Minä tajuan vain sen, ettei mikään ole ennallaan.
Sen suhteen olin täysin oikeassa. Sen illan jälkeen kaikki on muuttunut perheemme sisällä. Yhtäkkiä löydän isän äidin sijasta keittiöstä, puoliksi syödyt leivät pöydillä katoavat ja äiti... hän ei edes ole kotona. Vielä, muistutan itseäni asiasta päivittäin. Äiti oli sairastunut uupumukseen, eikä saanut rasittaa itseään. Siksi hän oli ollut sairaalassa muutamia päiviä, osittain myös siksi, että kärsi myös jonkinlaisesta nestehukasta, mutta se tosin taisi olla jo hoidettu. Myös isä ja Tomi olivat puhuneet, äidin ja myös itsensä takia. Ja minusta tuntuu siltä, että isä aikoo puhua myös äidin kanssa.
Tuuli puhaltaa navakasti järveltä päin syksyisen iltapäivän auringossa. Lehdet tippuvat puista pyörien villisti ilmassa. Seison kasvot tuuleen päin, annan sen kuivata helpotuksen kyyneleet poskiltani. Kaikki paino putoaa sydämeltäni täysin yllättäen melko rajuna itkuna. Mutta itkeminen ei ole lohdutonta, se on vain helpottavaa. Joku melkeinpä kaappaa minut halaukseen selkäni takaa. Ja tiedän sen jonkun olevan Elmeri. Hän pitää minut siinä, ei kysy mitään, mutta tiedän, että hän tietää.
Tomi katselee ulos ikkunasta pöydän toiselta puolelta. Minä katson häntä, hänen surullisia ja jopa hiukan pelokkaita kasvojaan.
-Aino, mä en tiedä, miksen mä vaan voinut tulla vastaan siinä mun ja faijan riidassa. Jos mä oisin tiennyt, että äiti ottaa sen näin rankasti, mä en ikinä ois antanut sen mennä tähän pisteeseen, Tomi sanoo ja painaa sitten katseensa lattiaan.
-Ei meistä kukaan tiennyt, mitä tästä seuraa. Ainakin tää nyt pakottaa meidät kohtaamaan ongelmat. Eikä äidin uupumus oo sun vika, vaikka se siltä tuntuisikin. Liikaa töitä, liikaa huolta ja stressiä sekä sitten äidin ja isän välit. Niillä on ongelmia. Mä vaan haluan mun perheeni takaisin. Sellaisena, ettei tarvitse astella kotona kuin miinakentällä. Ihan sama, vaikka siitä tulisikin kaksi osaa, jos se tekee meistä kaikista ehjempiä, sanon ja nousen tuolilta kävelläkseni olohuoneen sohvalle. Tomi seuraa minua ja istuu viereeni.
-Sä oot aina ollut meistä kahdesta se fiksumpi ja viisaampi tyyppi, sisko. Kyllä kaikki vielä järjestyy, Tomi sanoo ja halaa sitten minua nopeasti, juuri sillä tavalla, jolla veljen pitääkin halata pikkusiskoaan.
Minusta tuntuu siltä, että taivaan pilviverho on vihdoin raottumassa ja päästämässä aurinkoa elämääni. Kuuntelen opettajan sanoja ja leveä hymy leviää huulilleni. Me tehtiin se, ajattelen. Tekisi mieli hypätä opettajan kaulaan ja rutistaa kovaa, mutta hillitsen itseni. Melkein hypin ulos luokasta, odotan näkeväni Elmerin ihmisjoukossa ja haluan vain huutaa. Ilosta. Hetken päästä näen Elmerin käytävän toisessa päässä. Päästyään hiukan lähemmäksi hän muodostaa huulillaan kysymyksen: Miten meni?
-Täydet pisteet! Hemmetti soikoon, me tehtiin se! huudan niin, että kaikki varmasti kuulevat, mutta se ei haittaa minua. Hyppään vain Elmerin kaulaan. Hän rutistaa minua yhtä kovaa kuin minä häntä. Tuntuu siltä, että asiat alkavat vihdoin järjestyä. Ja tiedän että en todellakaan ole yksin, jos vielä eksyn pimeyteen.
Elmeri, Jasper ja Tomi istuvat kaikki kolme kanssani asuntoni olohuoneessa. On vapauttavaa tietää, että he ottavat vastaan, jos niin tarvitsee. Minua ei yhtään haittaa istua nuorten miesten keskellä ainoana naisena. He kaikki ovat ystäviäni, sellaisia joista haluan pitää kiinni.
-Löytääköhän se Hanna ollenkaan perille? Elmeri sanoo vilkaistuaan kelloa. Hanna kylläkin oli hieman myöhässä, mutta se oli hänen tapaistaan. Hän oli kaikista rennomista jutuista aina pari minuuttia myöhässä.
-Kyllä se nyt löytää. Jos ei löydä, mä käyn hakemassa. Tai onhan sillä Google Maps. Sijainti päälle ja homma on halussa, naurahdan ja jokseenkin lämmin tunne leviää rintaani, kun huomaan muidenkin hymyilevän. Ovikellon soidessa kävelen reippaasti ovelle ja halaan Hannaa ennen kuin hän edes ehtii sisälle.
-Ihana kun tulit. Nyt mä voin tehdä sen, mikä ois pitänyt tehdä jo aikaa sitten.
Luen viestin vielä kerran kädet täristen, mieli muistojen sumentamana. On aika päästää irti jostain itselleen niin kovin tärkeästä. Elämä oli kuljettanut meidät eri suuntiin, päättänyt erottaa mitä inhottavimmalla tavalla kyynelten saattelemana. En enää voi roikkua kiinni Klaarassa, sillä jäämällä tukehtuisin siihen epävarmuuteen, mitä välillämme oli. Kuitenkin tiesin, että jos hän joskus tarvitsisi minua, minä auttaisin. Olin sen hänelle velkaa. Liitän vielä loppuun erään laulun sanat. Ja sitten painan nuolta. Niin minä päästän irti ystävyydestä, joka oli viime aikoina vain syönyt minua sisältä. Viimeinenkin kivi on pudonnut pois sydämeltäni. Ja pystyn taas hengittämään.
Huoltoaseman piha, jään autoon nukkumaan.
Vielä liimaan yhteen palaset, mut nään vaan tuhat halkeemaa.
En niitä saa katoamaan.
Vaikken koskaan pääsis susta irti kokonaan.
Mun on pakko lähtee, en enää tiedä muutakaan, muutakaan.
-Elias Kaskinen & Päivän sankarit-
Irti
Kymmenen jälkeen asuntoni hiljenee, kun Hanna, Tomi ja Jasper lähtevät kaikki samalla oven avauksella. Vain Elmeri jää kanssani eteiseen. Hän hymyilee, hänen silmänsä loistavat. Mä haluan rakastaa sua, ajattelen katsellessani Elmeriä. Haluan pitää hänet lähelläni, pysyä itsekin lähellä ja välittää. Olla toiselle tuki ja turva. Painaudun kiinni Elmeriin, annan hänen silittää hiuksiani. Hän painaa suudelman otsalleni. Ja me jäämme hämärään eteiseen kiinni toisiimme. Enää ei tarvitse pelätä. Asiat järjestyisivät kyllä. Enkä ole enää eksyksissä.
Tai jos olen, olen eksyneen taivaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