Ennen kuin sitä edes oli ehtinyt huomata, marraskuu tuli ja meni valuen sormien välistä kuin hiekka. Tuli joulukuu, joka oli kerrankin kuiva ja kaunis. Öisin pakkanen värjäsi puut valkoiseksi kuuran takia, eikä kuura välttämättä enää edes sulanut pois päivän mittaan. Samalla tuntui siltä, että Jannin ja Markuksen kihlajaiset olisivat joka hetki varmempi asia, sillä Markus oli käyttänyt minua ja serkkuani Saaraa makutuomareina sormuksen valinnassa.
-Työ tunnette Jannin tyylin varmaan paremmin kuin mie, hän oli perustellut puhelimessa. Ja totta kai olin auttanut itselleni tärkeän henkilön poikaystävää sormuksen valinnassa.
-No laita kuvia niistä vaihtoehdoista. Mie kerron sitten, mitä mieltä oon. Ja puhun ensin myös Saaran kanssa, sehän on ollut enemmän tekemisissä Jannin kanssa kuin mie, olin vastannut. Eikä aikaakaan, kun jo tiesin, millainen sormus Jannin vasemmassa nimettömässä tulisi olemaan hieman ennen joulua.
Eräänä iltapäivänä olin päätynyt Kristianille kahville. Tai teelle, jos tarkkoja ollaan. Kristo selitti jotain töistään ja sai minut muistamaan, kuinka upea kämäisen kahvilan päivitetystä versiosta tulisi. Värimaailma tulisi olemaan paljon aiempaa vaaleampi.
-Kuulitsä, mitä mä sanoin? säpsähdin hereille haavemaastani.
-Mm... t-tai siis en! Sori, mä kelasin sitä, mitä Mikko kertoi kahvilan uudesta ulkoasusta. Siitä tulee niin upea! Sun on pakko joskus tulla käymään siellä. Se aukeaa taas ens kuussa. Ihanaa päästä taas töihin, sanoin ja tajusin selittäneeni jotain, joka ei liittynyt aiheeseen lainkaan, mutta Kristian ei onneksi vaikuttanut vihaiselta.
-Sitä mä vaan, että faija on puhunut asioiden muuttumisesta. Musta tuntuu, että se on kerrankin tosissaan, hän sanoi. Hänen silmänsä näyttivät iloisilta, ja se sai ilon läikähtämään minunkin sisälläni.
-Teidän välien paraneminen on taitanut tehdä hyvää sekä sulle että sun isälle?
-Jep. Jotenkin on tiiätkö parempi fiilis, kun tietää, ettei sua vihata.
Hymyilin. Oli ihanaa huomata, että Kristo oli saanut elämänsä järjestykseen ilman minuakin, vaikka samalla se tuntui siltä, että jotain uupui. Tiesin kyllä, että puuttuva tekijä olin minä. Mutta oli vain ja ainoastaan hyvä asia, että olimme pysyneet frendizonella. Kyllä se menee ohi, ajattelin. Ainahan tunteet oli pystynyt piilottamaan maton alle ja unohtamaan sinne. Jatkoimme rauhallista ja yllättävän syvää keskusteluamme hetken hiljaisuuden jälkeen aina siihen asti, että ovikello soi.
-Et sitten sanonut, että sulle tulee vieraita. Häiritsenkö mä? kysyin. Kristo pudisteli päätään.
-Mä en tiennyt tästä mitään. Se on varmaan faija. Pysy siinä, ei se sua pelkää.
-Mitä? En mä sitä sanonutkaan... Kristo hei, pitäiskö mun läh...
Se oli jo myöhäistä. Kristo oli jo ovella.
-Hyvä, että olit kotona. Sä oot yksin täällä... Kristianin isä aloitti lausetta, mutta jätti sen kesken huomatessaan minut keittiön nurkassa.
Hyvä on. Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt olleeni rauhallinen ollessani täysin yllättäen Kristianin isän seurassa siinä pienessä kaksiossa kaupungin keskustan liepeillä. En tosiaankaan ollut. Minua oli suorastaan pelottanut olla hänen seurassaan, sillä enhän tiennyt, mitä puhuisin minusta ja Kristosta.
-Te olette siis Kristianin kanssa ystäviä?
-Joo. Viime vuoden syksystä asti, vastasin. Kriston isä mittasi minua katseellaan kuin tutkaillen, tuntiko hän minut jostain.
-Okei. Mulla taitaakin olla aavistus siitä, kuka olet. Mutta ihan varmistukseksi vielä, mä olen siis Kristianin isä Henrik ja sä olet....
