Ja siinä he ovat

Osa teistä on jo saattanut lukea viimeisimmän postauksen, ja saattanut havaita siinä jotain tuttua. Tuttujahan he ovat ainakin niille, jotka ovat lukeneet blogiani maaliskuusta asti. He nimittäin ovat Jessika ja Kristian Missä sateen reuna kulkee -novellisarjasta.

Kirjoitin aikanaan tuon sarjan loppuun joskus huhti-toukokuun vaihteessa. Joku ehkä muistaa, että Jessin ja Kriston tarina ei päättynyt niin hirvittävän kauniisti, päinvastoin. Tarina päättyi kipeään päätökseen, joka vei heidät erilleen. Tai ehkä jopa pakotti. Sen piti jäädä siihen, antaa lukijalle mahdollisuus kehittää toisenlainen loppu.
Mutta kuinkas sitten kävikään?

He jäivät kummittelemaan mieleeni, palasivat sinne aina uudelleen. Välillä tuntui siltä, että hitot minä tästä enää mitään väännän ja kerron. Mutta ei. Paljon vahvempi ääni sisälläni halusi kirjoittaa lisää heistä, kertoa, kuinka tarina jatkuu.

Ehkä joku teistä tietää, miltä tuntuu, kun jokin asia jää kesken. Jessikan ja Kristianin tarina jäi kesken. Ja nyt minä kerron, mitä heille lopulta kävi. Siksi haluan kirjoittaa heille vielä uuden luvun.

Jos vielä olen sinun kertoo Kriston ja Jessin tarinaa. Tarinaa, joka ei vain voinut päättyä rankkasateeseen huhtikuun lopussa.

Ja siinä he ovat. Matkalla kohti tulevaa.