Jos vielä olen sinun #22

VIISI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN

Jessika

Se hieman jopa utuinen ja unen kaltainen heinäkuun loppu oli kertonut sen, mikä meidän pitikin kuulla. Koskaan aiemmin seinät ympärillämme eivät olleet olleet niin hauraat ja helposti rikkoutuvat. Yksikin väärä sana olisi voinut rikkoa kaiken, joten siksi oli helpompaa vain olla hiljaa ja nojata toista vasten. Silloin ei tarvinnut pelätä, että olisi sanonut jotain väärää. Oli ainoastaan toisen sydämenlyönnit korvaa vasten. Sitä saattoi vain olla ja toivoa, ettei mikään koskaan särkisi seiniä ympäriltämme.

Kristian

Joulukuisessa lumisateessa sitä helposti palasi hetkeen, kun olin seisonut pienessä eteisessä matkalaukut mukanani varhaisessa aamussa. Kumpikaan ei ollut pystynyt sanomaan mitään. Tilanne oli ollut pelottavan hauras, mikä tahansa olisi voinut rikkoa sen. En olisi halunnut kuulla totuutta, joka olisi voinut olla yhtä hyvin kaunis tai ruma, liian kipeä. Mutta tiesin, että totuuden oli tultava esiin. Ja mikä tahansa totuus sitten olikaan, tiesin, että meidän oli elettävä sen mukaisesti.

Jessika

Isän kuoltua joulun merkitys elämässäni oli muuttunut. Tavallaan se oli edelleen juhla, jota odotin, mutta jokin taika oli rikkoutunut elämän rajallisuuden iskeytyessä vasten kasvoja vain hieman ennen joulua. Siitä huolimatta olimme Elenan kanssa jopa vaivautuneet ostamaan tekokuusen piristykseksi asuntoon, jossa edellisinä jouluina ainoa jouluun liittyvä asia olivat olleet Elenan jouluvalot olohuoneen pöydällä. Nyt olin itsekin aikaiseksi vetää jouluvalot huoneeni verhotangon ympärille, eikä asia ainakaan masentanut minua.
  -Nyt tää asunto näyttää asutulta, vaikka me ei ollakaan täällä jouluna, Elena sanoi minulle katsellessaan työmme jälkeä. Koko päivän siivoaminen oli tuottanut tulosta.
  -Niinpä. Outoa, että joulukin on jo ensi viikolla, sanoin.
  -Ja kohta vuosikin vaihtuu. Musta on ihanaa, että sä oot mun kämppis vielä ensi vuonnakin, Elena sanoi ja halasi sitten minua.
  -Ei mun ole tarkoitus häipyä tästä vielä pitkään aikaan, koska ei mulla ole sen yhden kanssa mikään kiire mihinkään. Mennään päivä kerrallaan, niin ei tule kummallekaan paniikkia jostain asiasta, viittasin puheillani Kristianiin, joka oli kuin olikin tullut jäädäkseen elämääni.
  -Musta tuntuu siltä, että vasta nyt sä olet aidosti onnellinen sen kanssa. Mä ihan oikeasti toivon, että te saatte nyt rauhassa rakentaa pohjaa ennen seuraavia vastoinkäymisiä, kämppikseni sanoi, ja minä saatoin pyyhkäistä salaa silmäkulmaani eksyneen kyyneleen pois.
  -Kaikella on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, kuiskasin. En olisi voinut olla onnellisempi Elenan kaltaisesta ystävästä, joka oli ottanut minut siipiensä suojaan ensimmäisen kerran jo silloin, kun Daniel oli jättänyt minut. Hän oli kestänyt minua kuukaudesta toiseen huolimatta siitä, että välillä ongelmani olivat olleet rasittavia ja liittyneet aina uudelleen ja uudelleen Kristianiin.
  -Kiitos, Elena. Sä oot paras, sanoin ja halasin sitten ystävääni. Elena hymyili, kysyi sitten ottaisinko teetä, vaikka tiesi jo vastauksen. Tietenkin minä ottaisin. Aina, kun kyse oli minun ja Elenan yhteisestä perinteestä.

