Jessika
Oli syksy. Syksy, joka ei ollut koskaan aiemmin tuntunut samalta. Niin tyhjältä ja samalla myös niin lohdulliselta. Vielä edellisenä vuonna isä oli ollut elävien kirjoissa ja elänyt täysillä. Sitten yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan täällä. Oli selvittävä ilman valon näyttäjää ja ihmistä, joka oli aina potkinut minut liikkeelle kaikista kuopista ja rotkoista.
Aivan yllättäen minusta oli tullut sen roolin vetäjä.
Äiti istui pöydän toisella puolella ja oli kalpea. En ihmetellyt yhtään. Isän kuolemasta oli tullut täyteen vuosi. Vuosi kuulosti pitkältä ajalta, jonka me kuin ihmeenkaupalla olimme selvinneet hengissä.
-Välillä mie herään vieläkin yöllä siihen, ettei siun isä oo miun vieressäni. Täällä on niin hirvittävän tyhjää ilman siuta, Jessi. Enhän mie voi hevosia tai lehmiä tänne sisälle raahata. Mie kysyn aina väliltä tuolta ylhäältä vastausta siihen, miksi isän piti kuolla. Koskaan sieltä ei ole vastattu, äiti sanoi. Näin tuskan hänen kasvoillaan. Kyyneliä ja kyyneliä. Enkä minä osannut auttaa.
-Mie toivon aina, että tää olisi vaan pitkä ja kauhea painajainen. Mie oon niin kaukana suurimman osan kuukaudesta, että pelkään siulle käyvän jotain. Mut mie tiedän, että isä sanoisi nyt meille, että naiset, leuka ylös. Isä ei koskaan antanut luovuttaa, sanoin ja annoin itseni itkeä sitä ikävää, jota tunsin isää kohtaan. Äiti nauroi itkun seassa.
-Sie oot ihan oikeassa. Niihän isä olisi meille sanonut. Vaikka sie tiedätkin tän jo, niin sie olet joissain asioissa niin isäsi tyttö, äiti sanoi ja hymyili. Hymyilin varovaisesti takaisin. Isä kulkee aina miun mukanani, ajattelin ennen kuin halasin äitiäni, joka vielä pyyhki viimeisiä kyyneleitä poskiltaan tältä erää.
-Myö selvitään. Isän takia.
Nyökkäsin. Me selviäisimme isän takia.
Ennen isän kuolemaa kotiin meneminen oli aina ollut positiivinen asia, jota odotti. Ja kai minä olin odottanut sitä edelleenkin, mutta nyt viikonloput imivät kaikki mehut minusta pois. Juhlapyhät ja merkkipäivät olivat pahimpia puhumattakaan siitä, miltä isän kuoleman yksivuotispäivä oli tuntunut. Se oli jotain niin rankkaa, että siitä toipuminenkin tuntui suoritukselta. Puistonpenkki ja kylmä tuuli veivät ajatukseni vain lähemmäs omaa rakasta kotikylääni. Sen hiljaisuutta ja peltojen ja metsien täyttämää maisemaa. Ihmisiä kylällä. Mutta isä ei enää olisi heidän joukossaan. Eikä kukaan enää hakenut minua taskulampun valon avulla metsästä.
-Jessika! Mitä sä teet?
Nostin katseeni maasta katsoakseni oikealle puolelleni.
-No miltäköhän näyttää? kysyin ehkä turhankin tiukasti Kristianilta, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä samaan puistoon kanssani. Kaduin heti sanojani. Hän ei ansainnut turhaa tiuskimista minulta.
-Sori Jessi. Ihan helvetin tyhmä kysymys multa. Mä vaan näin sut täällä ja kelasin et täällä on kylmä ja että sä... että sulla ei oo asiat hyvin, jos istut puistossa tähän aikaan päivästä yksin ja itket, Kristian sanoi hiljaa kuin varoen sanojaan. Pyyhin kyyneliä kasvoiltani ja halusin Kristianin istuvan viereeni.
-Sä mitään anteeksi pyytele. Mä olin kusipää, kun tiuskin ilman mitään syytä. Vähän rankempi viikonloppu takana, niin ei oikein tää maanantai ole lähtenyt, nieleskelin kyyneleitä. Muistatko, missä me oltiin vuosi sitten? halusin kysyä Kristolta.
