Jos vielä olen sinun #1

(Jatkoa novellisarjalle Missä sateen reuna kulkee)

Kristian

Se kietoutuu ympärilleni tiukasti, tukehduttavasti. Huudan, mutta ääneni ei kuulu. Hän loittonee silmieni edessä, en pysty juoksemaan hänen peräänsä. Kuin kaataisi haavoihin suolaa. Taas minä romahdan, itken niin etten enää näe mitään. Ja lopulta unohdan jopa sen, miltä hän näyttää. 

Havahduin pimeydessä omaan huutooni. Lakana oli kietoutunut ympärilleni tiukasti, ahdistavan tiukasti. En meinannut saada itseäni pois sen kiristävästä otteesta. 

Huohotin. Sydämeni hakkasi luvattoman lujaa silkasta kauhusta. Sama painajainen oli toistunut huhtikuun lopusta asti säännöllisin väliajoin. Varovaisesti kampesin itseni istumaan sängyn laidalle. Oli aivan pimeää. Koko ruumis täristen astelin hitaasti keittiöön, laskin lasiin vettä ja nojasin sitten ikkunanpieleen. Katselin alas kadulle ja toivoin, että edes yksi niistä harvoista ihmisistä olisi ollut hän. Mutta hän ei ollut siellä. Se taas oli syytäni, minä olin rikkonut hänet. 

Ja hän minut. 

Silti en koskaan ollut kaivannut ketään niin paljoa kuin Jessikaa.

Jessika

Puristin tiukasti syliini paidan, jonka olin löytänyt eilen sänkyni alta. Se tuoksui vielä häneltä. Ja se sattui. Minulla oli pirun ikävä häntä. Vaikka tiesinkin, että minä olin rikkonut hänet, särkenyt hänen sydämensä. Jättänyt. 

Miten hitossa mä pystyin siihen? kysyin itseltäni päivittäin uudestaan yrittäen uskotella, että se oli parempi niin. Että vielä enemmän olisi sattunut jäädä hänen lähelleen, hakata vasaralla murskaksi hänen kuorensa, työntää pois omat murheeni. Äitini suru, isäni kuolema ja oma jaksamiseni. 

Mutta olin vain turta. Ainut asia, jonka tunsin oli raskas peitto pääni päällä. Pimeys ja kaipaus. Kaksi asiaa, jotka olivat helvetillisiä jo yksinäänkin. Yhdistettynä sitäkin kamalampia. 

Siltikään en pystynyt irroittamaan ajatuksiani Kristianista. En vain pystynyt. Ja siksi puristin rystyset valkoisena paitaa käsissäni. Se sai minut muistamaan aivan kaiken aivan liian kipeästi. Eikä kyyneliä voinut estää valumasta poskiani pitkin paidalle. 

En nukkunut koko yönä. Olin vain tuijottanut alas kadulle odottaen, että Kristian kulkisi ohi. Vaikka hän ei tietenkään ollut kulkenut. 

  -Sä oot taas itkenyt? Elena sanoi tapansa mukaan kysyvästi. 

Välttelin hänen katsettaan. Se porautui liian syvälle sieluuni. En vastannut mitään, siirsin vain katsettani levottomasti paikasta toiseen. Kyllä Elena tiesi, mistä se johtui.
  -Sä itket edelleen sen sun Kristianisi takia. Jessi-rakas, onko siitä mitään hyötyä? Yrittäisit unohtaa, hän sanoi, ja vaikka tiesin hänen tarkoittavan hyvää, sanat tuntuivat silti murskaavilta. Entä jos en halunnutkaan unohtaa? Jos halusinkin antaa uuden mahdollisuuden hänelle.
  -Se on niin pirun vaikeaa, Elena. Mie en tiedä, miksi mä en pääse eroon ajatuksesta, että tarviin sitä, päädyin sanomaan ja tajusin sanoneeni mie. Käytin vain harvoin sitä Elenan tai kenenkään muun kuullen. Se ei tuntunut luontevalta näin kaukana kotiseudulta. Minuun oli tarttunut uusi tapa puhua hetkessä. Puhuin kuitenkin aina sukuni kanssa toisella tavalla kuin kavereiden kanssa. Ja tavallaan rakastin sitä. Mutta se, että sanoin mie jossain kaukana kotoani, sai minut säpsähtämään. Ehkä kaipasin vain kotiin äidin, hevosten ja lehmien luokse maaseudulle.

Olin eräänä iltana tekemässä viimeistä iltavuoroani kämäisessä kahvilassa ennen paikan remonttia. Niin. Kämäinen kahvila oli muuttumassa hieman pirteämmäksi, eikä se haitannut minua yhtään. Remontin aikana minulla ei ollut lainkaan töitä, joka tarkoitti enemmän aikaa vaikkapa vain nukkua. Pyyhin tuttuun tapaan pöytiä, kaadoin kuppeihin kahvia ja keräsin likaiset astiat pois. Yhdeksältä suljin kahvilan ja vilkaisin samalla ulos. Satoi vettä. Jostain syystä sekin sattui nykyään. Se kai muistutti Kristianista, pään sisäisestä rankkasateesta ja irti repimisestä. Pyristelin irti muistoista heikoin tuloksin. En saanut verkkokalvoilleni syöpynyttä muistikuvaa pitkästä, laihasta ja levottomasta Kristianista pois mielestäni. Hän vain oli siinä. Minun särkemäni Kristian. Kyyneleet pyrkivät silmiini. En halunnut niitä sotkemaan ripsiväriäni poskille, mutta mitä kyynelille voi tehdä? Ne tulivat jos olivat tullakseen. Katsoin ulos ikkunasta. Katsoin sadepisaroiden juoksua alas ikkunalasia pitkin. Ulkona alkoi olla jo pimeää, vain katulamppu loisti ulkona. Siitä huolimatta haukoin seuraavassa hetkessä henkeäni.
Kristian.
Hän käveli katse maahan painettuna sateessa kädet taskuissa. Sitten hän havahtui ja katsoi sisälle kahvilaan. Katsoimme toisiamme silmiin. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja levottomat, aivan kuin ne olisivat huutaneet apua. En uskonut hetkeä todeksi. Räpsäytin silmiäni ja kun avasin ne, Kristian oli poissa.

En tiennyt, olinko unessa vai hereillä. Annoin itkun vavisuttaa ruumistani ja toivoin, että hän oli todella ollut siinä. Ikkunalasin toisella puolella silmissään kyyneleitä.

2. osa