Kulunut vuosi oli ollut monien läheisteni kannalta merkittävä. Janni ja Markus olivat menneet kihloihin, ja suunnittelivat seuraavalle kesälle häitään, jonne halusivat minut ja Kriston ehdottomasti soittamaan kappaleen tai pari. Äiti oli vihdoin saanut elämän ilman isää raiteilleen. Hän uskalsi luottaa, että huominen olisi aina edellistä päivää parempi. Rakas serkkuni Saara oli taas rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään, eikä minulla ollut mitään Andreita vastaan. Myös minä olin joutunut kasvamaan ihmisenä valtavia harppauksia. Siksi tuntui helpottavalta ajatella, että seuraava vuosi alkoi paljon tasaisemmalta pohjalta kuin kulunut vuosi.
  -Moi, Kristian ilmestyi takaani.
  -Moi, vastasin ja päädyin heti halaukseen keskellä katua, jolle olin jäänyt seisomaan.
  -Mitä sä täällä? Kristo kysyi ja painoi sitten suukon hiuksilleni, joihin oli takertunut lumihiutaleita.
  -Mietin isää, sanoin.
  -Mitä siitä? hän kysyi.
  -Sitä, mitä isä olisi sanonut miulle nyt. Hää ois sanonut, että miun ei tarvitse ollaan huolissaan siitä, ettenkö ois tärkeä, vaikka en aina onnistuisi kaikessa mitä yritän. Isä olisi sanonut, että tärkeintä on miun onnellisuus, sanoin ja käytin huomaamattani sanoja, jotka eivät kuuluneet tähän ympäristöön. Kristo ei heti sanonut mitään, mutta huomasin hänen hymyilevän.
  -Mitä sie... mitä sä virnuilet? kysyin, vaikka tiesin, miksi hän hymyili.
  -Kuulostaa oudolta, kun sä puhut mun seurassa tolla tavalla. Mä en oo tottunut siihen, hän sanoi. Sitten hiljaisuus laskeutui päällemme, mutta se ei haitannut. Kuluneen syksyn aikana hiljaisuudesta oli tullut vihollisen sijaan ystävä, sillä enää ei tarvinnut pelätä, mitä hiljaisuus kätki sisälleen. Enää hiljaisuus ei kätkenyt sisälleen mitään sellaista, josta ei olisi voinut puhua.

Kristian

Oli ollut ainoastaan helpottavaa huomata, että kuuden Amerikassa vietetyn viikon jälkeen asiat Jessikan kanssa olivat lähteneet sujumaan viimeinkin ilman suurempia ongelmia. Olimme puhuneet molemmat siitä, mitä olimme miettineet suhteemme jatkosta, ja kun ne asiat oltiin puitu läpi, aloimme elää päivä kerrallaan. Meillä ei ollut mitään suuria suunnitelmia, sillä emme halunneet kiirehtiä. Myös välit isän kanssa olivat pysyneet hyvinä. Olimme jopa saaneet sovittua, miten viettäisimme joulua ensimmäistä kertaa vuosiin yhdessä. Uutena vuotena minä olin menossa Jessikan luokse, mutta jouluna saatoin ihan hyvin olla isän kanssa. Nautin täysillä siitä, että menneisyyden aaveet olivat vihdoin voitetut. Mitä ikinä tulevaisuus toisikaan tullessaan, rinnallani oli kaksi minuun uskovaa ihmistä. Sekä Jessi että isä uskoivat, että minä pärjäisin. Ja sen myötä uskalsin itsekin luottaa siihen, että pärjäisin.

