Jos vielä olen sinun #20

Jessika

Sumuverho kaupungin yllä oli pysynyt koko päivän. Vettä satoi hiljalleen ja pisarat tippuivat maahan. Päivä oli ollut raskas niin minulle kuin etenkin Kristolle. Hän kulki pää painuksissa, näytti väsyneeltä ja minä taas... minä taas mietin sitä, oliko meissä mitään järjen hiventä. Rappukäytävä oli lähes yhtä aavemaisen hiljainen kuin kuukautta aiemmin. Kristo ei halunnut ottaa kädestäni kiinni. Hän etsi avaimensa taskustaan ja astui sisälle asuntoon, jossa sielläkin tuntui leijuvan sumuverho. Vasta siellä hän suostui näyttämään minulle todelliset tunteensa. Riikan hautajaispäivä oli ollut kuin painajaista hänelle. Vaikka oma tilanteeni lähes kaksi vuotta sitten oman isäni hautajaisissa oli ollut aivan erilainen, kykenin silti tuntemaan sen tunneskaalan, jonka Kristian luultavasti kävi päänsä sisällä läpi. Oli omituista kokea iloa, surua ja vihaa samanaikaisesti. Ja jos sitä ei ollut kokenut, sitä oli vaikea ymmärtää. Kristo kävi makaamaan sohvalle, eikä sanonut mitään. Mutta minä huomasin, että kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
Sydämeeni sattui, totta kai siihen sattui. Minä rakastin Kristiania. Minä rakastin hänen molempia puoliaan. Myös Kristiania, sitä haavoittunutta sielua, jonka kanssa oli vaikeaa olla ja elää. Rakastin Kristoa. Sitä puolta hänessä, jonka hän oli näyttänyt minulle. Hän oli herkkä, mutta samalla äärimmäisen vahva. Kehitystä oikeaan suuntaan piti vain tukea. Ja minä tiesin kyllä, että tehtävää oli edelleen. Varovaisesti kävin polvilleni sohvan eteen lattialle, ja silitin Kriston kasvoja samalla miettien, mitä osaisin sanoa.
  -Mä rakastan sua, Kristian. En vaan sitä Kristoa, joka sä oot mulle, vaan myös sitä Kristiania, jolla ajatukset ei pysy kasassa ja elämä heittelehtii milloin mihinkin suuntaan, sanoin ääneen asian, jota en ollut uskaltanut sanoa aiemmin. Ja nyt olin sanonut sen ehkä oudoimmalla mahdollisella hetkellä. Kristo oli juuri haudannut äitinsä, mutta silti minä koin sen parhaaksi hetkeksi sanoa ne sanat.
  -Voithan sä jäädä siihen, Jessi? Älä katoa multa koskaan, hän kuiskasi ja puristi kättäni. Halusin alkaa itkemään itsekin, niin lohduttomalta Kriston ääni muuten hiljaisessa asunnossa kuulosti. Sade rummutti kattoon ja sai minut muistamaan kaikki ne illat ja yöt, kun olin miettinyt sateen reunan rajaa. Sateen reuna oli kulkenut meidän välissämme, enkä ollut edelleenkään täysin varma siitä, pystyisimmekö selviämään jälleen yhdestä samankaltaisesta tapauksesta. Ja vaikka en olisi halunnut, tiesin, että minun oli testattava Kriston luottamus minuun itseeni juuri nyt, hänen heikoimalla hetkellään.
  -Sun pitäisi syödä jotain. Mä käyn ostamassa meille pizzat tuolta alhaalta. Sä voit jäädä tänne siksi aikaa, kuiskasin.
  -Ei mulla oo nälkä... äläkä mee, Jessi. Onks sun pakko? Mä en pysty ajattelemaan järkevästi. Mä en kestä, jos sä häivyt samalla tavalla kuin mutsi, hän vastusti ajatustani. Huokaisin raskaasti mielessäni, mutta koitin pitää silti ääneni mahdollisimman rauhallisena, kun päätin vängätä ajatukseni läpi.
  -En anna sun kuihtua mun silmien edessä. Se paikka on tossa kadun toisella puolella, ei siinä mene kuin puoli tuntia. Kristo, luota siihen mitä mä sanon. Mä tulen takaisin, en mä jätä sua. Mä tajuan, että tää on vaikeeta, mutta mä tulen takaisin. Ainahan mä tulen. Luota muhun. 
Ja niin kuin olin toivonutkin, Kristian nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Sateen rummuttaessa vaativasti kattoon suutelin häntä, vaikka tiesin, ettei hän vastaisi. Kaikesta huolimatta vaativa sade sai minut muistamaan, miksi koskaan olinkaan rakastunut häneen.

