Jos vielä olen sinun #17

Jessika

Välillä minusta tuntui siltä, että olin ahdettu puun ja kuoren väliin luvattuani Henrikille, että tekisin kaikkeni Kriston ja hänen äitinsä välien paranemiseksi. En halunnut loukata Kristoa, joka oli jo muutenkin tarpeeksi hajalla, mutten myöskään halunnut tuottaa pettymystä Henrikille, jonka silmät olivat tuikkineet ilosta, kun olin lupautunut hommaan, johon minun ei koskaan olisi edes pitänyt lupautua. Mutta luvattu oli luvattu. Ja minua ahdisti tieto siitä, että olin sotkeutumassa Kristolle niinkin herkkään aiheeseen sillä tavalla.
  -Elena. Mä olin typerä, kun lupasin järkätä Kriston äitinsä kanssa puheväleihin. Ihan kuin mä olisin joku valtakunnansovittelija tässä aiheessa Riikan ja Kriston välillä. Riikka ois valmis tulemaan vastaan, Kristo ei ehkä. Tai sanoi se viimeeksi, että onko ihan kohtuutonta olla puhumatta omalle äidilleen. Mut mä tiedän, että tää juttu ei saa lähteä musta, vaan Kristosta itsestään, huokaisin ja koitin turvautua Elenaan, jonka ilme kertoi kaiken siitä, mitä ajatteli asiasta.
  -Musta sun pitäisi nyt olla varovainen, jos sä et halua päätyä uudelleen siihen samaan tilanteeseen kuin viime keväänä. Mieti, tuotatko mielummin Kristianin isälle pettymyksen kuin aiheutat itsellesi tärkeän tyypin menetyksen. Vaikka mä taidankin jo tietää vastauksen, jonka mukaan sä et kuitenkaan ole toimimassa. Sä oot välillä liian tunnollinen, Jessi. Jättäisit välillä jotain kesken, Elena sanoi, ja minä tiesin kyllä, että hänen sanansa olivat totta. En missään nimessä halunnut suuttuttaa Kristiania, mutta toisaalta en taas halunnut pettää Henrikin luottamusta.
  -Lupaathan sä Elena, että puhut mulle jatkossakin järkeä, vaikka se ei tehoaisi.
Elena vain nyökkäsi, koitti sitten hymyillä rohkaisevasti ja yritti peittää huokaustaan.
  -Totta kai, Jessi. En mä jätä sua kuin nallia kalliolle, vaikka sä ootkin välillä tosi ärsyttävä ja liian tunnollinen, hän sanoi äänessään kuitenkin välittämistä ja hieman sarkasmiakin. Voisinpa mä edes joskus olla viisaampi, toivoin.

Siinä missä minä olin jossain tilanteessa jumissa, Saara sen sijaan oli edennyt elämässään ensimmäistä kertaa rakastumisen tasolle. Hän kuulosti puhelimessa onnelliselta, niin onnelliselta, että olin melkein kateellinen. Vaikka rakastamani ihminen oli nyt saatavillani, pilvet varjostivat meitä.
  -Kerro nyt, kuka se onnekas mies on! Mie oon onnellinen siitä, että siekin oot vihdoin löytänyt jonkun, koitin pitää äänensävyni iloisena ja kysellä Saaralta hänen kullastaan.
  -Siun pitää tulla tänne, mie en kerro muuten siulle sitä, hän nauroi puhelun toisesta päästä.
  -Et oo tosissasi! Sie oot julma, Saara. Mie tuun ehkä kesäkuussa käymään! Siis kesäkuussa! Kertoisit nyt serkullesi, mie kysyn muuten Jannilta, sanoin ja koin ärsytystä siitä, ettei serkkuni halunnut päästää minua kärsimyksestäni.
  -Kyllähän siun pitää muutama kuukausi kestää. Miun täytyy mennä nyt, Jessi. Soitan siulle taas ja ärsytän ihan tahallani, Saara edelleenkin vain nauroi. En osannut olla hänelle pitkään vihainen, tiesinhän itsekin, millaista rakastuminen oli. Tai millaista sen olisi kuulunut olla. Asia ei vain ollut aivan niin yksinkertainen minulla ja Kristianilla. Hän oli alkanut taas kulkea hieman liian synkissä vesissä, enkä minä voinut tehdä asialle mitään. Kriston täytyi kulkea kivinen polku aivan yksin. Huhtikuu muistutti pelkästään olemassaolollaan siitä, mitä edellisenä vuotena oli tapahtunut. Minä olin jättänyt Kristianin itseni takia, jotta sain selviteltyä päätäni. Ja sitten olinkin huomannut kaipaavani levotonta sielua elämääni enemmän kuin sain. Kristo oli tunkeutunut uniini, ajatuksiini ja salakavalasti jopa puheeseni.
  -Tajuatko sä puhuvasi taas Kristianista? Elena oli herättänyt minut monta kertaa kesken lauseen ilmestyneestä horroksesta. Olin vain hiljaa painanut katseeni lattiaan sydän verta vuotaen. Nyt tilanne oli jälleen sama. Sydän itki verta Kriston takia. Hän oli koittanut käsitellä asioita päässään. Lapsuuden käsittely oli hänelle hankalaa. Eikä asiaa auttanut lainkaan minun ja Henrikin hiillostaminen. Kristo vain työnsi meitä kauemmaksi. Ja minä kaduin sitä, mitä olin luvannut Henrikille.

