Jessika
Toukokuinen iltapäivä oli puolipilvinen ja lämmin, vaikkakin hieman painostava. Istuin Elenan kanssa rauhassa asuntomme parvekkeella puhumatta mitään sen kummallisempaa. Rauhaton tunne sisälläni oli ihme kyllä rauhoittunut hieman. Olin alkanut luottaa siihen, että kaikki Kriston ja hänen äitinsä välillä menisi vielä parhain päin, niin onnelliselta Riikka oli kuulostanut puhelimessa puhuessaan poikansa kanssa.
-Sähän sanoit, että ne tapaa huomenna? Elena kysyi minulta. Nyökkäsin.
-Mm. Ihan hyvä vaan, koska Kristo on ollut aika hermostunut viime aikoina, vastasin ja mietin samalla, kuinka kaikki varmasti helpottuisi myös meidän välillämme sen jälkeen, kun he olisivat puhuneet.
-Säkin oot tyynempi kuin pitkään aikaan, kämppikseni totesi. Kai se olikin totta. Minua ei pelottanut se, että Kristian tapaisi äitinsä jo seuraavana päivänä. Olin vain tyytyväinen siitä, että kaikki asiat saivat vihdoin tilaisuuden tasoittua kaiken horjuvuuden jälkeen. Asiat eivät olleet olleet tasapainossa, ja se kulutti minua itseäni sisältä paljon. Olin varma, että Kristokin koki tilanteen epämukavana. Koskaan ei voinut tietää, mikä pudottaisi taivaan niskaan. Enkä edes minä olisi arvannut, että yksi viesti voisi saada rauhallisen iltapäivän horjumaan uhkaavasti. Viesti tuli Kristolta. Se oli aivan liian lyhyt, liian hätäinen ja huolimattomasti kirjoitettu, jotta se olisi voinut olla hyvä viesti.
Tuu mun kämpälle nyt heti.
Tietenkin pelko iskeytyi rintaani.
-Ei hitto... mun on pakko mennä Kristolle, Elena. Voitko sä lainata sun avaimia? Mun omat on jossain taskussa taas, ojensin käteni Elenan suuntaan. Hän näytti kummastuneelta, mutta antoi silti avainnippunsa minulle.
-Mitä on tapahtunut? hän kysyi.
-Mä en tiedä. Voi mennä myöhään, jos tilanne on yhtä paha kuin miltä se vaikuttaa, sanoin ja menin sitten puolijuoksua eteiseen. Tummat pilvet kertyivät uudelleen kaupungin ylle, ja minä tiesin, että kohtalo oli jälleen ollut kohtalokas.
Rappukäytävä oli aavemaisen hiljainen, ainoastaan omat askeleeni kaikuivat pitkin seiniä saaden tunnelman entistäkin herkemmin särkyväksi. Aivan kuin seinät ympärillämme olisivat olleet ohutta lasia, joka ei kestänyt pienintäkään osumaa itseensä ennen särkymistä. Kurkkua kuristi. Salaa toivoin, ettei Kristianin hätäinen viesti kielinyt mistään pahasta, mutta jokseenkin minä tiesin askel askeleelta paremmin, että palat olivat levinneet pitkin asuntoa, kaupunkia... ne olivat levinneet vaikka kuinka laajalle alueelle. Ja niiden keräämiseen menisi ikuisuus. Ajatus sai minut haukkomaan henkeä. En enää halunnut epävarmuutta elämääni, mutta tiesin, että niin kauan kun tilanne Kristianin kanssa oli ailahteleva, kaikki tulisi olemaan samanlaista. Tärisevin käsin onnistuin soittamaan ovikelloa, jonka ääni oven toiselta puolelta tuntui korvia vihlovalta. Askeleet olivat hitaat ja horjuvat, pystyin kuulemaan sen.