Kristian

Äitini oli kuollut. Se jos jokin oli omituista. Toiveet ja unelmat olivat hajonneet sirpaleiksi lattialle, eikä niiden kerääminen ollut helppoa. Jessika oli parhaansa mukaan yrittänyt auttaa ja tukea, mutten osannut ottaa apua kunnolla vastaan. Olin lähinnä rimpuillut hänen otteessaan ja kuitenkin samalla kaivannut niitä hetkiä, kun olin rauhoittunut hänen lähellään. Kaupungin ylle saapuneesta kesästä huolimatta olin kuin kusipää tärkeintä ihmistäni kohtaan.

Äidin hautajaisista oli kulunut muutamia viikkoja, mutta mikään ei ollut muuttunut. Vietin päiväni Helsingissä, öisin pyörin kaupungin keskustassa ja luin Jessin sydänverellä kirjoittamia viestejä. Sä ansaitset parempaa, ajattelin jälleen luettuani yhden niistä viesteistä, joissa Jessi kertoi olevansa huolissaan minusta ja tyylistäni hoitaa suruani. Elämä tuntui turhauttavalta ja epäreilulta. Miksi olin niin helvetin tyhmä, että sidoin itseeni kiinni sellaisen ihmisen, joka ei kestänyt katsella kipuani? Minä vain satutin häntä olemalla typerä. Mutta siltikään en osannut päästää irti Jessikasta, enkä oikeastaan edes halunnut antaa hänen mennä. Kyllä minuunkin sattui se, että minä satuin häneen. Minun oli pakko miettiä, kannattiko meidän jatkaa. En vain uskaltanut sanoa asiasta Jessikalle mitään, sillä en halunnut säikäyttää häntä.
Vaikka toisaalta minusta tuntui siltä, että hän mietti täysin samaa asiaa. Olisi ollut paljon helpompaa nähdä tulevaisuuteen ja päättää sen perusteella, olisiko jäänyt vain lähtenyt. Nyt kaikki meni turhauttavasti tunnepohjalla. Tunteet olivat liian ristiriitaisia selkeästi luettaviksi, ja sitä tietoa minä vihasin kaikkein eniten. Sade tuntui lähestyvän uhkaavan voimakkaasti kaikkea ympärillämme olevaa. Ehkä Jessi olikin ollut oikeassa sateen suhteen. Ehkä meidän sateitamme ei koskaan olisi pitänyt sekoittaakaan.

