Jos vielä olen sinun #3

Jessika

Hiljaisuus oli painostavaa. Ainut hyvä asia tilanteessa oli se, ettei Kristian ollut lähtenyt lätkimään.

  -En kai mä kuole, Kristian rikkoi hiljaisuuden katsoen silmiini katseella, jonka edessä olin täysin sanaton. Halusin tehdä miljoona asiaa kerrallaan. Halusin lähteä ja jäädä, unohtaa ja muistaa. Mutta ennen kaikkea halusin saada Kristianin takaisin elämääni.

Kristian

Tuijotin Jessikaa silmiin selkä tuulta vasten. Näin, että hänellä oli kylmä. Ja mitä minä olin vastannut hänen kysymykseensä voinnistani?

En kai mä kuole. 

Mikä itsestäänselvyys. Tietenkään en ollut kuolemaisillani, sillä hän ei ikinä olisi antanut sitä minulle anteeksi. Ei ikinä.

Jessikan silmät olivat suuret ja kauniit, mutta niitä varjosti selvä huoli. Juuri sillä hetkellä hänen silmänsä olivat peili hänen sieluunsa. Ja näin, että siihen sieluun sattui.

  -Sä näytät... näytät jotenkin siltä, ettet sä ainakaan huonommassa kunnossa ole kuin keväällä. Mut sä oot jotenkin kuitenkin riutuneempi. Kristian, anna mulle vielä toinen mahdollisuus olla sun frendi. Anna mun korjata virheeni, Jessika sanoi ja pyyhki sitten kyyneliä silmäkulmistaan. Koin tarvetta selitää hänelle, etten ollut pilannut hänen tekemäänsä työtä kanssani täysin.

  -Mä tein just niin kuin sä pyysit. Jatkoin siitä mihin me jäätiin, vaikka aluksi mä olinkin heittämässä kirvestä kaivoon kaiken suhteen. Mut sitten mä muistin, ettet sä ikinä antaisi sitä mulle anteeksi. Ja siksi mä jatkoin töitä ja opiskelua ilman sua. Ei se ollut helppoa. Mä tein sen siksi, että vielä joskus saisin olla sun lähellä. Jotta mä en olisi syy sun paskaan fiilikseen, sanoin.

Jessi katsoi minua ja oli hetken hiljaa. Se hetki tuntui vuosilta. Vuosilta, joilta odotti jotain enemmän kuin uskalsi ääneen toivoa.

  -Kristo. Sä et koskaan ole ollut yksin syyllinen mihinkään. Mä oon sanonut sen sulle sata kertaa, etkä sä vieläkään usko sitä. Et edes silloin huhtikuussa ollut ainut syyllinen. Tää kuoppa meidän välissä on mun syytä. Mä vedin sut sateeseen, enkä osannut käsitellä asioita millään tavalla oikein. Se joka sut rikkoi ja jätti olin mä.

Sitten hän oli taas hiljaa, ja jotenkin mieleeni tunki ajatus aivan erilaisesta, mutta kuitenkin samanlaisesta tilanteesta. Jos välillämme ei olisi ollut mitään epäselvää, Jessi olisi nyt ollut muutamien senttien päässä minusta. Hän olisi piirtänyt sormillaan kuvioita poskiini.

  -Mä en enää halua kadottaa sua tuonne maailman tuuliin. Annatko sä mulle vielä tilaisuuden? Jessi kysyi viimein.

  -Jos mä en joudu enää ikinä etsimään sua pimeästä, mä annan sulle mahdollisuuden.

  -Mä en ehkä voi luvata, etteikö välillä ois pimeää, mutta aloitetaan alusta. Ollaanko taas kavereita? hän kysyi.

  -Forever, vastasin epäröimättä. Jessin kasvoilla häivähti hymy. Sitten hän liikkui lähemmäs minua ja halasi. Minä halasin takaisin painaen samalla leukani Jessin päätä vasten. Pidin hänet siinä pitkään. Eikä sydämeni ollut laukannut samalla tavalla ikuisuuteen muusta kuin kauhusta.

Jessika

Hengitin syvään henkeä asuntomme parvekkeella myöhään samana iltana. Mieleni oli levollisempi kuin aikoihin, vaikka samalla se oli myös herkempi kuin milloinkaan jälkeen huhtikuun. Kaikki asiat saivat minut lähelle itkemistä, vaikkei itkuun ollut mitään syytä. Kuin olisin ollut raskaana. Mainokset, laulut ja kadulla kulkevat ihmiset saivat kaikki minut kyyneliin. Kaikki vain siksi, että olin saanut Kriston takaisin elämääni. Se itketti.

  -Sä oot puhunut Kristianin kanssa, eikö niin? Elena kysyi astuessaan parvekkeelle. Nyökkäsin. Hän todella tunsi minut hyvin.

  -Mä en suunnitellut sen menevän ihan noin kuin se nyt meni, mutta mä sain sen takaisin elämääni, sanoin ja katsoin Elenaa silmiin. Hän näytti huolestuneelta.

  -Ootko sä aivan varma, että suhde on teille just nyt oikea ratkaisu? En itse lähtisi tuolle pohjalle rakentamaan mitään hirveän suurta. Mieti nyt ainakin tarkkaan, miten keväällä kävi, hän sanoi. Taas tiesin, ettei hän tarkoittanut pahaa, mutta sanat tuntuivat silti pahalta. Tarvitsin Kristoa. Ja hän minua.

  -Elena, kukaan ei ole puhunut vielä mistään suhteesta. Tällä hetkellä me ollaan vaan kavereita. En mä halua pilata tätä kiirehtimällä, vastasin niin kuin halusin asian olevan. Halusin. Asia ei ehkä ollut aivan niin. Mutta koitin saada itseni uskomaan siihen, että voisimme olla vain kavereita.

  -Miksi toi kuulostaa tutulta? Kuitenkin sä rakastat sitä, älä kiellä sitä asiaa. Mutta teidän olisi parempi olla vain kavereita, niin kuin sä sanoit. Vaikka itsehän sinä sen parhaiten tiedät, Elena sanoi ja veti minut sitten mukanaan takaisin sisälle. Tiesin Elenan olevan oikeassa, mutta asian toteuttaminen käytännössä ei välttämättä tulisi olemaan niin helppoa kuin toivoin sen olevan.

  -Lupaathan sä olla tuomitsematta? kysyin Elenalta, joka oli jo eksynyt keittiöön vedenkeittimen luokse. Hetkeksi hän lopetti sen mitä oli tekemässä ja huokaisi sitten raskaasti.

  -Jessi, mä en jätä sua yksin. Mutta älä sitten huonossa tilanteessa sano, etten mä varoittanut.

Se riitti minulle. Halasin Elenaa perhoset vatsassani. Ehkä kaikki kääntyisi juuri niin kuin oli tarkoituskin.

4. osa