Jos vielä olen sinun #5

Kristian

Jessika etsi asuntonsa kaapista kuumeisesti teepusseja.
  -Mä olin vielä eilen ihan varma, että niitä on vielä jäljellä! Missä hitossa ne oikein on? Mä soitan kohta Elenalle ja kysyn asiaa siltä, hän puuskahti. Minua lähinnä vain hymyilytti hänen tahtonsa löytää meille teetä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että hän oli jokseenkin hermostunut. Toivottavasti mä en oo syyllinen siihen, toivoin hiljaa mielessäni.
  -Kristo, oothan sä okei? Sä oot ollut jotenkin hiljainen tänään, havahduin Jessin kysymykseen.
  -Joo, ei mulla mikään oo. Mä kelasin... sä oot ollut hirveen hermostunut tänään. Yleensä mä oon se, joka tekee pyörii ympäriinsä eikä pysy paikallaan. Nyt se levoton tyyppi oot sä. Mikä on? kysyin ja tutkin Jessin kasvoja. Niissä häivähti sävyjä ärtymyksestä, mutta vielä enemmän hänen kasvojaan koristivat varjot, joita ei aiemmin ollut ollut. Tai ainakaan en ollut huomannut niitä.
Jessi vältteli katsettani ja käänsi sitten selkänsä minulle.
  -Sori Kristo... ei mun ollut tarkoitus vaikuttaa jotenkin huolestuttavan vakavalta. Mä oon miettinyt tänään sitä, että meidän pitäisi puhua läpi kaikki asiat, koska mua häiritsee se, etten mä tiedä, mitä sun päässä on liikkunut, hän sanoi. Hänen äänestään kuulin, että asia stressasi häntä.
  -Totta kai me voidaan puhua, Jessi, sanoin ja odotin, että hän käänsi katseensa minuun. Hän katsoi minua varovaisesti ja nyökkäsi sitten hitaasti kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti sitten kuitenkin sanomatta.

Jessika

Tunsin Kristianin katseen selässäni. Tiesin, että minun olisi pian käännettävä katseeni takaisin häneen, jotten vaikuttaisi liian epäilyttävältä ja oudolta. Epämiellyttävä tunne oli ryöminyt rintaani hitaasti eikä se osoittanut helpottamiseen merkkejä. Se suorastaan ahdisti minua. Tai oikeastaan se vain ja ainoastaan ahdisti minua. Pelkäsin tietäväni, mistä se johtui. Sä et saa antaa tunteille valtaa, ajattelin tarkoittaen sanat itselleni. En saanut tehdä asioita tunnepohjaisesti enää enempää. En saanut sanoa, että minä r...
Unohda se sana! tiuskaisin itselleni ennen kuin sain käännettyä katseeni takaisin Kristoon. Hän oli sanonut, että voisimme puhua. Hyvä niin. En kuitenkaan uskaltanut katsoa häntä kunnolla silmiin. En halunnut tietää hänen silmistään, että hän oli huolestunut.
  -Hyvä, sanoin nopeasti ja löysin kuin löysinkin etsimäni teepussit, vaikkakin ne olivatkin mustaherukkaa, eivät alkuperäisen suunnitelman sitruunaa.

Kristo istui hiljaa olohuoneen sohvalla. Hän oli kiertänyt sormensa höyryävän mukin ympärille. Kävelin hieman hermostunein askelin hänen luokseen.
  -Mitä sä teit kesällä? kysyin pyrkien rauhalliseen äänensävyyn. Kristo nosti katseensa mukista.
  -Mä yritin ihan tosissani pitää kiinni siitä, mitä sä sanoit, vaikka se olikin aluksi ihan pirun vaikeaa. Mä en halunnut uskoa siihen, että meidän ois parempi olla erillään. Se sai mut nukkumaan huonosti mut toisaalta se sai mut myös elämään paremmin, jotta mä en ois ihmispaskaa sun silmien edessä. Siksi mä päätin puhua faijan kanssa. Oon selvittänyt juttuja sen kanssa eikä meillä enää oo sellaista lukkoa siinä välissä, hän sanoi hiljaa. Sanat saivat sydämeni hyppimään.
  -Sä siis oot puhunut isäsi kanssa? Mä luulin joskus, ettet sä ikinä tuu puhumaan sille. Ja et sä oo koskaan ollutkaan mitään ihmispaskaa mun silmissä. Varmaan sen takia mulla oli kesällä ihan hirveä ikävä sua. Mä istuin aika hiton monta iltaa tässä samalla sohvalla Elenan kanssa ja puhuin susta. Mut mä en pystynyt laittamaan viestiä sulle tai soittamaan. Jotenkin mulla oli sellainen tunne, ettei mun pidä kiirehtiä. Ja se sattui ihan helvetisti, sanoin ja katsoin Kristoa silmiin. Hänen silmänsä olivat surulliset. Ne saivat hetken aikaa iloisesti hyppineen sydämeni hidastamaan liikettään. Kristo laski teemukinsa sohvapöydälle ja painoi sitten täysin yllättäen päänsä vasten rintaani.
  -Mitä sä..., aloitin, mutta laskin sitten käteni silittämään varovaisesti hänen päätään. Sydämeni sykki ehkä hieman liian lujaa. Oikeastaan se sykki aivan liian lujaa, enkä jaksanut koittaa rauhoittaa sitä. Hiljalleen se kuitenkin rauhoittui ja levottomuuden tilalle tuli rauhallisuus. Jäin katselemaan Kriston sinisiä silmiä. Ne olivat edelleen kauniit.
  -Selviäthän sä?
Olin hetken aivan hiljaa ja mietin, mitä vastaisin.
  -Selviän mä, jos mun ei tarvitse enää pelätä sun kadottamista, vastasin. Kriston kasvoille levisi hetken onnellisuudesta kertova ilme ja se sai minutkin hymyilemään.
  -Miks kaikki on niin vaikeaa? hän kuitenkin kysyi pian. Jollain kummallisella tavalla kysymys satutti sisältä. Kysymys oli omalla tavallaan julma. Kristo-rakas, mä vaan hajotan sut, jos sanon sen, mitä tunnen.
  -Mä en tiedä. Ehkä asiat on oikeasti helppoja, mut me vaan tehdään niistä vaikeita, huokaisin. Sitten uppouduin taas miettimään meitä kahta. Sitä, miten Kristo oli aina halunnut kuunnella hengitystäni. Vastaavasti minä olin kuunnellut hänen sydämen lyöntejään, ja olin saattanut huomata, kuinka villisti laukkaava sydän oli rauhoittunut lähelläni.

Jostain syvältä se tuli. Kaipaus saada toinen kiinni itseensä vain siksi, että voisi suudella tätä hellemmin kuin ketään koskaan. Jotta voisi rauhoittaa toisen ja unohtaa sen, miksi kaikki oli niin helvetin vaikeaa ja kipeää.
Katseeni liikkui Kriston silmien ja huulien välillä. Ja vaikka tiesin, etten voisi, kumarruin silti lähemmäs häntä. Ja pian välissämme oli vain muutamia vaivaisia millejä. Sydän halusi hypätä ulos rinnasta, halusin huutaa. Vasta kun huuleni olivat melkein kiinni Kriston huulissa, sain sanottua sen.
  -Mä en voi suudella sua, Kristian. Mä en vaan voi.

Kristian

-Mä en voi suudella sua, Kristian. En vaan voi, tunsin hänen huultensa liikkeen huulillani.
Jäin tuijottamaan Jessin kärsiviä silmiä hengitys jännittyneisyydestä kiihtyneenä. Enkä minä osannut lohduttaa.

6. osa