Joinain päivinä oli tukalaa hengittää, ei siksi, että olisi ollut kuuma. Minun oli vaikeaa hengittää niinä päivinä ja hetkinä, kun ajatukseni risteilivät pitikin ja poikin mielessäni. Kaaos pääni sisällä oli saamassa otteen minusta. Tiuskin Jessikalle täysin turhista asioista ja isäni kanssa riitelin äitiin liittyvistä asioista. Tavaran hyllyttäminen töissä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa keskellä kesäkuuta, mutta pakkohan minun oli käydä jotain tekemässä. Muuten Jessika olisi itse hankkinut minulle työpaikan, pahimmassa tapauksessa taivutellut Mikon ottamaan minut töihin kahvilaansa. Sitä ideaa minä en kannattanut. Tummat silmänaluset ja varjot kasvoillani eivät olleet välttämättä se vetävin asiakaspalvelukasvo. Niinpä koitin pitää yllä työpaikkaani kaupassa, vaikka työ olikin aina sitä samaa hyllyttämistä. Onneksi edes useimmat illat olivat vapaita, joten sain yrittää nauttia kesästä. Harvoin minkään kesän viettäminen oli ollut yhtä työlästä. Nyt kaikki vain takkusi. Myös Jessikan kanssa. Se oli viimeinen asia, jonka halusin tapahtuvan. Silti me olimme pisteessä, jossa kumpikaan ei osannut sanoittaa tuntemuksiaan. Seisoimme vain tumput suorina osaamatta tehdä mitään. Yleisesti ottaen olin kironnut mielessäni kaikki isän ehdotukset tilanteen helpottamiseksi, mutta erään puhelun lähestyessä loppua, hän sanoi jotain sellaista, jonka tiesin olevan hyvä ajatus myös meidän kannaltamme.
  -Mä olen miettinyt, pitäisikö meidän lähteä käymään kunnon lomalla, ihan vain sinä ja minä. Me kun ei koskaan käyty missään lomilla, ja mulla alkaa kohta loma. Koko kesäloma poissa Suomesta ja näistä kuvioista voisi tehdä meille molemmille ihan hyvää, isä oli sanonut. Minä olin myöntynyt ajatukseen melkeinpä heti. Ei minun tarvinnut epäröidä enää. Ja ennen kuin edes tajusin, olin laskenut langat käsistäni antaen ne isälle.
  -Okei. Kuusi viikkoa. Suunnittele, minne ja miten me mennään.

Jessika

Kriston ilmoitus tuli hieman yllättäen. En ollut osannut varautua siihen, että hän lähtisi keskellä kauneinta Suomen kesää isänsä kanssa Amerikkaan kuudeksi viikoksi. Mutta sinne hän oli menossa, eikä minulla ollut oikeutta valittaa, ja vaikka olisikin ollut, ehkä en olisi siltikään valittanut. Oikeastaan tilanne tuntui helpottavalta, vaikka asia tuntui pahalta myöntää. Olinko minä todella helpottunut siitä, että Kristo olisi monta viikkoa poissa?
Olin.
Vaikka olinkin helpottunut, olin silti hieman haikealla mielellä ennen juhannusta. Kriston pakatessa laukkujaan ja etsiessään passia, minä kävin edelleen töissä samassa kahvilassa, jossa olin ollut töissä melkein kolme pitkää, mutta haurasta vuotta. Vuosiin mahtui liian paljon kipua, vaikeus lähteä pieneltä paikkakunnalta suureen kaupunkiin kauas kotoa, Danielin tapa jättää minut, isän kuolema ja kuin kirsikkana kakun päällä Kristo. Hänen repaleinen elämänsä oli purrut minuun ikuiset jäljet. Vaikka juuri nyt en tiennyt, mitä olisin tehnyt hänen kanssaan, tiesin muistavani hänet aina, vaikka me päätyisimmekin erilleen. Hänen tarinansa oli painettu sydämeeni.
Ja minä tesin, etten koskaan voisi lakata rakastamasta. Mutta oliko kaikkea rakkautta tehty tuulen ja jään kestäväksi?

Siinä missä minulla ja Kristolla ei mennyt hyvin, joillain toisilla meni. Janni ja Markus loistivat tapansa mukaan, eikä Saarallakaan ollut rakkautensa kanssa mitään suurempia ongelmia.
  -Andrei on miusta ihan paras. Nyt mie voin vihdoin uskoa siuta, Jessi. Rakkaus saa sekaisin.
  -Hyvä, että sie vihdoin uskot sen. Miusta on ihanaa, että siekin löysit nyt sen jonkun, sanoin, vaikka en ehkä kuulostanut juuri sillä hetkellä kovin vakuuttavalta. Kristo oli lähdössä seuraavana aamuna. Hieman yli kuusi viikkoa erossa hänestä kuulosti jopa hiukan pelottavalta, sillä niiden viikkojen jälkeen oli tuomion aika.
  -Anna mie arvaan, Jessi. Kristian? Saaran ääni kuului kysyvänä puhelimesta. Nyökkäsin, vaikka tiesin, ettei Saara nähnyt sitä.
  -Se lähtee Henrikin kanssa Amerikkaan yli kuukaudeksi. Sinä aikana miun pitää päättää, mitä haluan tehdä. Mie en haluaisi luopua siitä, mutta mie en tiedä, onko meissä mitään järkeä, huokaisin. Raskas kivi harteillani keveni hetkeksi, kun olin saanut kerrottua asian laidan serkulleni.
  -Mie uskon, ettei ratkaisun löytäminen ole helppoa. Mutta nyt siulla on aikaa miettiä asiaa rauhassa. Nyt et ajattele sitä, mitä Kristo haluaa. Mieti, mitä sie haluat, Saara sanoi painottaen sanoja sie ja haluat. Hän oli oikeassa, tiesin sen. Siltikin halusin puhua asiasta vielä myös Elenan kanssa. Ja Kriston loman jälkeen minun piti puhua myös hänen kanssaan, olinpa sitten päättänyt mitä tahansa.