-Kristian. Mä tulin niin nopeasti kuin ehdin, kiirehdin sanomaan lakanan valkealle miehelle, jonka tunnistin miltei parin vuoden takaiseksi levottomaksi sieluksi. Kristian ei pystynyt vastaamaan. Hän tuijotti tiukasti lattiaa ja pyöri ympyrää olohuoneen pöydän ympärillä. Levottomuus valtasi mieleni entistäkin syvemmin. Jotain oli tapahtunut. Jotain, joka sai Kristianin maailman järkkymään. Sen maailman, jota olin yrittänyt parhaani mukaan pohjustaa. Juuri kun olin aikeissa puristaa tiedon ulos Kristianista, hän henkäisi itse sanat ulos niin epäuskoisella äänellä, ettei se kuulostanut todelliselta. Teki mieli nipistää itseään tai jopa löydä samantien napakasti poskeen, jotta olisin herännyt unesta, joka ei ollut todellisuutta. Paitsi että kaikki oli todellista.
-Mutsi on kuollut, hän kuiskasi äänellä, jonka hento tuulenpuuska olisi saanut katoamaan ja kaikumaan kenties ainoastaan itse Luojan korvissa. Sanat jysähtivät tajuntaani hitaasti, mutta samalla liian nopeasti.
Mutsi on kuollut. Eihän se ole mahdollista! mieleni huusi minulle. Sitten se syvä hiljaisuus, jossa ainoastaan Kriston askeleet pitkin asuntoa kuuluivat, sai minut havahtumaan. Ei jumankauta. Ei Riikka oo voinut kuolla, ajattelin ennen kuin sain lausuttua epäuskoiset sanat.
-Ei helv... Miten niin Riikka on kuollut? Kristo, mitä on tapahtunut?
Vasta silloin Kristo pysähtyi keskelle asuntoa. En ollut varma siitä, hengittikö hän.
-En mä vielä tiedä! Faija vaan soitti mulle ja selitti jotain... Miten hitossa tää aina menee näin? Mun piti selvittää asiat sen kanssa! Ois pitänyt mennä sinne tänään! hän huusi kuin olisi ollut vihainen koko maailmalle. Tajusin sillä hetkellä, kuinka epäreilusti maailma oli kohdellut jo muutenkin sisältään niin hentoa miestä, melkein poikaa. Eihän Kristian ollut vielä kovin vanha. Hän oli ollut aina herkkä sielu, jota oltiin haavoitettu syvästi. Ja se, että toiveet murskautuivat, saivat hänet vääntelehtimään tuskasta. Ja toisaalta myös se, että joku oli vihdoin huomannut, sai hänet kiintymään äärettömän helposti. Ja minä tiesin olevani Kristianille turvasatama, ehkäpä jopa ainut ihminen, johon hän saattoi tukeutua silloin, kun taivas romahti niskaan.
Sen päivän jälkeen toukokuusta oli tullut raskaampi elää ja hengittää. Kristoa oli vaikea saada lähtemään mihinkään asunnostaan, edes koulu ei houkutellut häntä ulos. Päivisin hän puhui isänsä kanssa ja kävi Helsingissä hoitamassa asioita. Hän oli vain varjo siitä, mitä halusin hänen olevan. Vihasin nähdä hänet siinä tilassa, mutta samalla tuntui pahalta jankuttaa koulusta ja säännöllisestä päivärytmistä, jonka tiesin olevan tärkeä Kristianille. Se toi hänen elämäänsä säännöllisyyttä ja turvallisuutta, aivan samalla tavalla kuin pienelle lapsellekin. Mutta Kristian oli maassa, tuijotti lattiaa eikä suostunut puhumaan aiheesta. Se pelotti minua. Puhumattomuus ei ollut hyvä merkki.
Ja vaikka kuinka yritin olla miettimättä, mietin silti, oliko meissä kahdessa mitään järkeä.