-Voi olla, että mä tiedän, mistä on kyse. Vaikka oonkin ihan paska keittiöpsykologi, mä tiiän, että sä oot ollut aika paskana sun faijan kuoleman takia. Sori, mä tiiän. Sulle sun isä ei oo faija vaan isä, hän korjasi sanomaansa heti nähtyään ilmeeni.
-Ei se haittaa. Isän kuolemasta tuli eilen vuosi. Mä olin äidin luona ja me itkettiin ja naurettiin ja taas vähän itkettiin menneitä ja kulunutta vuotta. Ja jossain kohtaa mä tajusin, että mä oon ottanut isän roolin hoitaakseni. Eilenkin mä potkin itseni ja äidin liikkeelle siitä sohvalta. Yritin vaan ajatella, mitä isä tekisi. En sitä, mitä Jessika tekisi, sanoin ja annoin itseni itkeä vapautuneesti. Kyyneliä oli turha pidätellä, ne tulisivat kuitenkin. Kristo katsoi minua myötätuntoisesti ja istui sitten viereeni. Vihdoin, mielessäni kaikui. Hivuttauduin hitaasti lähemmäs häntä penkillä niin kauan, että Kristo veti itse minut kiinni itseensä.
-Sä oot selvinnyt tänne asti. Sä tuut selviämään seuraavasta vuodestakin. Se ei tuu olemaan helppoa, mut sä selviit, Kristo lupasi. Itkin taas vasten hänen olkapäätään ja koitin uskoa siihen, mitä hän sanoi. Että minä selviäisin.
-Kai mä selviänkin. Mutta äidistä mä en tiedä. Kristo, mä en jumalauta pysty pelastamaan sitä täältä asti! Mitä tapahtuu, jos äiti ei selviäkään? paniikki nosti päätään sielussani, mutta Kristo ei antanut sille tilaa.
-Te selviätte. Ei sun äiti kuole. Te ootte samasta puusta veistetty, varmasti yhtä sitkeitä molemmat, hän sanoi. En osannut sanoa enää mitään, itkin vain hiljaa pahaa oloani pois.
-Sori, että mä aina itken sun kanssa. Lupaan yrittää päästä tavasta eroon, sain sanottua hetken kuluttua.
Kristian ei edelleenkään päästänyt irti minusta.
-Älä tee sitä. Siis lopeta tunteiden näyttämistä. Ei siinä oo mitään väärää, hän sanoi. Kylmässä tuulessa sanat tuntuivat hyvältä minun edelleen hieman rikkinäisessä sielussani.
Kristian
Jessika siinä haavoittuvaisessa tilassa oli saanut suojeluvaistoni heräämään. Tavallaan en ollut osannut sanoa mitään, mutta ne harvat sanat, jotka olin sanonut olivat ilmeisesti helpottaneet Jessin tuskaa. Salaa toivoin, että pelkästään läsnäoloni olisi vaikuttanut asiaan. Halusin olla hänelle turvallinen henkilö, vaikken ehkä aiemmin ollut ollutkaan sitä. Mutta eikö juuri siksi ollut aikani ryhdistäytyä? Jessi oli saanut minut ylös suosta, vaikka hän olikin siinä samalla repinyt auki jokaisen haavan mielessäni. Vaikka haavoihin oli sattunutkin aivan liikaa, se kipu oli saanut minut puhumaan isäni kanssa. Äidin kanssa en ollut halunnut puhua, se olisi ollut liian vaikeaa ja kipeää. Mutta isän kanssa päätin toisin. Päätin, että selvittäisin kaikki epäselvät asiat hänen kanssaan. Ja hiljalleen olin oppinut tuntemaan isän paremmin ja huomasin, että en ollut ainut, joka kärsi äidin tekemisistä.
-Faija. Mikset sä oo hakenut avioeroa mutsista? olin kysynyt erään keskustelun jälkeen. Isä oli ollut hiljaa ja vastannut vain kierrellen jotain asian hankaluudesta.
-Asia ei nyt satu olemaan aivan mustavalkoinen.
Ja tiesin, että asia ei tulisi etenemään mihinkään vielä pitkään aikaan.
5. osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