Kristian

En kai vain voinut olla huomaamatta muutosta Jessikan olemuksessa sen jälkeen, kun hän oli viettänyt yhden puolituntisen isäni kanssa asunnossani. Hän oli yrittänyt puhua äidistäni varovaisesti kuin peläten, että suuttuisin hänelle. Olisin voinutkin jopa suuttua, jos en itsekin olisi miettinyt asiaa loputtomiin asti päässäni. Äitini ei ollut vieläkään lempi-ihmiseni, mutta olin miettinyt, menettäisinkö jotain, jos en puhuisi hänen kanssaan edes yhtä kertaa. Isä oli puhunut äidistä enemmänkin painostavasti kuin varoen. Sun on pakko puhua äitisi kanssa! muistin isän toistaneen saman lauseen ainakin tuhat kertaa viimeisten kuukausien aikana. Mutta vaikka olinkin alkanut hieman pehmenemään ajatukselle, jokaista henkistä mustelmaani sattui, kun koitin miettiä äitiä. Olin joskus puolustellut häntä Jessikalle, mutta jossain kohtaa tunne oli vaihtunut vain syväksi pettymykseksi ja vihaksi. En pystynyt vastaamaan äidin soittoihin tai viesteihin. Samalla olin työntänyt huomaamattani elämäni tärkeintä ihmistä kauemmas itsestäni. Jessi oli katoamassa jälleen jonnekin kauas sumuun, ja se tuntui minusta sietämättömän pahalta.
  -Mitä jos mä puhuisin joku päivä mutsin kanssa vaikka puhelimessa? kysyin Jessiltä eräänä iltana, kun olimme kävelemässä kaupungilla. Jessi näytti puulla päähän lyödyltä. Ilmeisesti vapaaehtoinen suostumukseni äidin kanssa puhumiseen oli saanut hänet hämmentymään.
  -Siis mit... Siis totta kai! Se on varmasti vaan ihan hyvä asia, vaikkakin samalla vaikea. Kristo, mä oon susta ylpeä. Mut toivottavasti sä teet sen itsesi vuoksi, et mun tai Henrikin, hän tarttui käteeni kiinni ja hymyili heikosti.
  -Mä en tekis tätä siksi, että joku pakottaa. En edes sun takia, sanoin. Ilta oli viileä, vaikka tuuli ei ottanut tuullakseen. Jessi tarttui käteeni puristaen sitä samalla hennosti.
  -Mitä ikinä tässä tapahtuukaan, mä lupaan olla sun puolella, hän sanoi. Hetken aikaa me vain katselimme toisiamme silmiin. Sitten minä halasin Jessikaa, joka vastasi halaukseeni melkeimpä seitsemän miehen voimalla. Tai siltä se ainakin tuntui.
  -Jessi hei, älä halaa mua hengiltä, kuiskasin hiljaa vasten hänen korvaansa kuitenkaan hänestä irti päästämättä. Hiljalleen Jessi hellitti otettaan, mutta jäi kuitenkin kiinni minuun. Ja vaikka hänen vieressään minulla olikin rauhallinen olo, tiesin, etten tulisi pysymään rauhallisena koko aikaa. Äidin kanssa puhuminen hermostutti minua, mutten halunnut huolestuttaa Jessikaa. Tiesin kyllä, miten vahvasti omat tunteeni tarttuivat häneen. Levottomuus ei juuri nyt ollut se asia, jonka halusin siirtää hänelle.

Osa 18