyen. Mun alkuperäinen leiri on muutettu päiväleiriksi, eli siellä ei olla yötä. Itse asun aika kaukana leiripaikasta, joten mut on ilmeisesti siirretty toiselle leirille, jotta mun vanhempien ei tarvitsisi ajaa joka ikinen päivä mua sinne asti. Nyt joudun siis ihan vieraaseen porukkaan. Mä en tykkää vieraista ihmisistä. On ihanaa olla introvertti tässä tilanteessa. Mä todella toivon, että mun pari kaveria alkuperäiseltä leiriltä tulee mun kanssa tolle toiselle leirille, koska muuten tuun olemaan aika hiton eksyksissä ja yksin koko viikon.

Mutta kyllä tää tästä, nyt oon vaan vähän solmussa omien ajatusten kanssa.

"Hei milloin hanat aukeaa, 

 minä tahtoisin unohtaa, 

 mutta miksi siitä on tehty niin pirun vaikeaa, 

 en päivistä kiinni saa ilman sinua kai koskaan, 

 päivistä en kiinni saa" 

            -Kaija Koo- 

             Hanat aukeaa

Ehkä huomenna aurinko paistaa tähänkin risukasaan.

Voimmeko olla joskus yksi? #2

Minä tiesin, että kaikki oli vielä haurasta. Kuin jäät alkutalvesta, hyvin petollisia. Tämä tilanne oli petollinen. Mikä tahansa saattoi murtaa kaiken. Ja sinä olit lähtenyt tähän hulluuteen mukaan. Taistelemaan meidän puolestamme.

Välillä kaikki oli vaikeaa kanssasi. En pystynyt tarjoamaan sinulle sitä, mitä olisit ansainnut. Etkä sinä pystynyt tarjoamaan kaikkea minulle. Emme ymmärtäneet toisiamme. Tuntui kuin olisit puhunut latinaa ja minä saamea. Ja silti minä vain pidin kiinni sinusta, koska minä pidin sinusta. Pidin sinusta, vaikka kaikki oli vaikeaa kanssasi. Mutta ilman sinua kaikki olisi ollut vielä vaikeampaa.

Välillä toinen meistä epäröi tilannetta liikaa. Melkein jätti tarinan kesken. Mutta sitten toinen muistutti, että me olimme luvanneet taistella. Ja me taistelimme. Taistelimme itsemme uuvuksiin, täyteen uusia ja vanhoja haavoja. Saimme suolaa haavoihin. Kiemurtelimme lattialla tuskissamme, mutta emme päästäneet irti, vaikka kaikki meni päin helvettiä. Hajoaminen puolikkaasta pienemmäksi oli lähellä. Viikosta toiseen taistelua omien tunteiden kanssa. Taistelua sinun kanssasi.

Huudan sinulle siitä, kuinka en enää jaksa tätä sähläämistä kanssasi. Sinä huudat takaisin. Tuntuu pahalta. Hirveän pahalta. Sinä kärsit takiani, sinun kipusi on minun. Ja silti vain satutan sinua. Kuukaudesta toiseen.

Tiesin, että minun ei olisi ehkä pitänyt tarttua käteesi sinä yönä. Mutta minä tartuin, koska sinä olit kaivautunut ihoni alle. Minä halusin taistella kanssasi, jotta saisimme puolikkaasta yhden kokonaisen. Sinä olit valmis taistelemaan paremman tulevaisuuden ja meidän puolestamme. Me olimme valmiit, vaikkakin niin rikkinäiset.

Tartuin käteesi kiinni. Katsoin sinua silmiin. Sinä hymyilit. Minä hymyilin ja itkin. Itkin onnen kyyneliä. Taistelu oli ohi. Olimme voittaneet menneisyyden ja saaneet paremman tulevaisuuden. 0,5+0,5 oli todellakin 1. Meistä tuli yksi kokonainen.

Joten oletko valmis?

Valmis elämään kanssani elämän loppuun saakka.

Fiktiivinen. Jatkoa novellille Voimmeko olla joskus yksi?

Voimmeko olla joskus yksi? #1

Minä tiesin, että minun ei ehkä olisi kannattanut tarttua käteesi kiinni. Mutta viime yönä se tuntui parhaalta idealta pitkään aikaan. Sinä olit turvallisen tuntuinen. Sinä olit lämmin, pidit minusta kiinni kun puhuin vaikeista asioista. Olit siinä, vaikka olit itsekin rikki sisältä.  Silti tiesin, että minun ei olisi pitänyt. Ei nyt, kun olin vielä sekaisin kaikesta vanhasta.

Illan mittaan kaikki järkevyys katosi mielestäni. Minä menin täysin tunnepohjaisesti, kuuntelin särkynyttä sydäntäni ja annoin itseni kiintyä sinuun. Koska minä kiinnyin.

Kiinnyin sinuun vaikka tiedostin riskin rikkoa itseäni vielä enemmän. Kiinnyin sinuun tietäen, että huominen ei olisi helpompi sinun kanssasi. Sillä minä roikuin edelleen jossain vanhassa.

Mutta ehkä viikkojen tai kuukausien kuluttua kaikki on helpompaa. En halua päästää irti sinusta. En nyt, kun kerran vedin sinut mukaani tähän tarinaan. Ehkä meistä voi tulla joskus 1, koska 0,5+0,5=1.

