Kadulla on jouluvaloja, ikkunoilla paistaa kynttilöitä ja ihmiset kävelevät käsikädessä lumen peittämää katua pitkin kuka minnekin. Osa kotiinsa, osa jonkun toisen luokse. Vaikka eikö sitä sanotakin, että koti on siellä missä sydänkin? Sormeni ovat kylmästä tunnottomat. Poskiani nipistelee pakkasessa. Sydämeni lyö hitaasti ja kipeästi. Aivan kuin valuisin lasiseinää pitkin kohti pohjaa, joka ei kuitenkaan koskaan tule vastaan. Tulee ainoastaan lasin sirpaleita, kirveleviä haavoja ja loputtomasti kyyneleitä. Surua ei voinut hukuttaa kyyneleisiin. Menettäminen oli helvetin kipeää. Loppuisiko kipu enää milloinkaan?
Taivas on ja pysyy tummana, samoin pilvet sen peitteenä. Maa on luminen ja kaunis. Silmäni ovat päivästä toiseen kipeät kyyneleistä ja valoista, jotka häikäisevät silmiäni kerrasta toiseen. Raajani ovat niin raskaat, etten jaksa siirtää niitä kunnolla. Kompuroin, mutta siitä aiheutunut kipu on pientä siihen verrattuna, mitä mieleni ja sydämeni koki.
Ja jokaisena päivänä minä sytytin tulen uudestaan rakkauteen, joka ei enää koskaan palaisi kirkkaana maan päällä. Sytytin kynttilän rakkauden haudalle. Hautakiven kultaiset kirjaimet paljastivat elämäni painajaisen. Hautakiven kultaisten kirjaimien ei olisi kuulunut olla siinä, ei näin aikaisin. Eikä kirjaimista olisi kuulunut muodostua sitä nimeä. Taivas oli liian kaukana, maa oli kylmä ja pilvet peittivät minulta taivaan ja samalla ainoan asian, joka ei ollut kipeä vaan lohdullinen. Jokaisena päivänä kaipuu oli eilistä suurempi.
Ja jokaisena päivänä minä mietin, miksi kaikista maailman asioista juuri hän makasi nyt rakkauden haudassa. Haudalla oli yksi jäätänyt, punainen ruusu. Se ruusu oli kuin minun sieluni. Yhtä jäässä, yhtä kärsivä. Ja vaikka ruusu ei selvinnytkään, minun oli pakko. En saanut jäätyä haudalle, vaikka olisin halunnutkin. Minun oli jatkettava ja uskottava, että vielä jonain päivänä taivas aukeaisi myös minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