tiistai 26. marraskuuta 2019

Jos vielä olen sinun #18

Jessika

Minua hermostutti ajatus siitä, että Kristo oli nyt vihdoin ja viimein puhumassa äitinsä kanssa asioista, jotka olivat jo kauan aikaa sitten menneet pieleen. Olisi voinut luulla, että asia olisi ollut minulle helpotus, ja niinhän se tavallaan olikin. Mutta niin. Tavallaan. 
Jostain syystä minä onnistuin näkemään asiassa ainakin miljoona kohtaa, jotka voisivat pilata kaiken entistäkin pahemmin. Kristo oli jo valmiiksikin jonkin asteisessa lukossa sen suhteen, mitä aikoi sanoa Riikalle. Kristo, tämän äiti ja lukko, johon edes Kristolla itsellään ei ollut avainta, ei kuulostanut parhaalta mahdolliselta yhdistelmältä. Kriston tunteet asian suhteen olivat heittelehtineet molempiin suuntiin aina epätoivosta riemuun. Elenan mielestä huolehdin turhaan, mutta itse en ollut lainkaan yhtä vakuuttunut asiasta, sillä pelko sisälläni ei ottanut häipyäkseen. Minä tunsin sen sisällä rinnassani. Jotain tapahtuisi. Se tapahtuma tulisi vaikuttamaan minun, mutta myös Kriston ja Henrikin, erityisesti heidän elämäänsä. Huoli menneisyyden takia levottomaksi muuttuneesta Kristianista ei siis välttämättä ollut lainkaan turha. Välillä vain toivoin, että olisin tiennyt kaikki tulevaisuuden tapahtumat etukäteen, jotta olisin voinut varautua paremmin niihin.
  -Vaikka sie ootkin Jessi meidän ainut lapsi, siun ei tarvitse yrittää pelastaa koko maailmaa. Kyllä maailma hetken aikaa pyörii, vaikket sie ihan niin juoksisikaan ympäriinsä koko aikaa. Rauhoitu välillä. Sie oot hieno lapsi, vaikket sie aina pystyisikään kaikkea pelastamaan, isän sanat kaikuivat päässäni. Olisipa isä tiennyt, että minun täytyi pelastaa tai ainakin pitää pinnalla yksi nuori mies, joka ei todellakaan ollut Daniel. Olisipa isä edes ollut vielä täällä, sillä hän olisi osannut neuvoa, seistä takanamme tukemassa kivisellä polulla. Juuri nyt saatoin kuitenkin vain toivoa, että isä valvoi ja varoitti meitä jostain pilven päältä.

Joskus sitä huomasi, ettei elämä mennyt lainkaan niin kuin oli suunnitellut. Toisinaan suunnitelmien romahdus johtui taivaan putoamisesta, joskus yllättävästä, mutta sitäkin onnellisemmasta sattumasta. Menneisyys oli kipeä paikka, eikä sitä voinut jättää koskaan täysin taakseen, sillä se kulki mukana ihmisessä aina. Minä olin kantanut aina mukanani menneisyyttäni pikku paikkakunnan tyttönä, lapsena, jonka piti tehdä vanhemmat ylpeiksi. Eikä ajatus siitä ollut lähtöisin vanhemmistani vaan omasta päästäni. Kristian kantoi mukanaan vaikeaa lapsuutta ja suhdetta vanhempiinsa. Hän oli päättänyt antaa äidilleen uuden mahdollisuuden. Ja tietenkin minä iloitsin asiasta, mutta samaan aikaan huoli painoi minua kasaan. Mitä tapahtuisi, kun kaksi toisilleen käytännössä vierasta ihmistä tapaisi vain tietyt, huonot puolet toisistaan tuntien?
Maailmanloppu.
Sitä piti välttää, mutta minä en voinut estää sen tapahtumista, jos niin oli määrätty tapahtuvaksi. Kristian oli levoton, pyöri jälleen ympäriinsä eikä koskaan saanut painettua vihreää katsellessaan äitinsä numeroa puhelimen näytöllä. Ja minä vain pelkäsin vieressä sitä, mitä sisäinen ääneni sanoi. Että toivo voisi murskata kaiken. Ettei kannattaisi toivoa liikaa, jos mikään ei kuitenkaan menisi niin kuin oli tarkoitus. En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Tiesin ainoastaan sen, että langat putoaisivat käsistä, palat leviäisivät lattialle ja koko palapeli oli koottava uudelleen. Mutta silti tiesin, ettei pohjamme edelleenkään ollut tarpeeksi vahva kestääkseen järistystä. Ehkä kolmas kerta todella kertoisi totuuden.

