keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Jos vielä olen sinun #2

Jessika

Se ilta ei unohtunut viikon kuluessa pois. Mietin vain Kristianin silmiä ja sitä, kuinka koitin opettaa itseäni pois tavasta sanoa Kristiania Kristoksi. Minulle hän oli ollut monta kuukautta Kristo. Missä kohtaa olinkaan alkanut käyttää sitä lempinimeä niin hirvittävän hellästi? Muistin kehitelleeni nimen yöllä asunnossamme. Tai siis minun ja Elenan asunnossa. Kristian oli ollut sekaisin. Ja minä olin ollut lähellä retkahtamista. Sinä yönä hän oli halunnut olla Jessi ja Kristo forever. Jos olisin tiennyt, miten kaikki päättyy, en olisi myöntynyt hänen vaatimukseensa.
En olisi luvannut hänelle olla Jessi ja Kristo forever.

Kristian

En unohtanut sitä tunnetta, jonka koin nähdessäni Jessin siinä kahvilassa, jossa hän oli töissä. Hän oli näyttänyt väsyneeltä ja surulliselta. Hän oli näyttänyt siltä, että itkisi pian. Ja kun Jessi hetkeksi käänsi katseensa pois, minä lähdin, vaikka se sattuikin aivan helvetisti. Se oli taas sitä sydämen irti repimistä rinnasta. Lähteminen siis. Olisin halunnut jäädä siihen, päästä hänen luokseen ja vetää hänet kiinni itseeni. Mutta en tiennyt, mitä Jessika itse ajatteli. Ehkä hän oli vain onnellinen siitä, että oli päässyt eroon minusta. Mutta ääni sisälläni väitti jotain ihan muuta.
En vain tiennyt, kuinka olisin voinut saada totuuden selville. Joka ikinen päivä minä mietin meitä, sitä, mikä oli mennyt pieleen. Minä en ollut ollut se tyyppi, joka hajoaisi tällaiseen tilaan kenen tahansa takia. Olin tottunut siihen, että ihmiset hylkäsivät minut. Mutta se, että olin itse syyllinen hylkäykseen sattui enemmän kuin mikään koskaan. Rakastin Jessikaa edelleen. Eikä rakkaudelle näkynyt loppua.

Jessika

Kuluneen puolen vuoden aikana olin huomannut etsiväni Kristiania vähän kaikkialta, vaikka samalla olin vain vältellyt häntä. En ollut enää mennyt lähikauppaan illalla kuuden jälkeen. Olin mennyt sinne aamulla ennen koulua. Juoksin aivan eri reittejä kuin aiemmin. Tein kaiken eri tavalla, mutta sitten heräsin yöllä tuijottamaan ulos ikkunasta kadulle ilman järkevää syytä. Minun syyni oli Kristian. Vain ja ainoastaan hän. Halusin nähdä, että hän oli kunnossa. Että hän oli pystynyt jatkamaan elämäänsä ilman minua. Mutta samalla tiesin, että pelkkä tieto ei riittäisi minulle. Halusin saada hänet takaisin elämääni.
Kuitenkin järkeni huusi, etten saanut ottaa häntä takaisin. Sydämeni ei kuitenkaan kuunnellut järkeä. Ei vaikka isäni oli aina vannottanut miettimään asioita myös järjellä. Minä en ajatellut järkiperäisesti. Sydän huusi takaisin Kristianin luokse. Ja minä päätin kuunnella sen ääntä.

Jotkut päivät olisin halunnut jättää väliin. Päätäni oli särkenyt aamusta asti ja äiti oli laittanut keskellä päivää viestin jonkun lehmämme epäonnistuneesta poikimisesta. Kaunis lehmävasikka oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Elena oli koittanut tsempata minua jatkamaan päivääni koulussa, vaikkei se yhtään juuri silloin napannutkaan. Sen verran hänen puheensa oli kuitenkin auttanut, että olin jäänyt kouluun myös iltapäiväksi.
  -Älä luovuta nyt, Jessi. Kyllä tässä päivässä vielä jotain hyvää on, hän oli sanonut, kun lähdin kävelemään käytävässä eri suuntaan kuin hän itse. Olin vain nyökännyt vaisusti. Ehkä asia todella olisi niin, ja päivä olisi vielä parempi, vaikka tällaisina päivinä uskoni ei vain tahtonut millään riittää. Olin kaivannut koko päivän vieläkin kipeämmin Kristoa. Ikävä jyskytti rinnassani samalla tavalla kuin päänsärky ohimollani. Ainut erotus oli se, että ikävään burana ei auttanut. Ei vaikka kuinka tahdoin sen auttavan. Burana olisi ollut helppo keino saada ikävä pois, jos se olisi tehonnut siihen. Puoli tuntia, eikä kivusta ollut enää tietoakaan.
  -Jessika! vieressäni istuva tuttu tökkäsi minua kyynärpäällään käsivarteen. Olin ilmeisesti vaikuttanut puoliksi nukkuvalta. Yritin saada tunnin aiheesta kiinni siinä onnistumatta. Mieleeni oli jäänyt ainoastaan ajatus siitä, miten puhuisin Kriston kanssa.

Astuminen purevaan syystuuleen ei ollut lainkaan houkuttava ajatus pitkän päivän jälkeen, mutta toisaalta halusin vain päästä kotiin. Vedin kaulahuivia tiukemmin kaulani ympärille ja takin vetoketjun vedin kiinni ylös asti. Silti tuuli pääsi puhaltamaan kylmästi vasten kasvoja. Tuuli suoraan silmiin saaden ne vuotamaan. Ei oikea itkukaan enää kaukana ollut, tunsin sen kiristävän tunteen kurkussani. Taivaanranta oli värjäytynyt pilvien väistyessä oranssiksi. Oli tulossa kylmä yö. Huomaamattani käännyin niille kaduille, joilla olin kulkenut ennen kaiken loppumista. Kävelin tutuilla kaduilla tällä kertaa seuranani ainoastaan ikävä, joka oli tehdä reiän sydämeeni. Jossain kadunkulmissa tuntui pahemmalta kuin toisissa. Muistikuvat virtasivat mielessäni kuin joki keväällä lumien sulamisen jälkeen. Siksi en ollut lainkaan varma siitä, oliko näkemäni ihminen todellinen vai vain pelkkää kuvitelmaa.
Kristian.
Hän käveli hieman edelläni kasvot jälleen maata kohti painettuina. En huutanut hänen nimeään hetken mielijohteesta. Se oli puolen vuoden kaipauksen ja itselleen valehtelun seurausta. Sillä sekunnilla hankin hänet takaisin elämääni.
  -Kristian! Kristian venaa! huutoni kuului terävänä läpi kadun.
 Ja Kristian pysähtyi. Hänen silmistään paistoi selkeä hämmennys, väsymys ja suru. En osannut enää sanoa mitään. Kaikki suunnitelmani valuivat kuin hiekka sormieni välistä. Mutta olin siinä muutaman metrin päässä Kristosta.
  -Oothan sä kunnossa? kysymykseni kaikui välillämme ilman vastausta.

3. osa

2 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