-Jessika. Jessika Taivastie. Ja mä tiedän, että mun sukunimi on vähän outo, sanoin huomatessani, että Henrikin suupieli nyki hänen kuullessaan sukunimeni.
-Anteeksi. Se on kieltämättä harvinaisempi kuin joku muu. Kristian on puhunut susta paljon nyt vihdoin, kun me olemme selvitelleet asioita... ehkä sä tiedätkin jotain niistä, Henrik sanoi. Nyökkäsin.
-Jotain, en kaikkea. Tässä oli pidempi jakso, kun ei Kriston kanssa puhuttu kovinkaan paljoa, sanoin ja tajusin hieman liian myöhään, että olin sanonut Kristiania Kristoksi. Eihän siinä olisi ollut mitään ongelmaa, jos kyseessä olisi ollut joku tuttu. Mutta hän oli Henrik. Ja hän oli kohottanut kummastuneena kulmakarvojaan.
-Niin siis faija, Jessika sanoo mua Kristoksi. Otatsä kahvia? Tulit kuitenkin stadista tänne, Kristian pelasti tilanteen, sillä en ehkä halunnut alkaa selittämään nimen alkuperän tarinaa siitä eräästä kännisestä ja kohtalokkaasta illasta, kun olin kiintynyt levottomaan sieluun.
Henrik hyväksyi Kristianin yksinkertaisen selityksen ja vastasi sitten myöntävästi hänen kysymykseensä.
-Joo, voisin mä kupin ottaa. Sä et siis ole täältä kotoisin? hän kysyi puolestaan minulta ja ja minä vastasin samalla tavalla kuten aina.
-En ole en. Mä oon kotoisin sieltä missä sanotaan mie ja sie. Se on sellainen pieni paikkakunta Lappeenrannan lähellä.
Minusta tuntui siltä, että Kristian hymyili keittiökomerossaan vastaukselleni.
Kristian
Jessi käveli hieman edelläni ja hymyili. Pakkanen sai hengityksen höyryämään. Oli omituista ajatella, että kaikista maailman ihmisistä Jessika oli tavannut isäni ja saanut isän näyttämään siltä, ettei epäillyt jotain.
-Faija tykkää susta. Yleensä se on vaan irvistellyt sen jälkeen kun on tavannut jonkun mun kaverin. Sulle se vaan hymyili lähtiessään.
Jessika pysähtyi kadunkulmaan ja hymyili sitten hennosti. Pakkanen oli saanut hänen pitkät ripsensä kuuran peittoon. Hän oli kaunis. Sydäntä särkevän kaunis. Ja minä tiesin, etten saanut ajatella niin. Että olisin menettänyt hänet.
-Ehkä sillä oli vaan hyvä päivä, hän sanoi ja vetäisi sitten minut mukaansa jatkamaan matkaa.
-Ei Jessika, lausuin hänen nimensä englantilaisittain. Se sai Jessin virnistämään.
-Jessika. Tiedät sen itsekin.
-Mä tarkoitin sitä mitä sanoin. Faija arvostaa sua oikeasti. Uskoisit nyt mua. Sun takia meillä on paremmat välit kuin koskaan aiemmin, koitin saada toisinaan itsepäistä pelastajaani uskomaan sen, mitä sanoin, mutta Jessi oli edelleen vain puistellut päätään.
-Sen näkee vain ajan kanssa. On muuten epätavallisen kylmää ollakseen joulukuu, hän vaihtoi lennosta puheenaihetta. En jaksanut enää vääntää asiasta hänen kanssaan, joten tartuin syöttiin.
-Niinpä. Nähdäänkö me enää kunnolla ennen joulua?
-Ei ehkä. Mun pitää lähteä kuitenkin jo muutaman päivän päästä äidille valmistelemaan koko suvun joulua. Tai aatto me ollaan kahdestaan, mutta sen jälkeen. Tuu asemalle maanantaina silloin aamulla. Saat sun joululahjan silloin, hän sanoi ja sai sillä minut hymyilemään.
-Sulla on mulle lahja? Kiitos Jessi. Mä jopa luulin, ettet sä ois hommannut mulle mitään, sanoin. Siinä samassa Jessika halasi minua.
-Hölmö, totta kai sä saat lahjan. Maanantaina kasilta siinä laiturilla viisi. Hyvää yötä, Kristian, hän kuiskasi ja lähti sitten. Jäin katsomaan hänen peräänsä ja kuvittelin, miten kaikki olisi voinut olla toisin samalla kun muistin hänen sanansa.
"Totta kai sä saat lahjan."
8. osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