Keskiviikko ennen juhannusta oli kaupungilla kiireinen. Kaduilla pyöri paljon niin nuoria kuin hieman vanhempiakin ihmisiä, jotka olivat päättäneet lähteä juhlistamaan kesän ensimmäistä kunnon hellepäivää. Oli harvinaista, että juhannusviikolla oli hellettä.
  -Mä oon enemmän tottunut niihin tammikuun lämpötiloihin! Elena oli melkeinpä kiljaissut vilkaistessaan lämpömittaria. Minuakin oli hieman naurattanut outo käänne lämpötiloissa.
  -Älä vielä riemuitse. Tunnetusti Suomen kesän säät vaihtuu viidessä sekunnissa, hymyilin mielessäni eräs vuosi, jolloin jouluna oli ollut lämpimäpää kuin juhannuksena, tai ainakin melkein. Minuun helleaalto ei vaikuttanut hirvittävän lämmittävästi. Kriston takia minua vain palelsi. Tuleva ilta, viimeinen hetkeen hänen kanssaan jännitti minua. Kahvilassa Mikko laittoi minut kassalta takahuoneeseen siivoamaan, sillä en kuulemma pystynyt toimimaan tarpeeksi ripeästi niin hajamielisenä. Siksi työpäivän päättyminen neljän aikaan tuntui erityisen helpottavalta. Netta oli onneksi tullut pelastamaan Mikon asiakasvirralta, joka oli kehittynyt aiemmin niin nuhruiseen paikkaan. Kotona jouduin miettimään hetken, mitä pukisin päälleni. Oli liian kuuma, jotta olisin voinut vetää farkut jalkaani. Toisaalta ilta viileni taas niin nopeasti, ettei kannattanut lähteä kaupungille myöskään pelkissä shortseissa ja topissa.
  -Mitä mä laitan päälleni? parahdin Elenalle, joka istui olohuoneessa katselemassa Salkkareiden kesäuusintoja.
  -Onko ihan pakko keskeyttää just nyt? Ullalla on tässä nyt hyvä juttu menossa, hän vastasi äänessään leikkisyyttä.
  -Elena! Sä näet ne Salkkarit myöhemminkin!
  -Joojoo, mä tulen! Elena huusi. Kuulin, kun hän nousi ylös sohvalta ja käveli huoneeseeni.
  -En minä tiedä, mitä sun pitäisi laittaa päälle. Laita vaikka tuo oranssi mekko. No niin. Ongelma ratkaistu, mä menen takaisin seuraamaan Ullan sekoilua, hän sanoi ja taputti minua olkapäälle. Vilkaisin mekkoa, jota Elena oli osoittanut. Se saisi kelvata. Minulla oli parempaakin tekemistä kuin homehtua kotiin tänä iltana.