En halua pilkkoa itseäni puolikkaasta pienemmäksi. Etkä varmaan halua sinäkään. Joten oletko valmis?

Valmis taistelemaan meidän puolestamme kanssani.

Fiktiivinen

Kuu

Se loistaa taivaalla iltaisin kauniisti. Se saa minut jämähtämään paikoilleni, ihmettelemään sen kauneutta. Se valaisee yöt, ja saa minut haluamaan ulos keskellä yötä, niin kesällä kuin talvellakin. Kuu vangitsee katseeni, saa minut unelmoimaan matkasta tähtien seassa yksisarvisen kanssa. Voisinko mennä taivaalle kuunsiltaa pitkin? Voisinpa.

Rakastan hetkiä kesäisin mökillä erään kiven päällä katsomassa kuuta. Rakastan hetkiä kovassa pakkasessa omalla kotipihalla katselemassa kuuta. Mitä kaikkea sen loisteen alla voikaan tapahtua. Ja ehkä minullekin joskus tapahtuu.

Kuu inspiroi minua. Se saa minut kirjoittamaan pakkasyöistä. Pienenä piirsin aina kuvia kuusta ja tähdistä. Rakkauteni noihin kauniisiin taivaankappaleisiin näkyi selvästi jo silloin.

Kuu on jättänyt jäljen minuun, on aina jättänyt. En koskaan lakkaa ihmettelemästä sen kauneutta, en silloinkaan, kun en ihmettele enää mitään muuta.

4/4 osa sarjasta Kun kaikki muu minusta on jo kadonnut.

Valo

Valo. Mikä voisikaan olla yhtä ihana asia? Ei kai mikään. Keskellä pimeää marraskuuta yksikin auringonsäde saa minut hymyilemään, vaikken kärsikään syysmasennuksesta. Valo vain on ihana asia. Se saa minut onnelliseksi.

Valo muistuttaa minua onnellisista asioista, maailman parhaasta matkasta Viroon, uimisesta omalla mökillä pikkuveljen kanssa, hymyilemisestä, nauramisesta, hetkistä kummitädin kanssa, joka on talvet kaukana pohjoisessa. Valo saa minut unelmoimaan hetkistä parhaan ystäväni kanssa. Se saa minut elämään hetkessä ja unohtamaan kaiken muun.

Joskus pimeys valtaa minut hetkeksi myös sisältä, ja niinä hetkinä en halua kadottaa valoa. Valo saa minut voimaantumaan. Se on tärkeää minulle. Valo. Etenkin auringonvalo. Aurinko on maailman paras valonlähde. Kaunis, voimannuttava ja lämmittävä.

Valo on jättänyt jäljen minuun, on aina jättänyt. Valo ei ikinä katoa minusta, ei silloinkaan, kun kaikki muu minusta on jo kadonnut.

3/4 osa sarjasta Kun kaikki muu minusta on jo kadonnut

Pimeys

Se ympäröi meidät ulkoisesti tai sisäisesti. Minut se ympäröi useimmiten ulkoisesti, mutta joskus myös sisäisesti. Se on lohdullinen ja pelottava asia. Pimeys voi tuhota elämäsi, toisaalta se voi olla pakopaikka. Paikka, jonne voi piiloutua kaikilta katseilta. Pimeys on arvaamaton. Hetkessä se voi muuttua turvallisesta turvattomaksi tai toisinpäin.

Pimeys on mustaa. Musta on väri, joka hukuttaa kaiken muun alleen. Se peittää kaiken. Pimeässä on mahdollisuuksia, mutta myös uhkia. Et voi täysin luottaa siihen.

Pimeys on minulle suojaava peitto, joka peittää minut ja heikkouteni piiloon katseilta. Pimeys tarjoaa minulle ideoita. Se saa adrenaliinin virtaamaan suonissani. Pimeys pelottaa minua juuri sen arvaamattomuuden takia, mutta samalla siinä on jotain äärimmäisen kiehtovaa ja koukuttavaa. Jotain, josta haluaa ottaa selvää.

Pimeyteen voi hukkua, ja sitä on pyrittävä välttämään. Pimeys on hyvä asia niin kauan, kun itse tietää, mitä tekee pimeyden kanssa.

Pimeys on jättänyt jäljen minuun, on aina jättänyt. Pimeys ei ikinä katoa minusta, ei silloinkaan, kun kaikki muu minusta on jo kadonnut.

2/4 osa sarjasta Kun kaikki muu minusta on jo kadonnut.

Hiljaisuus

Istun, ja kuuntelen melua, joka on särkeä korvani. Siitä huolimatta huomaan jääväni melun ulkopuolelle. Rauhoitun. Tulee hiljaista, mutta vain minun pääni sisälle.

Hiljaisuuteni on valkoista. Valkea maa ja taivas, ei säröäkään. Hiljaisuus tuntuu hyvältä. Se saa minut onnelliseksi, se saa minut rauhoittumaan. En kuule mitään ympäriltäni, on vain hiljaisuus ja minä. Valkea hiljaisuus.

Mutta sitten hiljaisuuteni rikkoutuu. Valkeaan pintaan tulee särö. Palaan tilanteeseen, mutta olen rauhoittunut. Melu ei tunnu enää niin pahalta.

