-Sä tiedät itsekin, että tää perhe hajoaa tuhannen palasiksi ihan tällä sekunnilla, jos sä et edes yritä selvittää asioita faijan kanssa. Eikö äidillä oo sun mielestä jo tarpeeksi omiakin ongelmia faijan kanssa? Pitääkö sun huolestuttaa se vielä sillä, että vedät välit poikki siihen junttiin? tuijotan häntä leiskuvin silmin. Siltä minusta ainakin tuntuu. Että silmissäni palavat vihan ja pettymyksen liekit. Tomi tuijottaa takaisin vähintään yhtä vihaisesti.
-Sä et ymmärrä, että faija ei hyväksy mun valintaa! Se vihaa mua siksi, että oon tehnyt niin kuin mä haluan! Minkä mä sille voin? Aino, sunhan on ihan helvetin helppoa tulla mulle valittamaan, kun itselläsi ei ole mitään ongelmia tän perheen kanssa. Paitsi ehkä mä, mähän oonkin tiedät kyllä mistä oleva veli, Tomi päättää sanomisensa ja kääntyy selkä minuun päin. Välillä minusta tuntuu siltä, että minä olen se vanhempi ja viisaampi, vaikka Tomi onkin isoveljeni. Hän ei vain tunnu ymmärtävän sitä, että isän kanssa ei kannattaisi alkaa tappelemaan. Pitäisi osata tulla puolimatkaan vastaan, mutta sitä Tomi ei aio tehdä. Siinä hän tullut isään. Samanlaisia juntteja molemmat, huokaisen.
-On mullakin ollut viime aikoina vähän kaikenlaista mietittävää. Aina sä väität, että sulla on niin vaikeeta. Ei se nyt voi olla niin vaikeaa yrittää puhua asioista, sanon ja tunnen surua siitä, etten edes minä onnistu pitämään perhettä kasassa.
-Muuten hyvä, mutta sä taas unohdit selittää ton jutun tarkemmin. Jos edes mä en ymmärrä sitä kunnolla, niin ei ymmärrä kukaan muukaan ilman selittämistä. Tai mä just ja just ymmärrän ilman selitystä ja osaan itsekin selittää. Mut Aino, sun on pakko skarpata tän asian kanssa, Elmeri sanoo minulle. Painan katseeni hetkeksi lattiaan.
-Ei voi olla totta. Kolmas kerta, ja mä en saa sitä vieläkään menemään läpi, huokaan ja jatkan sitten: -Autathan sä mua, jos mä sitten itse esitystilanteessa unohdan selittää sen kunnolla?
Elmeri nyökkää.
-No totta kai mä autan sua. Mä kuitenkin luotan siihen, että sä muistat. Mutta sä olit jo koulussa jotenkin poissaoleva. Sulla on nyt joku juttu, joka painaa sua. Sun silmät on jatkuvasti tosi huolestuneet, melkeinpä surulliset. Mä tiedän, että sua nyt ärsyttää tää mun analyysi, mutta mä oon huolissani susta. Sä et oo hymyillyt, hän sanoo.
Sanat kolahtavat syvälle sydämeni perukoille. Miten oikeassa hän onkaan. Kyllä, mä oon huolestunut. Ja ei, mä en hymyillyt, vaikka mä niin lupasinkin. Ja miten hemmetissä sä luet mua niin hyvin? ajattelen. Elmeri lukee minua toisinaan kuin avointa kirjaa, ja se on tavallaan ihanaa. Tavallaan. Toisaalta on hyvin pelottavaa, että joku tuntee helposti niin hyvin. En sano mitään, minä vain nyökkään varovaisesti ja huomaan, että käteni ovat kylmenneet hetkessä. Ja ne tärisevät. Tärisevät yhtä paljon kuin kolmannella luokalla joulujuhlassa esiintyessä. Tartun kiinni toisella kädelläni toisesta kädestäni ja hengitän nopeasti. Yhtäkkiä minua ahdistaa. Tunne tulee täysin yllättäen. Se valtaa mieleni samalla tavalla kuin musta imee kaikki värit itseensä. Jostain Elmeri ilmestyy viereeni, kiinni minuun. Hän kiertää kätensä harteitteni ympäri. Se on lohdullista ja yllättävän rauhoittavaa. Painan pääni vasten hänen olkapäätään.
-Nyt sä vähän hidastat kaikkea muuta ja otat aikaa itsellesi. Mä autan sua siinä, Elmeri kuiskaa korvaani. Ja tiedän voivani luottaa siihen, mitä hän sanoo.
Kadut ovat hiljaisia. Kuljemme eräällä hiukan syrjäisemmällä kadulla kohti puoliväliä kotiemme välillä. Ilma on viileä. Maahan pudonneet keltaiset ja oranssit lehdet ovat jäätyneet kevyesti kiinni asfaltin pintaan samalla kun taivaan pilviverho raottuu tähtien tullessa näkyviin.
-Aino. Mä haluan, että sä muistat yhden asian tästä eteenpäin. Sun ei tarvitse kannatella koko maailman tai edes sun perheesi ongelmia yksin. Niistä voi aina puhua jollekin. Ja mitä Klaaraan tulee, se ei välttämättä enää ansaitse sun luottamusta. Se oli sun frendi, mut onko enää? Mieti sitä. Mut älä yksin, jos se ahdistaa, Elmeri sanoo ja pysähtyy bussipysäkin kohdalla. Katson hämärässä katuvalojen loisteessa hänen silmiään. En näe niitä kunnolla, mutta aistin silti lämmön hänen puheessaan. Se saa sydämeni hyppäämään voltin.
-Mm… mä tiedän. Se ei vaan ole kovin helppoa. Mä oon huolissani etenkin äidistä. Musta vähän tuntuu siltä, että tästä tilanteesta ei hyvä seuraa, sanon. Huoleni on ihan aiheellinen ainakin sen perusteella, ettei äiti enää syö tai nuku kunnolla. Ajatus siitä äidistä, joka minulla joskus oli, saa minut nieleskelemään suolaisia kyyneleitä. Elmeri huomaa sen.
-Shh… ei mitään hätää, hän sanoo hiljaa nostaen samalla leukani ylös. Varovasti hän hieroo poskipäitäni.
-Sori, että tässä aina käy näin, sanon ensimmäisen yksinäisen kyyneleen valuessa silmäkulmastani. Elmeri pyyhkii sen hitaasti pois.
-Mitään anteeks pyydä. Kohta kun sä oot valmis, meet kotiin, nukut hyvin ja näet kauniita unia. Sitten sä hymyilet huomenna ainakin kerran itsesi takia. Huolehdit ensin itsestäsi, vasta sitten muista.
Hetkesi hän painaa minut itseään vasten. Hän on lämmin ja turvallinen. Aivan liian pian bussi saapuu pysäkille, ja Elmerin on pakko mennä. Jään katsomaan loittonevaa bussia pyyhkien muutamia kyyneleitä pois poskiltani tuntien laukkaavan sydämeni lyönnit rinnassani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