Eksyneen taivas #6

Maanantai. Maa-nan-tai, tavaan päivän nimeä mielessäni. Tuntuu hullulta, että kuusi viikkoa kestänyt projekti on ohi puolen tunnin päästä. Elmeri hymyilee minulle varovaisesti taulun toiselta puolelta. Vastaan hymyyn.
  -No niin, Aino ja Elmeri, olkaa hyvä, opettaja sanoo. Ja niin minä alan selittämään ensimmäistä diaa rauhallisella äänellä. Tiedän, etten ole yksin ja se helpottaa oloani. Puheeni kuuluu rauhallisena ja selkeänä, Elmeri tutkii vielä tukisanalistaansa. Helpotuksen aalto virtaa lävitseni. Mä selviän, on ensimmäinen ajatukseni, kun vihdoin ensimmäinen dia vaihtuu toiseen.

Käytävä on hivenen liukas kävellä villasukkien kanssa. Ihmisiä virtaa ohitseni yksi jos toinenkin, ja hieman kauhuissani katselen paljaita nilkkoja. Omani olisivat jäätyneet jo aikoja sitten. Jostain kulman takaa Elmeri ilmestyy eteeni.
  -Mitä mimmi? Kaikki okei? hän kysyy pysähtyen eteeni. Kohautan olkapäitäni.
  -Mitäs tässä, ihan perus. Mulla kaikki okei, muista en tiedä, sanon ja muistan taas löytäneeni puoliksi syötyjä leivänpaloja pitkin vanhempieni kotia.
  -Eli kaikki ei ole okei. Aino... älä murehdi liikaa. Kohta sä et pysty enää auttamaan edes itseäsi, koska sä oot niin poikki ja huolesta suunniltasi, hän sanoo ja vetää samalla sormensa otsaani pitkin alas leualle.
  -Mä tiedän kyllä, mutisen ja pyrin muistamaan, miltä hänen sormenpäänsä tuntuu otsallani.
  -Mee syömään. Mä tulisin muuten sun kanssa, mut kävin jo jätkien kanssa. Pärjääthän sä?
  -Pärjään mä. Nähään koulun jälkeen. Puol neljältähän se oli, vai mitä? kysyn. Elmeri nyökkää ja vannottaa sitten minua syömään. Minua se lähinnä huvittaa, vaikka onkin ihanaa, että joku sillä tavalla välittää.

Ruokalassa on vähintään yhtä paha hälinä kuin käytävässäkin. Onnistun löytämään yhden hieman rauhallisemman nurkan ja käyn siihen istumaan. Uppoudun ajattelemaan kaikkea. Klaaraa, Nikoa, Jasperia, äidin tilaa, perheen tilaa... En pääse eroon ajatuksesta, että Klaara ei enää halua olla ystäväni. Se tuntuu oudolta ja pahalta. Tunne kiertää möykkynä vatsassani, kuristaa kaulassani ja on tukehduttaa minut. Miten hän saattaa olla selittämättä? Kertoisi edes suoraan sen, mikä on syy. Mutta ei, Klaara ei tee sitä.
Äidin ja perheeni tilanne huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän. Vaikka olenkin ylpeä Tomista, toivon, että hän ottaisi itseään niskasta kiinni ja puhuisi isän kanssa.
  -Moi. Tässä on varmaan tyhjää, hahmo vilahtaa silmäkulmassani ja hetkessä itseäni vastapäätä istuu ikäiseni nainen. Osaan vain nyökytellä hämilläni.
  -Niin, sori! Sä et tietenkään tunne mua. Mä oon Hanna. Ja sä olet Aino, eikö niin? nainen sanoo ja katsoo minua ystävällisesti. Jälleen vain nyökkään. Koitan miettiä, kuinka tämä Hanna voi tuntea minut, mutta en saa mitään päähäni. Pian asia kuitenkin selviää.
  -Sä näköään pyörit nykyään ton meidän Elmerin kanssa. Hengitä rauhassa vaan, en mä tuo mitään luurankoja kaapista. Mä oon Elmerin serkku. Sitä mun piti sanoa, että sä oot saanut aikamoisen kultakimpaleen itsellesi. Pidä siitä kiinni. Jotkut pelkäävät sitä, että Elmeri on tuollainen kuin on. Tiiäthän sä, ylihuolehtivainen ja muuta. Ei se tarkoita pahaa, Hanna sanoo ja minä koitan ymmärtää sitä, mitä minulle sanotaan. Sitä, että joku voisi muka pelätä Elmeriä. Se tuntuu oudolta, sillä minä vain rakastan sitä, miten hän huolehtii minusta.
  -Niin, mä tiedän, että se on kultaa, saan vihdoin sanottua ja huomaan samalla, että Hannassa on jotain samaa kuin Elmerissä.

Seitsemän jälkeen illalla kaupunki on jo pimeä. Istun olohuoneen sohvalla ja vaalin kerrankin sisäistä rauhaani. Olen vetänyt pitkävartiset villasukat jalkaani ja kuuntelen rauhallisesti soivaa musiikkia. Se on kuin huume. Siihen jää koukkuun, katoaa sen sisään. Mutta sitten täysin yllättäen rauha rikkoontuu lähes raivokkaaseen ovikellon soittoon. Kompuroin ovelle edelleen tokkurassa äskeisen zen-tilani jäljiltä.
  -Tomi! Olisithan sä voinut soittaa, huudahdan rappuun. Tomi puistelee päätään ja työntää itsensä ohitseni sisälle.
  -Mä en hitossa soittanut sulle. Mennään istumaan, hän sanoo ja ohjaa minut takaisin olohuoneeseen. Tomin kasvot ovat lakanan vaaleat. Säikähdän. Käteni tärisevät.
  -Aino... äidillä ei ole kaikki hyvin. Se on viety lepäämään, Tomi sanoo.
Minä tajuan vain sen, että mikään ei ole enää ennallaan.

7. osa