lauantai 16. marraskuuta 2019

Jos vielä olen sinun #16

Kristian

Kello ei ollut vielä kolmeakaan, kun olin havahtunut hereille unestani. Huoneen ilma tuntui tunkkaiselta, oli vaikeaa hengittää. Lakana oli kiertynyt ympärilleni, ja kesti aikansa rimpuilla irti sen otteesta. Huojuen onnistuin liikkumaan asuntoni parvekkeelle asti. Heti parvekkeen oven avattuani kasvoilleni lävähti viileä, melkeinpä kylmä ilma, mutta en jaksanut välittää siitä.
Oispa Jessika täällä, huomasin ajattelevani samalla kun nojasin parvekkeen kaiteeseen. Betoni jalkojeni alla tuntui kylmältä.
No niin, Kristian. Se oli vain pahaa unta. Jätkä hei, yritä nyt ryhdistäytyä! koetin kasata itseäni unen jäljiltä. Unessa kaikki oli taas ollut yhtä sekamelskaa, niin elämäni kuin siinä olevat ihmisetkin. Ajatus puistatti minua, sai vilunväreitä kulkemaan selkääni pitkin. Vihasin nähdä unia, jossa olin taas vanhassa elämässäni keskellä kaaosta. Tuijotin alas parvekkeelta kadulle, jota katulamput valaisivat vielä yön pimeyden hiljalleen poistuessa. Oli täysin hiljaista, ainoastaan yksittäisiä auton ääniä kuului jostain kauempaa. Hitaasti laukkaava sydämeni rauhoittui yön viileyteen. Vasta jalkapohjiani nipistelevä kylmyys sai minut palaamaan sisälle. En halunnut mennä enää takaisin sänkyyn, joten jäin olohuoneeseen sohvalle makaamaan. Vielä hetken aikaa yön viileys tuntui asunnossani. Sitten silmäluomeni painuivat raskaina kiinni, mutta minä tiesin, etteivät painajaiseni olleet vielä ohi.

Jessika

Eräänä iltapäivänä nojasimme Kriston parvekkeen kaiteeseen. Seuralaiseni ei jostain syystä ollut tahtonut olla sisällä viileästä tuulesta huolimatta. Hän oli ollut koko päivän hiljainen, tuijotellut lattiaa ja vältellyt katsettani. Ei ollut lainkaan Kriston tapaista olla sillä oudolla tavalla hiljainen ja etäinen.
  -Mitä sä mietit? kysyin, vaikka tiesin, ettei Kristo antaisi välttämättä mitään selkeää vastausta. Hän oli edelleen hiljaa, tuijotti vain kadulle ja näytti kuitenkin siltä, että halusi sanoa jotakin.
  -Mä en saanut nukuttua oikein viime yönä. Mutsi piti hereillä, hän vastasi hiljaa pitkän ajan kuluttua.
  -Miksi se sua piti hereillä? kysyin ja katsoin viimein Kristoa silmiin. Ne olivat jollakin tapaa väsyneet ja ahdistuneet. Mä en halua enää nähdä niitä ahdistuneita silmiä, ajattelin.
  -Se oli vaan huonoa unta, joka nyt sattui jäämään mieleen pyörimään, ei sen enempää. Mä en haluaisi puhua siitä ainakaan nyt, hän vastasi minulle juuri niin, että sai minut säikähtämään.
  -Onks kaikki hyvin, Kristian? Mitä on tapahtunut?
Kristian oli jälleen siirtänyt katseensa kadulle ja katseli ihmisiä, jotka kävelivät kaikessa rauhassa hymyillen. Hänen katseensa ei pysynyt yhdessä paikassa, se liikkui levottomana. Ja silloin minä tajusin, miksen pitänyt tunteesta, jonka Kristo oli tuonut mukanaan huonon yön jälkeen. Sulla on taas levoton sielu, henkäisin mielessäni. Halusin tarrautua kiinni miehen kaulaan ja hukuttaa levottomuuden jonnekin sisälleni. Mutta minä tiesin, että tämä levottomuus Kriston oli kannettava yksin. Saatoin vain tukea häntä matkalla, joka tulisi olemaan pitkä. En voinut kantaa toisen taakkaa, vaikka olisin halunnutkin. Paha aavistus sisälläni käski minua kannustamaan Kristoa puhumaan äitinsä kanssa. Ja jälleen pääni päälle oli kerääntynyt tummia pilviä.
  -Mä oon ihan okei, Jessi. Vähän väsyttää, mut siitä selviää. Se uni, se kerto mun vanhasta elämästä sillä erotuksella, että myös nää nykyiset tyypit oli siinä mukana. Säkin. Ja siinä unessa oli mun syytä, että mutsi kuoli. Se kuoli, koska mä en ollut suostunut puhumaan sen kanssa. Ei se kestänyt sitä asiaa. Ja nyt mä mietin... mietin, että onko se ihan helvetin kohtuutonta olla puhumatta oman äitinsä kanssa, Kristo puhui ja haki samalla katseestani turvaa. Yritin pitää tunnelman rauhallisena.
  -Asiahan on niin, että kaiken lopuksi sun on tehtävä itse oma päätöksesi, mutta ehkä on vähän kohtuutonta olla puhumatta omalle äidilleen edes yhtä kertaa. Kristo, musta tää on sulta ihan tosi iso edistysaskel. Tää juttu on sulle niin pirun vaikea, niin on tosi hienoa, että sä pystyt ajattelemaan tätä asiaa noinkin, vaikkakin sitten painajaisen kautta. Mitä ikinä sä päätätkin, mä lupaan olla sun tukena, sanoin ja saatoin nähdä pitkän, hontelon ja herkän miehen silmissä kyyneleitä.
  -Mä rakastan sua, Jessika, Kristo kuiskasi korvaani halatessaan minua vahvasti. En pystynyt vastaamaan samoilla sanoilla, vaikka tunsinkin samoin. Mumisin vain jotain epämääräistä ja pelkäsin sitten, mitä lähitulevaisuus mahdollisesti toisi tullessaan.