Kello oli ehkä kuusi tai puoli seitsemän, kun viimein päädyin etukäteen sovitulle tapaamispaikalle erään urheilukentän reunalle. En aluksi havainnut Kristoa jonkin kaveriporukan takaa, mutta heidän väistyttyään huomasin hänen nojailevan kaiteeseen ja katselevan samalla lasten jalkapallopeliä. Päällensä hän oli vetänyt shortsit, t-paidan ja farkkutakin, jonka hihat hän tosin oli käärinyt ylös, enkä ihmetellyt lainkaan syytä. Minun oli pakko jälleen kerran huokaista mielessäni. Edelleen Kristo näytti hyvältä.
  -Hyi hitto! Sä säikäytit mut, Kristo selkeästi säpsähti sitä, kun nojauduin itsekin kaiteeseen lähes kiinni häneen.
  -Sori. Ei ollut tarkoitus, mut sä näytit sen verran keskittyneeltä, että ajattelin antaa sun jatkaa katsomista vielä hetken, sanoin, ja tajusin siinä samassa, että lauseessa ei ollut mitään järkeä. Ainakin se kuulosti tyhmältä, mutta Kristoa ei tuntunut kiinnostavan se, miten muodostin lauseeni. Hän vilkaisi vielä kerran kentällä pelaavia lapsia, ja katsoi sitten minua hetken aikaa silmiin.
  -Pitäiskö meidän mennä johonkin? Vai kävelläänkö vaan? hän kysyi.
  -Jos vaan kävellään, käydään jossain kahvilla tai jotain. Mut ei sitten mielellään mun duunipaikkaan! Mä vähän luulen, ettei Mikko ja Netta halua mua sinne nyt, koska ne haluaa mun olevan taas täydessä vauhdissa siellä huomenna iltavuorossa. Perjantaina me ollaankin auki vaan kahteen asti, lauantai ei ollenkaan. Pääsepähän lepämään, sanoin. Kristo nyökkäsi, ja osoitti sitten sormellaan suuntaa, jonne halusi meidän menevän.
  -Jos sulle käy, hän varmisteli meidän lähdettyä jo kävelemään. Nyt oli minun vuoroni nyökätä.
  -Laukut on pakattu ja passi on jo mukana? kysyin Kristolta hetken aikaa käveltyämme. Hetkellisesti kurkkuani kuristi. Kuusi viikkoa oli paljon. Ja niiden aikana minun piti ehtiä selvittää pääni.
  -On pakattu. Mun passikin oli epäilyksistä huolimatta vielä voimassa. Se menee vanhaksi vasta loppuvuodesta, hän vastasi kysymykseeni. Sitten hiljenimme, emme sanoneet mitään, ainoastaan kävelimme. Kesäkuun helleaallon mukanaan tuoma lämpö lämmitti vielä hetken aikaa paljaita olkapäitäni. Kesäinen tuuli heilutti hennosti puiden oksia ja minun hiuksiani. Kaukaa takaamme kuului pillin vihellys. Jalkapallopeli kentällä oli päättynyt. Sen pienen hetken ajan tunsin, missä minun kuului olla.

Ihmiset vilisivät ohitsemme kadulla, jonne olimme päätyneet kierreltyämme melkeinpä pari tuntia ympäri kaupunkia. Kadunkulmassa oli pieni kahvila, jonne olimme poikenneet ostamaan ihan vain limonadit, sillä halusin viettää Kriston kanssa täysin alkoholittoman illan. Jotenkin arvasin, ettei hän ollut viettänyt sellaisia liikaa viimeisten viikkojen aikana. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että hän oli tyytyväinen tilanteeseensa ilman viinaa.
  -Mähän sanoin, että ilta viilenee, sanoin tuntiessani ensimmäiset vilunväreet käsivarsillani. 
  -Niinhän sä sanoit. Muuten, haluisitsä tulla mun luokse yöksi tänään? Tai siis... kun me ei nähdä sit pitkään aikaan. Mä halusin vielä hetken ennen sitä olla sun lähellä, Kristo sanoi minulle hirvittävän hellyttävällä tavalla. Jos en olisi jo  aiemmin rakastunut häneen, viimeistään siinä kohtaa olisin.
  -Joo. Haluun mä.
Kristo hymyili. Hän hymyili aidommin kuin pitkään aikaan, ja se sai minutkin hymyilemään. Oli ihanaa nähdä hänet iloisena. Jos jokin asia oli mielelleni huumetta, se oli onnellinen Kristo. Tuijotimme toisiamme hetken silmiin samalla nojaten siihen tynnyrin näköiseen pöytään, joka oltiin sijoitettu kahvilan pikkuruiselle terassille. En varmaan koskaan ollut ollut samanlaisessa kahvilassa. Se oli rakennettu pieneen tilaan kadunkulmaan, mutta se oli silti toimiva ja kodikas vailla kiirettä. Aivan kuin olisi tullut kotiin.
  -Lähdetäänkö?
Kriston sanat havahduttivat minut takaisin hetkeen, jossa olimme. Nyökkäsin jälleen. Lähdimme kävelemään edelleen yhä kauemmas alueelta, jossa normaalisti liikuimme. Aivan kaikki kaupunginosat eivät olleet tulleet tutuiksi melkein kolmessa vuodessa, mutta sen siitä sai, kun oli kotihiiri. Niin isäni olisi sanonut. Minun ja Kriston kaupunkikävelylle hän olisi vain nauranut. Liike tekee hyvää nivelille, kuulin isän sanat päässäni. Onhan se niinkin, ajattelin. Isä olisi ollut minusta ylpeä. Olisipa asia ollut aina yhtä helppo muistaa.