Hiljaisuus on jättänyt jäljen minuun, on aina jättänyt. Hiljaisuus ei ikinä katoa minusta, ei silloinkaan, kun kaikki muu minusta on jo kadonnut.

1/4 osa sarjasta Kun kaikki muu minusta on jo kadonnut 

Pelastaja #2

Pyöritin lusikkaa puoliksi juodussa teessä. Mietin viimeisen vuorokauden tapahtumia. Eilen illalla olin ollut hyvin hajalla ja sekaisin. Nyt asiat olivat jo vähän selkeämpiä. Olin järjestellyt tänään kaikki paperit lattialta kansioihin ja pinoihin. Santerin kanssa. Yksin en olisi tehnyt sitä. Santeri istui pöydän toisella puolella mietteliäänä. Tänään hänellä oli vapaapäivä. Minä olin sairaslomalla, joka oli vielä eilen tuntunut täysin turhalta. Nyt tuntui hyvältä levätä kotona, kun ei tarvinnut jäädä yksin kaikkien ajatusten keskelle. En tietenkään ollut mitenkään liian pirteä edelleenkään, Maisan kuolema oli kuitenkin tapahtunut vasta eilen. Eetu oli äidilläni vielä ainakin pari päivää, äitini oli luvannut pitää hänestä huolta sen aikaa, että jaksaisin itse taas hoitaa Eetua. Kuitenkin päässäni oli pyörinyt koko päivän yksi asia, josta halusin sanoa Santerille. Halusin puhua siitä jonkun kanssa.
  -Mä en tiedä, sovittiinko me Eemilin kanssa toisillemme 100 prosenttisesti, henkäisin yhtäkkiä. Santeri nosti katseensa minuun päin.
  -Miksi susta tuntuu siltä? hän kysyi.
  -Musta tuntuu, että mä estin Eemiliä toteuttamasta unelmia. Hän halusi muuttaa ulkomaille, Tanskaan tai Saksaan. Mä halusin pysyä täällä. En mä sanonut sitä koskaan hänelle suoraan, mutta mä keksin aina jotain verukkeita pysyä täällä, sanoin. Santeri oli hetken hiljaa. Hän näytti miettivän, mitä sanoisi minulle.
  -Mutta oliko teillä jotain muita asioita, joista te olitte selkeästi eri mieltä? Santeri kysyi minulta. Mietin.
  -Mulle perhe on aina ollut hirveän tärkeä. Eemilille se ei ollut niin iso asia, vaikka sillä olikin tosi iso perhe. Kolme sisarusta. Mä en halunnut muuttaa Suomesta pois, koska silloin kaikki mulle tärkeä olisi jäänyt tänne. Äiti, Maisa ja pappa. Iskäkin olisi ollut tosi tärkeä, ellei se olisi kuollut just silloin, kun mä tulin raskaaksi, vastasin hänen kysymykseensä. Minulle muutamat henkilöt olivat korvaamattomia, enkä ikinä olisi voinut muuttaa niin kauas heistä. Eemil oli puhunut muutosta kuukausittain, vaikka hän oli vaikuttanut ihan tyytyväiseltä näinkin.
  -Sä mietit välillä eroamista, eikö niin? Santeri sanoi sen, mitä itsekin oli ajatellut sanovani seuraavaksi. Nyökkäsin.
  -Niin. Mä ajattelin, että olisi ehkä parempi olla erillään. Mutta mä en halunnut menettää Eemiliä kokonaan, enkä varsinkaan halunnut viedä Eetulta isää. Eetu menetti Eemilin tapaturmaisesti siinä onnettomuudessa, ja mä voin vaan toivoa, että Eemil oli onnellinen kuollessaan. Sydän tuntui kevyemmältä. Olin sanonut sen, mitä olin kantanut sisälläni jo pitkään.
  -Sä et saa tehtyä tekemättömäksi, Saana. Sun ei kannata murehtia asioita, jotka on tapahtunut joskus kauan sitten. Niin sä vain sekoitat oman pääsi ihan kunnolla. Elämää eletään eteenpäin, mutta ymmärretään taaksepäin, Santeri sanoi minulle tarttuen käteeni. Puristin hänen kättään. Ehkä kaikki vielä järjestyisi.

Ja hitaasti, mutta varmasti asiat järjestyivät. Sain asioista kiinni paremmin kuin aikoihin. Santeri piti huolta siitä, etten tippuisi pimeyteen. Eetu leikki olohuoneen lattialla Santerin kanssa. Hän piti siitä, että Santeri leikki hänen kanssaan niitä leikkejä, joita minä en osannut. Hymyilytti katsoa heitä. Siinä he olivat, minun pelastajani ja aurinkoni. Santeri ja Eetu. Tässä ja nyt. Onnellisina ja ehjinä. Myös minä olin onnellinen ja ehjä. Totta kai kaipasin suunnattomasti Maisaa, mutta elämä jatkui. Tähdet tuikkivat taivaalla pakkasen kiristyessä, mutta minulla ei ollut kylmä. Menin Eetun ja Santerin luokse, ja vedin heidät halaukseen. Oli vain minä, Eetu ja Santeri. Minun asuntoni hämärässä valossa talvisessa illassa yhdessä. Hymyillen painoin suukon kummankin otsalle. Minun rakkaani, joita en koskaan vaihtaisi pois. En koskaan.