Jessika

Ulkona oli pakkasta pari astetta. Talo oli hiljainen lukuunottamatta Kristoa, joka etsi kuumeisesti lapasiaan naulakosta.
  -Kristo, sun lapaset on täällä, sanoin ja nostin lapaset sohvalta.
  -No tietysti, hän huokaisi ja käveli luokseni. Minä katselin hänen silmiään, jotka olivat edelleen niin kauniit, että niihin olisi voinut hukkua. Vihdoin myös silmistä oli havaittavissa rauhallisuutta, joka niistä oli pitkään puuttunut. Levottomuus oli päästänyt irti Kristosta, eikä se lainkaan haitannut minua.
  -Mitä sä mietit? Kristo kysyi minulta, kun olin jo pidemmän aikaa katsellut häntä silmiin.
  -Kohta on jo ensi vuosi, enää alle tunti jäljellä.
  -Onhan se outoa.
  -Mä mietin... Mitä jos mennään naimisiin viiden vuoden päästä syksyllä? kysyin. Kriston kasvoille levisi hämmästynyt ilme.
  -Ja sä kysyt tota tosissaan? No joo... Mutta miksi just viiden vuoden päästä syksyllä? hän kysyi, mutta hymyili samalla.
  -Koska silloin me ehkä ollaan varmoja siitä, mitä me oikeasti halutaan toisistamme, sanoin. Kristo oli hetken aikaa hiljaa ja näytti miettivän ehdotustani. En olisi suuttunut, vaikka ehdotukseni ei olisi mennytkään läpi, olihan viisi vuotta aika kunnianhimoinen tavoite.
  -Okei, Jessi. Mennään naimisiin viiden vuoden päästä syksyllä.
Suuni oli loksahtaa auki, sillä olin ehkä hieman ehtinyt jo odottaa kielteistä vastausta.
  -Siis... Sä suostut! kiljaisin ja hyppäsin sitten miehen kaulaan.
  -Hei, varo vähän! Vaikka sä ootkin pieni, jos sä hyppäät noin yllättäen, mä saatan joskus kaatua, nuppu, Kristo sanoi ja nauroi. Kieltämättä minua itseänikin nauratti, mutta ehkä se oli parempi niin. Kyyneleitä oli vuodatettu ihan tarpeeksi tälle vuodelle.

Hieman vaille kaksitoista olimme kaikki ulkona kaulahuiveihin ja lapasiin sonnustautuneina. Äiti oli Esan ja Seijan kanssa, minä taas Kriston kanssa. Lumi narskui kenkien alla ja olin varma siitä, että isän tähti loisti taivaalla kirkkaammin kuin koskaan. Jossain kauempana kylällä ammuttiin jo raketteja.
  -Rakastan sua, Kristo sanoi yllättäen, ja vaikka olin jo aiemmin päättänyt, etten itkisi, meinasin silti alkaa itkemään.
  -Rakastan sua, senkin hullu, kuiskasin, ja suutelin sitten pikaisesti Kristoa.
  -Kello on kaksitoista, hyvää ja onnellista uutta vuotta kaikille, Esa huusi hieman kauempaa. Tähdet tuikkivat kuulaassa pakkasyössä, kylältä kuului rakettien paukkumista ja ulkokynttilät paloivat kauniilla liekillä. Äiti tuli ja halasi sekä minua että Kristoa, kertoi olevansa ylpeä meistä molemmista. Me kaksi hymyilimme ja nojasimme toisiamme vasten tällä kertaa onnellisina. Taivas oli täynnä tähtiä, ja minä toivoin, että minä ja Kristian osaisimme kulkea oikeaan, meidän tähtemme osoittamaan suuntaan. Tammikuun ensimmäisen yön aikana sisälleni laskeutui rauha. Ei ollut kiire juosta mihinkään, sillä minulla oli kaikki mitä juuri sinä hetkessä tarvitsin. Ja minä tiesin, että myös Kristianilla oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Vaikka elämä jatkossa heittelisikin, saatoin aina turvautua häneen. Kaikki oli hyvin. Enkä minä enää tuntenut menneisyyden painoa harteillani.

Kiitos jokaiselle, joka on lukenut koko tarinan Jessikasta ja Kristianista. Toivon, että he ovat antaneet teille jotain, ja kenties jättäneet jäljen sydämiinne. Minun osaltani he saavat ainakin toistaiseksi jäädä tammikuun ensimmäiseen yöhön, mutta te saatte jatkaa heidän tarinaansa ikuisesti mielissänne. Ja kuka tietää, vaikka vielä joskus jatkan heidän tarinaansa. Mutta juuri nyt näin on hyvä. Siksi vielä kerran KIITOS kaikille. On ilo jakaa tarinoita teidän kanssanne. 

P.S Minua kiinnostaa kuulla, millaisiksi olitte kuvitelleet nämä kaksi henkilöä. Luonne, ulkonäkö, elämä..., mitä näitä nyt on. Nyt saa kertoa kommenteissa oman mielikuvansa, sillä oikeaa tai väärää ei ole :)