Kristianin asunto oli melko hiljainen ja yllättävän siisti, kun istuin olohuoneen sohvalla seuranani Henrik, Kriston isä. Itse Kristo oli lähtenyt käymään kaupassa ja jättänyt meidät kahdestaan asunnollensa siitä huolimatta, että olin tarjoutunut kauppa-avuksi. Pidä faijalle seuraa, hän oli kuiskannut. Ja niin olin jäänyt kahden Henrikin kanssa. Kyllä minä arvasin, mitä Henrikillä oli mielessään, kun hän pyysi minulta lupaa kysyä yhtä asiaa.
  -Mitä sä luulet, onko täysin mahdotonta, että Kristian vielä joskus olisi väleissä Riikan kanssa?
Huokaisin ehkä hieman ylidramatisoidusti.
  -En mä sitä mahdottomuutena pidä, mutta se asia vaatii vielä aikaa. Sulle se luultavasti esittää edelleen sitä "ei ikinä varmasti" hommaa, mutta musta Kristo... Kristian on jo vähän pehmentynyt äitinsä suhteen. Mä luulen, että sä tiedätkin tän jo, mutta toi jätkähän on aika herkkä tapaus, mutta se peittää sen sähläämisen alle. Sen sydämeen sattuu helposti ja paljon, ja Riikka on haavoittanut selvästi aika syvältä. Se haava on edelleen ihan hiton kosketusarka, ja kaikki nää puheet Riikasta on kuin kaataisi suolaa haavoihin, vastasin ja tajusin antaneeni syväanalyysin Kriston tilanteesta tämän isälle.
  -Kristian oli herkkä jo lapsena. Kaikki ne aupairit ja muut mitä meillä oli, oli Kristanille tosi tärkeitä ainakin aina silloin, kun mä olin poissa kotoa. Poika otti lähdöt aina raskaasti, ja kun mä mietin että miksi, mä ymmärrän kyllä, miksi asia oli niin, Henrik huokaisi syvään. Hänen kasvoillaan viipyi varjoja, jotka johtuivat ehkä Kriston lapsuuden muistelemisesta tai sitten siitä, mikä tilanne nyt oli.
  -Mä teen kaikkeni, että Kristo pystyy puhumaan Riikan kanssa, lupasin ja heti sen jälkeen kaduin lupaustani. Olin juuri uhrannut oman suhteeni Kristoon vain siksi, että halusin hänet äitinsä kanssa väleihin. Henrikin kiitollinen katse sai minut toivomaan parasta ja sitä, ettei Kristo suuttuisi minulle. Sohvapöydän päällä oli pölyä. Siinä hetkessä päätin yrittää auttaa Kristoa puhaltamaan pölyt pois hänen ja äitinsä väliltä. Avain kävi lukko pesässä ja sisään asteli edelleen levottoman näköinen Kristian.
  -Mitä te ootte juonineet mun pääni menoksi? hän kysyi vitsiksi tarkoitetulla tavalla, mutta se ei saanut ketään meistä nauramaan.
  -Sä et edes tiedä, Henrik vastasi. Jos mä tietäisin edes itse, toivoin. Kristian oli hävinnyt jääkaapille ja minä tujotin edelleen pölyä pöydällä. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin.

17. osa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro mielipiteesi ❤