Fiktiivinen, jatko-osa Pelastaja-nimiseen novelliin

Oon 14-vuotias, saanko kirjoittaa rakkaustarinoita?

Ennen mä mietin hirveästi, mistä mulla on oikeus kirjoittaa. Mietin, saako 12-vuotias kirjoittaa rakkaustarinoita, jos ei itse tiedä mitään seurustelusta. Kaikki perustuisi vain kuvitteluun. Voisiko teksti olla aidon tuntuista, jos mä en itse tiedä aiheesta yhtään mitään? Mä epäilin kirjoittaa rakkaudesta, vaikka se on ollut mun kutsumus jostain 11 vuotiaasta saakka. Yritin vääntää jotain muuta, mutta ne tekstit on kauhean väkinäisiä. Niissä ei ole sitä vähääkään tunnetta pelissä, ellei sitten lasketa sitä yhtä tekstiä, joka liittyy pappani kuolemaan. Se on henkilökohtainen teksti, jota kirjoittaessa kädet tärisi. Ja sai pidätellä kyyneliä. Opettajanikin vakavoitui luettuaan sen. Okei, olin hiukan värittänyt stooria, mutta silti teksti perustuu tositapahtumiin.

Ensimmäisen rakkaustarinani mä kirjoitin heinäkuussa 2017. Mulla oli päässä kehiteltynä sellainen juoni, ettei sitä voinut jättää kirjoittamatta. Siitä se oikeastaan sitten lähti. Mulla oli sellainen tarinavihko kotona, jonka tungin aina pöydän laatikkoon kaikkien tavaroiden alle, ettei äiti (saatika sitten iskä tai veljet) vahingossakaan lue sitä. Se olisi ollut katastrofi. Mä en halunnut, että kukaan saa tietää siitä, että rakastan rakkautta. Ja siitä kirjoittamista. Mä pelkäsin kauheasti muiden reaktioita 12/13-vuotiaan rakkaustarinoihin.

Lopulta huhtikuussa 2018 mä uskaltauduin antamaan tarinani luettavaksi parhaalle ystävälleni. Hän tykkäsi niistä, ja mä olin ihan fiiliksissä siitä. OMG, hän ei ainakaan pitänyt niitä täysin surkeina. Mä uskaltauduin kirjoittamaan entistä enemmän.

Blogin perustaminen alkoi tuntua hyvältä idealta. Blogissa voisi jakaa tekstejä ja saada palautetta. Mutta mieleen tunki se, että muut ei varmaan tykkäisi yhtään mun rakkaushöpinöistä. Mähän olin vasta 13,5 vuotta vanha viime keväänä. Enhän minä voisi jakaa mitään sellaista missään, jos mä en edes tiedä, mistä mä puhun. Ja toinen ongelma oli mun novellien henkilöiden ikä. Ne on lähestulkoon aina vähintään 16-17 vuotiaita, useimmiten jopa jotain parikymppisiä. Voiko mun ikäinen kirjoittaa niin paljon vanhempien tyyppien rakkaudesta? Mutta mä en nyt osaa kirjoittaa mistään 14 vuotiaiden säätämisestä, paitsi silloin kun mä kirjoitan itsestäni...

Sitten kun mä olin miettinyt jo yhden vuoden tätä blogin perustamista, mä vihdoin tein tän.

Mutta silti mä mietin, mistä mä voin kirjoittaa. Osaanko mä kirjoittaa jostain sellaisesta, mistä mulla ei ole kokemusta? Koska mä en halua jakaa täällä teille mitään täyttä kuraa, vaan sellaisia tekstejä, jotka voi koskettaa. Sillä sitä mä haen mun teksteillä, mä toivon, että niistä voi löytää jotain itselleen tuttua. Toisaalta, ei kai kirjailijallakaan ole kaikesta siitä kokemusta, mistä hän kirjoittaa. Eli kai mä sitten saan kirjoittaa parikymppisten rakkaudesta, jos se tuntuu omalta jutulta. Kai mulla on siihen oikeus, vaikken tiedä asiasta yhtään mitään. Voihan noi mun jutut olla kuusta haettuja, mutta ne tuntuu musta hyvältä. Siksi mä teen tätä.

Koska mä voin.

Mistä mä alotan?

Vedän syvään henkeä, mun on pakko rauhoittua nyt hetkeksi. Monta viikkoa mä olen miettinyt asioita ihan liikaa. Hyvä, että saan edes hengitettyä. Paine puristuu rintaan. Pitäisi käydä nollaamassa pää vaikka juoksemalla, mutta tietysti nyt on flunssa. En halua hankkia itselleni sydänlihastulehdusta.

Bussissa taas ne alakoululaiset pitävät hirveää meteliä pelatessaan jotain puhelinpeliä. Suusta kuuluu melko painokelvotonta tekstiä, ja mä mietin, kiroilinko mä itse 8 vuotiaana niin. Kun vihdoin häiriötekijät ovat päässeet ulos bussista, mä saan rauhan miettiä taas vähän lisää. Nyt mä vaan pyrin rauhoittamaan levottoman mielen. Tulee mieleen opon tunti, jolla piti valita omaa tunnetilaansa kuvaava kortti. Mun kortissa luki levoton. Ärsyttää, etten sanonut, että mä en ole levoton fyysisesti vaan henkisesti. Mikään tunne ei oikein tunnu omalta juuri nyt. En ole oikein surullinen, enkä oikeastaan mitenkään niin iloinenkaan. Mieli ei vaan pysy rauhassa yhdessä tunteessa kovinkaan pitkään.