Kristian

Katu oli hiljainen, ainoastaan muutamia autoja meni hitaasti ohitseni. Kello oli ainakin miljoona yli liikaa, mutta minä vain kävelin pitkin ja poikin kaupungissa, johon olin muuttanut paremman elämän toivossa. Toukokuun yö ei ollut enää viileä, se oli melkeinpä lämmin. Tuntui, että maa ja puutkin huohottivat kuin ennen lähestyvää ukkosta. Äidin nimi näkyi jälleen näytöllä. Sormeni olivat millien päässä vihreästä. Käteni tärisi ja hikosi. Päässäni humahti, minun oli pakko nojautua lähimpään katulamppuun ja vetää muutaman kerran henkeä. Verenpaine oli laskenut, oli pakko valua istumaan kadulle. Pelotti. Olisin halunnut huutaa, itkeä ja raivota samanaikaisesti. Tavallaan halusin Jessikan viereeni, mutta samalla tiesin, etten voinut vaatia sitä häneltä. Minun oli taisteltava aivan yksin siihen saakka, että sain sanottua ne ensimmäiset sanat kohti parempia välejä äitini kanssa. Ja vaikka kello oli ainakin miljoona yli liikaa, painoin silti juuri siinä hetkessä kadulla katulamppuun nojautuneena vihreää.
  -Mutsi. Kristian täällä moi.

Seuraavana aamuna tärisin kuin olisin ollut krapulassa. Kuljin seiniä pitkin, enkä millään voinut uskoa todeksi sitä, mitä edellisenä yönä oli tapahtunut. Jouduin katsomaan viiden minuutin välein puhelutietoni ja toteamaan aina saman asian. Minä, juuri minä, oli soittanut omalle äidilleni keskellä yötä.
  -Kristo, mä oon susta ylpeä. Sähän täriset! Oothan sä kunnossa? Jessika halasi minua pitkään ja tiukasti kuultuaan asiasta. Aivan kuin hän olisi koko ajan pelännyt pahinta, sitä, että olisin sanonut kaiken menneen pieleen. Mutta en sanonut niin, ja se oli helpottavaa myös itselleni. Oli helpottavaa tajuta, ettei tilanne ollut riistäytynyt käsistä. Olin onnistunut rauhoittamaan myrskyn sisälläni hetkeksi.
  -Mä oon vaan helpottunut, sanoin ja koitin samalla hymyillä Jessille, jonka kasvoilla viipyi edelleen varjoja. Hän ei ehkä sanonut mitään, mutta olin oppinut kyllä tietämään, milloin hän oli huolissaan. Ja nyt minä tiesin, että hän oli huolissaan. Pelottavan huolissaan.