Jo jonkin aikaa käveltyämme ilta alkoi hämärtyä ja viiletä entisestään. Jonkin koripallokentän laidalla Kristo heitti farkkutakkinsa minun paljaitten olkapäitteni päälle, vaikka yritin vastustella.
  -Nyt sä tuut itse kipeäksi. Ja sä oot menossa Amerikkaan! Sä et voi hankkia tautia itsellesi nyt, yritin inttää vastaan, vaikka salaa olin tyytyväinen siitä, että olin saanut hänen farkkutakkinsa itselleni.
  -Mielummin mä kipeänä kuin sä kipeänä. Sä oot nuppu, et sä saa tulla kipeäksi nyt, kun täälläkin on kesä, hän sanoi ja katsoi minua hellästi silmiin. Sydän laukkasi kovaa. Kristo astui muutamat puuttuvat askeleet lähemmäs minua, kunnes oli aivan kiinni minussa. Ympärillämme oli hiljaista, mistään ei kuulunut mitään. Varovaisesti Kristo toi kätensä molemmille puolille kasvojani nojauten samalla itse lähemmäs itseäni. Siitä huolimatta sain varvistaa hieman yltääkseni vastaamaan suudelmaan, jota hän tarjosi minulle. Huultemme hipaistessa toisiaan muistin, miten kaiken olisi kuulunut olla. Juuri siinä hetkessä kaikki välillämme oli saumatonta ja mutkatonta. Oli helppoa lähteä kävelemään paljain jaloin merenrantaan, jossa jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Oli helppoa jatkaa kävelyä silmiä painavasta väsymyksestä huolimatta, vaikka seuraamukset olivatkin selvät: seuraavan aamun aikainen herätys tuli olemaan kauhea kummallekin.

Kun viimein melkein jo aamuyön puolella saavuimme Kriston asuntoon, jaksoin hädintuskin pestä meikkejä pois kasvoiltani. Kristo heitti minulle vaatekaapistaan jonkin minulle aivan liian suuren T-paidan, joka meni päälläni varsin hyvin yöpaidasta.
  -Mä kuolen tähän väsymykseen, Kristo sanoi rojahtaessaan sänkyynsä. Minä seurasin perässä, ja painoin pääni vasten hänen rintaansa.
  -Et sä tähän kuole, mut siihen aikaerorasitukseen kyllä, jos sä nyt ikinä pääset siihen koneeseen, joka vie teidät rapakon toiselle puolelle, naurahdin.
  -Sä se olet varsinainen vitsiniekka, Jessi. Mä ihan kuolen nauruun. Kai sä tiedät, että mä rakastan sua noista puujalkavitseistä huolimatta? hän kysyi ja silitti päätäni samalla.
  -Tiedän. Mäkin rakastan sua, Kristo. Hyvää yötä!
Siihen onnellisuuden tunteeseen nukahdin, mutta alitajuntaisesti tiedostin, että seuraavat kuusi viikkoa tulisivat kertomaan tuomiomme.

21. osa