Päädyn makaamaan koulun jälkeen sängylle kuuntelemaan jotain musaa. Haluaisin itkeä, mutta kyyneleet ei vaan tule, vaikka kuinka kuuntelen My Heart Will Go On:ia. Mieleen tulee vaan yksi asia, joka saisi mut hyvin varmasti itkemään. Se on Sykkeen kolmannen kauden kymmenes jakso. Se saa mut aina kyyneleisiin. Katson kelloa vain tajutakseni, etten ehdi katsoa kyseistä jaksoa enää. Täytyy alkaa tekemään läksyjä.

Illalla otan päiväkirjan työpöydän laatikosta. Luen vanhoja tekstejä jostain kaukaa vuodelta 2015. Silloin kaikki oli vielä helpompaa. Päiväkirja piti mut järjissäni silloin. Kaikki ne tunteet siltä ajalta on kirjoitettu sinne. Varsinkin ensimmäinen ihastuminen on vahvasti esillä niillä sivuilla. Tekisi mieli kirjoittaa sinne jotakin, mutta sitten fiilis katoaa. Laitan kirjan takaisin laatikkoon odottamaan sopivaa hetkeä.

Oikeastaan mun täytyisi eritellä ehkä jo pelkästään itselleni ne asiat, jotka mua painavat ja vaivaavat. Kun vaan tietäisi, miten ja mistä aloittaisi sen homman. On jotain pikku juttuja, jotka on jäänyt vaivaamaa jostain viime kevästä asti, ja sitten on ne isommat jutut. Jutut, joista vain mä tai mun paras ystävä tiedetään. Ne on mulle suuria kysymysmerkkejä, koska mä itsekään tiedä, miten mun pitäisi toimia niiden asioiden kohdalla. Niihin ei ehkä ole sellaista tarttumapintaa. Mä pystyn välillä samaistumaan erittäin vahvasti Ylen HasBeen-sarjasta tuttuun biisiin Mistä mä alotan. Se kuvaa aika hyvin mun fiiliksiä silloin kun mä en oikein tiedä mikä mua vaivaa.

"Mä en tiedä mistä mä alotan, ku palapelin palat ei vaan kohtaa"                                

Lopulta mä päädyn kirjoittamaan näitä tekstejä. Nää on mulle tärkeä henkireikä. Kun saa purkaa ajatukset tänne, niitä ei pyörittele liikaa mielessään. Se on se mun ongelma. Mä tungen asioita helposti mun pääni sisälle, enkä pura niitä mitenkään kovin tehokkaasti. Tai oikeastaan en purkanut, koska nykyään mä pyrin käymään vaikka siellä lenkillä tyhjentämässä pään. Kirjoittaminen  on toinen asia, joka on helpottanut sitä tukkoisuutta pään sisällä. Mulle tärkeintä on saada ajatukset purettua pois mielestä. Mulle parhaat keinot ovat olleet lenkillä käynti, kirjoittaminen ja parhaalle ystävälle puhuminen.

Mulla on kai jokseenkin levoton mieli tällä hetkellä. Mä en osaa rauhoittua tarpeeksi joidenkin asioiden saralla, nukun liian vähän ja stressaan jostain asiasta X. Noi on ne tekijät, jotka aiheuttavat mulle harmaita hiuksia tunteiden kanssa. Yksinkertaistettuna mä kelaan ihan liian paljon asioita, joita ei pitäisi kelata. Ja sitten kun kysytään, miten mä voin, mä vastaan:- Ihan perus.
Koska mä en tiedä mistä aloittaa.

Pohdintaa omasta liika-ajattelusta.

Pelastaja #1

Paperit lojuivat lattialla. En ottanut niistä mitään tolkkua, kaikki asiat niissä tuntuivat tähtitieteellisen vaikeilta ymmärtää. Vielä eilen olin ymmärtänyt niistä paljon enemmän. Sattui. Sattui sydämeen. Yritin sisäistää elämäni tärkeimmän henkilön poismenon jollakin tavalla. Maisa oli ollut minulle toinen äiti, henkilö jolle pystyin puhumaan aivan kaikesta. Hän ei koskaan tuominnut tai jättänyt yksin murheiden kanssa. Nyt hän oli poissa. Se oli liikaa minulle, sillä olin hädin tuskin selvinnyt edellisestä menetyksestä. Tai ehkä olin selvinnyt siitä, että Eemil oli kuollut. En ollut selvinnut siitä yksinäisyydestä, jonka hän oli jättänyt minulle. Piti selvitä yksin kaikesta. Asioita oli liikaa, ja tuntui etten enää pysynyt perässä yhtään missään asioissa. Minun täytyi hoitaa yksin Eetu, pieni ihminen, joka ei ymmärtänyt isän kuolemaa. Ahdisti, kun hän kyseli minulta isästä joka ikinen päivä. Tartuin johonkin paperiin lattialta, ja yritin lukea sitä. En pystynyt keskittymään yhtään mihinkään. Onneksi Eetu oli äidilläni hoidossa, eikä hänen tarvinnut nähdä minua tällaisena.  Pelottavinta tässä tilanteessa oli se, että tiesin päässeeni yli Eemilistä. Se oli pelottavaa. Sainko olla jo näin nopeasti yli hänestä? Olihan onnettomuudesta jo lähes vuosi, mutta silti. Sainko olla ihastunut jo nyt?