Toukokuun puoliväli oli pilvinen ja harmaa. Kaupungin yllä oli roikkunut jo monta päivää paksu pilviverho, joka ei ollut katoamassa minnekään. Kadut ja maa tuntui edelleen huohottavan kuin ennen rajua ukkosta. Ilma oli painavaa ja sää oli kaikin puolin muutenkin painostava. Jessikan kasvoilla ollut varjo tuntui tummenevan päivä päivältä, mutta hän ei suostunut kertomaan, mikä häntä vaivasi jos ylipäätään vaivasi jokin. Minusta tuntui siltä, että hänen sydämensä löi kovaa, aivan kuin hän olisi saanut sätkyn, kun puhuin äidistäni. Melkein jo epäilin, että isä olisi jotenkin kaiken sen takana, mutta tiesin, ettei Jessillä ollut isän numeroa tai isällä hänen. Jotenkin vain tiesin, että oli lähtöisin äidistäni. Kaikista hirveintä olisi kuitenkin ollut, jos tilanne olisi ollut lähtöisin minusta itsestäni. Kuitenkin Jessi vain istui olohuoneen sohvalla ja selasi puhelintaan kaikessa rauhassa. En kokenut tarvetta ravistella tietoa ulos hänestä, mutta tuskin olisin edes saanut tietää mitään tärkeää. Hän oli välillä äärettömän jääräpäinen, etenkin, jos tiesi minun loukkaantuvan tiedosta.
  -Mutsi soittaa, totesin havahduttuani puhelimen tärinään pöydällä. Olin ilmeisesti hukkunut syvälle ajatuksiini, mutta niin oli Jessikakin. Vasta kun aloin puhumaan äidin kanssa, hän nosti katseensa kiinnostuneena puhelimesta pois.
  -Moi mutsi. Ei, ihan hyvään aikaan sä soitit. Mä oon kotona, ei oo edes duunia tai mitään tänään, vastasin äidin kysyessä oliko ajankohta hyvä. Sivusilmällä huomasin Jessikan muodostavan huulillaan nimen Riikka. Nyökyttelin ankarasti.
  -Hyvä, ettei sulla ole mitään, minä kun tiedä, milloin on hyvä soittaa. Sinähän olet vielä siellä koulussakin. Kristian, mä olen niin onnellinen siitä, että halusit vielä puhua mun kanssa, äiti puhui. Minun oli pakko käydä istumaan, sillä jalkani tärisivät. Edelleen minua jännitti valtavasti puhua ihmisen kanssa, josta minulla ei ollut juuri hyviä muistoja. Jessi nosti sohvalla peukalonsa rohkaisevasti pystyyn. Hymyilin varovaisesti kiitoksena pienestä, mutta sitäkin tärkeämmästä rohkaisusta.
  -Oletko sä ehtinyt miettiä sitä näkemistä?
Hetken aikaa olin hiljaa, näkeminen oli minulle jo suuri askel. Vielä suurempi kuin se, että olin saanut soitettua omalle äidilleni.
  -Mm. Oon mä sitä vähän miettinyt. Onks sulla joku päivä, ettei käy ollenkaan? kysyin vastavuoroisesti. Äiti vastasi kieltävästi. Yhtäkkiä oli jälleen vaikeaa puhua ja hengittää samaan aikaan.
  -Miten ois lauantai? Mulla on vielä huomenna koulua, enkä viittis ihan kauhean myöhään tulla. Voisin nähdä sit faijaakin samalla, henkäisin kaiken kerralla ulos hengittämättä lainkaan.
  -Totta kai se käy! Ihanaa Kristian. Ihana nähdä sua sitten, hän sanoi ja pystyin kuvittelemaan, kuinka hän hymyili leveästi sitä aitoa hymyä, jonka olin nähnyt niin harvoin. Vielä hetken aikaa puhuin hänen kanssaan, kuuntelin puhetta, joka oli ensimmäistä kertaa vuosiin selvää, tosin hieman karhean kuuloista, mutta kuitenkin hyvin paljon parempaa kuin pitkään aikaan.
  -Ihana nähdä sut huomenna, äiti sanoi ja oli selvästi jo päättämässä puhelua, kun havahduin.
  -Ei me vielä huomenna nähdä. Lauantaina vasta. En mä voi tulla huomenna, kun on koulua.
  -Ai niin! Anteeksi Kristian, minä olen niin iloinen siitä, että annat mulle uuden mahdollisuuden. Siksi minä jo sekoilen näissä päivissäkin. Lauantaina siis. Ja kiitos vielä, Kristian, hän sanoi. Minulla oli epätodellinen olo.
  -Nähdään lauantaina, mutsi, minä sanoin. Jessi hymyili sohvalta minulle, kun laskin puhelimen pöydälle. Mutta edelleen hänen kasvoillaan oli varjo. Enkä minä olisi osannut arvata, että menneisyys vyöryisi sillä tavalla ylitseni juuri silloin, kun sitä vähiten odotin.

Seuraavana päivänä oli perjantai. Perjantai, jonka piti olla odotuksen perjantai. Olin kyllä tavallisesti koulussa, söin tavallisesti ja tulin kotiin tavallisesti. Yksi ainut puhelu oli kuitenkin pysäyttää sydämeni kesken puolipilvisen toukokuun iltapäivän.
  -Faija. Mitä on tapahtunut? Ei jumalauta. Sä et puhu totta!

Kristian. Istu alas, tää voi nyt järkyttää. Riikka on kuollut. 

Seuraavassa hetkessä kaikki oli sekaisin. Pelkkää sumua ympärillä. Ja minä näin ainoastaan levinneet palapelin palaset asuntoni lattialla. Ainut asia, jonka pystyin asunnolleni rynnänneelle Jessikalle sanomaan, tuntui epätodelliselta.
  -Mutsi on kuollut.
Eikä mikään mennyt niin kuin suunnitelmissa.

19. osa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro mielipiteesi ❤