Kristian
Taivas oli pudonnut niskaani suurena ja raskaana. Miksi se sattui niin paljon? Enhän minä edes ollut ollut kunnon väleissä äitini kanssa. Olin vain toivonut, että raskas kivi olisi pudonnut pois hartioiltani. Yhtäkkiä se olikin niillä painavampana kuin koskaan ennen. Äiti oli kuollut. K U O L L U T . Se oli lopullista, sitä ei voinut korjata. Ja asiat olivat jääneet selvittämättä. Menneisyys oli koitunut äitini kohtaloksi. Tai miten sen nyt halusikaan ilmaista. Äiti oli jäänyt auton alle ylittäessään katua humalaisen toimesta. Ja minä halusin huutaa niin, että ääneni olisi kadonnut. Halusin vihata koko helvetin maailmaa ja sitä, kuinka epäreilusti elämä kohteli joitain ihmisiä. En voinut ymmärtää, miksi kaikki tuhoutui aina silloin, kun sitä vähiten toivoi ja odotti. Mutta siinä minä taas olin. Säikkynä kauriina keskellä kaupunkia ilman turvaa.
Kaikesta huolimatta Jessika oli ja pysyi vieressäni. Minusta vain tuntui siltä, etten osannut kohdella häntä hyvin. Kaipasin häntä silloin kun hän oli poissa, mutta sitten kun hän oli luonani, halusin työntää hänet pois. Pohja oli pudonnut pois myös meidän väliltämme. Ei ollut mitään pohjaa, joka olisi tullut vastaan. Oli vain helvetin syvä rotko, johon vajosimme hetki hetkeltä syvemmälle. Ja silti Jessi räpiköi luokseni. Kyllä minä tiesin, että olin taas aivan liian rankkaa seuraa hänelle. Näin hänen silmistään, kuinka huonosi hän voi. Välillä minusta tuntui siltä, että olisin itsekin halunnut oksentaa kaiken ulos, jotta jäljelle ei olisi jäänyt mitään. Rakastin Jessikaa. Mutta kestäisimmekö enää hetkeäkään pidempään helvettiä päämme sisällä?
Jessika
Hiljaa ja aivan yhtä hitaasti toukokuu oli vaihtunut kesäkuuksi. Ulkona oli harmaata, sääennuste povasi tihkusadetta. Istuin pienen kirkon takapenkissä, enkä tiennyt, minne katsoa. Kristian istui isänsä kanssa edessä. Näin, että hän tuijotti maahan. Riikka oltiin päätetty haudata synnyinseudulleen. Henrik ei ollut halunnut häntä Helsinkiin. Hänen mukaansa se olisi ollut Riikan omakin tahto, eikä kenelläkään ollut vastaansanomista.
Minusta tuntui vieraalta olla sellaisen ihmisen hautajaisissa, jota en ollut tuntenut lainkaan. Ympärilläni oli vain vähän ihmisiä, ehkä kymmenkunta vierasta, minulle tuntematonta henkilöä. Kaikki heistä tervehtivät minua kuin olisivat tienneet, kuka olin. Ehkä he tiesivätkin, että olin Jessika Taivastie, nainen, joka pyrki tukemaan parhaansa mukaan äitinsä menettänyttä Kristiania. Jokseenkin tiesin, ettei kukaan heistä kuvitellut meidän olevan jotain muuta kuin ystäviä. Me vain olimme siinä. Ja se tuntui minusta pahalta. Se, että matkustimme taas jossain kaveruuden ja varsinaisen rakkauden rajamailla.
-Sähän täriset, kuiskasin Kristianille halatessani tätä. Hän ei vastannut, mutta tunsin syvällä sydämessäni, että sanani saivat hänet havahtumaan jälleen kerran siihen, kuinka kipeältä menettäminen tuntuikaan. En enää ollut varma siitä, mikä oli järkevää. Olimmeko me kaksi koskaan olleetkaan järkevä yhdistelmä? Ehkä meitä kahta ei koskaan olisi pitänytkään sekoittaa. Ehkä meidän oli määrä tuhoutua. Tai sitten ei. Minä tiesin vain sen, että kaikissa tapauksissa luopuminen olisi vaikeaa.
20. osa
❤️
VastaaPoista❤❤
Poista