Tilanne ei ainakaan parantunut illan edetessä. Ahdisti koko ajan enemmän ja enemmän. Tuntui, että kaikki kuolivat ja jättivät minut yksin. Kurkkua kuristi, piti nieleksiä jatkuvasti kyyneliä. Tunsin itseni paskaksi ihmiseksi. Mikään ei ollut viime aikoina mennyt niin kuin olin suunnitellut. Kämppä oli hirveässä kunnossa. Eetun leluja ja minun papereitani lojui lattioilla runsain määrin. Olisi pitänyt siivota, mutta en ollut ehtinyt. Liikaa töitä, liikaa hoidettavia asioita. Havahduin ovikellon ääneen ajatuksistani. Säikähdin, sillä en odottanut vieraita. Jalat tuntuivat kankeilta monen tunnin lattialla istumisen jälkeen. Varovasti onnistuin kävelemään ovelle. Avasin sitä hiukan raolleen, jotta näkisin tulijan.
  -Minä täällä, Santeri. Huokaisin helpotuksesta, tulija ei ollutkaan kukaan tuntematon. Päästin hänet sisälle asuntooni.
  -Mitä sä teet täällä? kysyin Santerilta. Emme olleet sopineet mistään tapaamisesta.
  -Mä en saanut sua kiinni puhelimella, niin ajattelin tulla käymään. Miksi sulla on muuten noi paperit täällä? Sulla on sairasloma. Sun ei pitäisi tehdä töitä nyt. Niinpä tietysti. Järvikin tuli vain paasaamaan minulle siitä helkkarin sairaslomasta.
  -Oho. Ne taisi ihan vahingossa tarttua mukaan tänään töistä. Mä en tarvitse edes mitään sairaslomaa. Mä oon ihan kunnossa, Järvi. Ei sun tarvitse tulla tänne paasaamaan mulle siitä, mistä kaikki muutkin paasaa mulle. Mä vaan sekoan, jos mä joudun olemaan koko ajan täällä, sanoin nieleksien. Santeri katsoi minua jotenkin ymmärtävästi. Melkein kuin hän olisi ymmärtänyt minua jotenkin.
  -Nukkuisit edes. Ethän sä jaksa olla edes Eetun kanssa, jos sä oot ihan väsyksissä, hän sanoi minulle.
  -Mä tiedän. Mutta mä en pysty nukkumaan. Kyllä mä oon päässyt yli Eemilin kuolemasta, ei siinä mitään. Mutta Eetulla on ikävä isäänsä. Mä oon niin yksin sen kanssa. Mä oon yksin niin monen asian kanssa. Langat ei pysy mun käsissä. Mä en kestä sitä yksinäisyyttä, jonka Eemil jätti jälkeensä. Töissä mä en ole niin helvetin yksin, sanoin Santerille. Yksi kyynel valui poskeani pitkin. Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Siitä, etten jaksanut kannatella kunnolla edes Eetua. Siitä, että minulla oli tunteita Santeria kohtaan.
  -Hei... Kaikki on hyvin. Kaikki hyvin, mä oon täällä sun kanssasi, hän sanoi kiertäen kätensä ympärilleni.
  -Kaikki vaan jättää mut yksin tai kuolee. Mun mummopuoli kuoli tänään. Se oli ainut, joka ymmärsi aina ja oli aina mun kanssa samalla puolella. Se oli mun tärkein tuki, sanoin ääni täristen. Toinen kyynel vierähti alas poskeani pitkin. Sitä seurasi kolmas ja neljäs. Itkin. Ja se tuntui helpottavalta, oli helpompaa itkeä jonkun kanssa kuin yksin. Santeri tuntui lämpimältä. Lattia oli ilmeisesti ollut kylmä, vaikka huomasinkin sen vasta nyt. Oloni alkoi olla huomattavasti parempi verrattuna aiempaan.
  -Saana. Sun täytyy levätä. Mä lupaan, että asiat tuntuu paljon helpommilta, kun sä olet levännyt kunnolla. Mä tiedän miltä tuntuu, kun pohja putoaa alta, Santeri kuiskasi. Mumisin jotain vastaukseksi. Kohotin katseeni hänen silmiinsä. Ne olivat vaaleansiniset, ehkä aavistuksen harmaaseen taittavat. Nyt ne katsoivat minuun huolestuneina. Mietin niitä katseita, joita olimme vaihtaneet. Niissä oli pakko olla jotain syvempää kuin ystävyyttä. Halusin suudella häntä. Haparoiden otin kiinni hänen avonaisen takkinsa liepeistä. Jouduin nousemaan varpailleni ylettääkseni kunnolla suutelemaan Santeria. Varovaisesti, lupaa kysyen painoin huuleni hänen huulilleen. Ja varovaisesti hän vastasi suudelmaan. Siihen me kaksi jäimme, minun asuntoni hämärään valoon kiinni toisiimme.

Fiktiivinen.

Epävarma mä

Epävarmuus. Se on kauhea tunne. Kun mä en tiedä, miten mun pitäisi olla tai mitä mun pitäisi sanoa. Mä oon epävarma monista asioista. Mukaan lukien itsestäni, muista ihmisistä ja uusista asioista.

Toisinaan epävarmuus tuhoaa mua sisältä. "Miksi toi käyttäytyy noin? Miksei se sano mitään?" Se on ärsyttävää. Mä en pysty ottamaan selvää jostain tyypistä, koska se käyttäytyy niin vaihtelevasti. Joskus on hyviä aikoja, joskus huonoja. Useimmiten niitä ei oikein voi edes erottaa toisistaan, koska tilanne on niin ailahtelevainen. Tämä siis muiden ihmisten kanssa, ei itseni.

Mä epäilen aina omia taitojani. "Mä en pysty" on yleinen ajatus mun mielessä, vaikka oikeasti mä ehkä voisin pystyä, jos mä vaan tarttuisin itseäni niskasta kiinni. Mä mietin liikaa sitä, mitä muut sanoo. En uskalla sanoa sanottavaani, koska mä pelkään muiden ajatuksia. En uskalla olla oma itseni kaikkien edessä. Mulla on olemassa tyyppi, joka istuu kotona sängyllä kirjoittelemassa rakkaustarinoita kollarit ja rento ruutupaita päällä. Sitten on se minä, joka on meikannut mustat silmänaluset piiloon aamulla kiireellä.

Mä epäilen näitä mun tekstejäni. Onko näistä mihinkään? Voinko mä ikinä kirjoittaa kirjaa, jos mun tekstit on tämän laatuisia? Pelottaa, ettei kukaan halua lukea näitä. Vaikka eihän sitä voi tietää, jos ei edes kokeile. Sitä varten tää blogi on perustettu. Mä haluan tietää, pystyykö kukaan lukemaan mun tekstejä, vai onko ne ihan huonoja.

Mä haluaisin olla vihdoin varma. Olla varma Outski, joka ei epäile aina itseään. Sitä täytyy harjoitella. Oikeasti. Se on mun tän vuoden tavoite. Vuoden päästä mä haluan olla edes vähän varmempi Outski.

Pikapostaus, joka on kirjoitettu myöhään illalla (eli yöllä :D).

Sattuuko se?

Mä istun yksin jossain nurkassa. Ympäriltä kuuluu hälinää, mutta mä en pysty ajattelemaan sitä. Mun pää on liian täynnä kaikkea paskaa. Se paska saa mut surulliseksi. Se saa mut miettimään, että onko musta yhtään mihinkää. Miksi mä olen näkymätön? Miksi mua saa kohdella miten sattuu?

Ei saisi kohdella miten sattuu. Niin. Sattuu. Se sattuu, ei siitä voi olla välittämättä. Jos joku sanoo mulle jotain typerää, mä en ikinä ehdi sanoa mitään terävää takaisin. Sen siitä saa, kun ei ole sanavalmis yksilö. Ja mitä todella viisasta mun kaveri sanoo mulle? "Yrittäisit edes." Tuohan auttoi paljon ja tuntui erittäin hyvältä. Luuletko sä todella, että mä hyväksyn niiden käytöksen? Mä loukkaannun. Kaivaudun syvälle kuoreeni turvaan, kirjoitan enkä puhu. Ja kun kysytään, onko kaikki hyvin, vastaan että on. Olen vain nukkunut huonosti edellisinä öinä, tai sitten asia x stressaa minua.

Puheistani vedellään ihme johtopäätöksiä, vaikken ole edes sanonut vielä kaikkea. Ei ilmeisesti pitäisi puhua koskaan mitään. Mua ei edes välttämättä kuunnella ollenkaan. Se rasittaa. Miksi hitossa ne ei voi kuunnella mua? Ja taas sattuu. Kyllä, jos kysyt. Kyllä se sattuu.

Mä olen räsynukke, ja ne toiset ovat isoja, vihaisia koiria, jotka leikkii mulla rajusti. Repii kappaleiksi hampaissaan, jättää rauhaan hetkeksi, hyökkäävät uudestaan kimppuuni ja repivät jälleen. Mä saan ihan itse ommella itseni kasaan, näyttää siltä, ettei niiden kohtelu vaikuta muhun v**tuakaan. Koska silloin ne jättävät mut rauhaan. Ne haluavat itselleen kohteen, joka pelkää niitä. Mä en halua pelätä. Enkä aio pelätä, vaikka se sattuukin.

Pitää vain yrittää muistaa se, että mun ei tarvitse muuttua niiden takia. Eikä sunkaan tarvitse. Eikä pidäkään. Sä ja mä, me ollaan molemmat täydellisiä tällaisina kuin me nyt ollaan. Se on vaikeaa käsittää ja muistaa, mutta yritä edes. Aina täällä on joku, joka välittää. ❤

Viime kevään fiiliksiä räsynukkena olemisesta.

Kuka Outski?!

Niin, kuka mä oikeastaan olen? Välillä mä en itsekään tiedä, joskus mä vaan olen niin hukassa itseni kanssa, että en enää meinaa tunnistaa itseäni. Minne on kadonnut se huoleton pikkutyttö? Mistä ihmeestä tilalle tuli vähän isompi tyttö, joka ei enää olekaan niin huoleton? Olisi ihan kiva tietää.

Mutta jos nyt mietitään ihan perusjuttuja, olen 14-vuotias, käyn 8. luokkaa ja olen rippikoulussa. Pelkään uusia asioita ja hämähäkkejä. Ja ehkä ihan vähän pimeää... Rakastan kirjoittamista ja musiikkia yli kaiken. Suuren palan sydämestäni vie myös Paavo, 25-vuotias suomenhevonen. Olen surkea geometriassa. Prosenttilaskut ovat enemmän mun juttu.

Musiikissa rakastan kaikista eniten laulamista. Laulaminen on äärettömän terapeuttista, kaikki ylimääräinen unohtuu laulamalla. Toinen kiva juttu musassa on kitaran soitto. Omistan Yamahan akustisen kitaran, ja yritän opetella sen soittamista. Tällä hetkellä työn alla ovat soinnut.

Rakastan myös musiikin kuuntelua, ja mulle Spotify on kuin taivaanlahja. Lemppari artistejani ovat mm. Ida Paul & Kalle Lindroth, Elias Kaskinen & Päivän Sankarit ja Janna. Suosikkibändini on kuitenkin ehdottomasti Softengine. Loistavaa musaa!

Loppujenlopuksi kuuntelen erittäin laajasti musiikkia, jopa iskelmää☺, joten on vaikeaa nimetä tuon enempää artisteja. Listasta tulisi melkoisen pitkä, jos luettelisin kaikki artistit, joista tykkään. Ainut genre, johon en oikeastaan koskaan puutu, on rap. Se ei vain ole mun juttu.

Kirjoittaminen tuli mulle erittäin tutuksi 5. luokalla päiväkirjan muodossa. Tuolloin pääni käsitteli mulle aika suuria juttuja, kuten koulun vaihtoa (vanha lakkautettiin) ja erään läheiseni kuolemaa. Kirjoittamalla sain purettua huonoja fiiliksiä pois helposti. 5. ja 6. luokan välisenä kesänä kirjoitin ensimmäistä kertaa tarinan kotona vapaaehtoisesti. Ja sillä tiellä ollaan pysytty, tarinoita/novelleja on tullut kirjoitettua tässä enemmän ja vähemmän.

Perustin tämän blogin, jotta voisin jakaa kirjoituksiani muille. Olisi ihana saada palautetta teksteistäni tuonne kommenteihin. Joten jos joku tekstini herätti sinussa jotain tunteita, kommentoi ihmeessä jotain mulle. Arvostaisin sitä erittäin suuresti! ♡

Eiköhän siinä vähän selvinnyt, kuka on Outski. Ja niin, oikeaa nimeäni en aio kertoa täällä ainakaan näillä näkymin.

Rakkautta kaikille❤

Sekaisin tunteista

Toisinaan et itse pysty hallitsemaan tunteitasi. Se on pelottavaa. Varsinkin silloin, kun pelko kiertyy rintasi ympärille tiukkana ja vaativana. Ei, se ei kierry rintasi ympärille. Se kiertyy sydämesi ympärille. Tunnet painetta sydämessäsi. Joudut haukkomaan happea, vaikkei oikeastaan ole mitään hätää, sinä vain itse panikoit syystä x. Ehkä se syy x on joku henkilö. Pelko leviää kehossasi, pian se on vallanut jo koko kehosi. Kätesi tärisevät, yrität turhaan rauhoitella itseäsi. Ei siitä ole mitään hyötyä, siltä se ainakin tuntuu. Ja silloin kun eniten tarvitsisit turvahenkilöä siihen lähellesi, hän ei ole siinä. Eipä tietenkään. Edes turvabiisisi ei auta sinua, jos pelko-kauhu-jännitystila on ottanut sinusta liian suuren vallan. Ahdistaa niin pirusti. Miksi pitää tuntea niin paljon? Miten yksi henkilö saa sinut niin sekaisin?

Jonain toisena päivänä olet onnesi kukkuloilla, the henkilö on ehkäpä vilkaissut sinua. Ja se on maailman ihanin asia. Se, että olet vihdoin varma siitä, että hänen silmänsä ovat siniset. Ja niitä silmiä voisit tuijottaa ikuisuuden. Perhoset lentelevät vatsassasi edelleen, mutta nämä ovat onnen perhosia. Olet hetken onnellinen.

Se henkilö, joka on saanut liian suuren osan ajatuksista, saa sinut sekaisin. Etkä itse pysty sanomaan hänelle mitään, koska sinähän olet sisäänpäin kääntynyt ihmisiin varauksella suhtautuva introvertti. Haluaisit hymyillä hänelle, haluaisit saada hänen huomionsa edes hetkeksi itseesi, mutta miten voisit ikinä uskaltaa. Tunteesi saavat sinut sekaisin pahemmin kuin mikään muu. Olet samaan aikaan onnellinen ja surullinen.

Ja sitten kun viimein voisit uskaltaa tehdä hänen eteensä jotain, on jo liian myöhäistä. Satutat itsesi, ja vannot ettet ainakaan vuoteen tunne ketään kohtaan niin.

Mutta puolen vuoden päästä huomaat olevasi epätoivoisesti samassa tilanteessa. Taputat itsellesi, ja toivot parasta. Ehkä onni suosisi sinua tällä kertaa.

Kirjoitettu omasta tunnetilasta keskellä yötä sinä-muodossa.