Mun kesäni heinäkuusta elokuuhun

Ulkona lentää lehtiä ja lintuja. Vieressä kulkeava hiekkatie pöllyää, kun satunnaiset autot kulkevat ohitse. Tuuli puhaltaa nurkissa, mutta ei pääse sisälle asti. Ikkuna on vain hieman raollaan, oikeastaan lähestulkoon kiinni. Vielä ei ole kylmä, mutta sekin vaihe on jo tulossa. Eilen mökiltä tullessa suolle laskeuduttaessa viileys tuli hupparinkin läpi. Syksy on kulman takana, eikä se haittaa mua. Ei tänä vuonna. Ei minkään syyn takia.

Mun kesä kului nopeasti. Heinäkuussa en ehtinyt juurikaan kirjoittaa, sillä päälle painoivat kolmet juhlat, koiranpennun hakeminen kotiin ja stressi siitä, että omistan varmasti kaikki 1. jakson kirjat. Vaikka veljeni olikin säästänyt lähes kaikki lukiokirjansa, muutamat kirjat hän oli myynyt, kun ei itse tarvinnut niitä kirjoituksia ajatellen. Niinpä mun piti tarkkailla ahkerasti lukion kirjalistaa, tulkita kiertotuntikaaviota ja miettiä, etten varmastikaan jätä mitään asiaa huomioimatta. Nyt, kun lukion 1. jakso on jo hyvässä vauhdissa, pitäisi varmaan kaivaa veljen kätköistä seuraavan jakson kirjat. Vähän arveluttaa edelleen aloittaa pitkä matematiikka, mutta kai mun pitäisi vaan luottaa siihen, että kovalla työllä voin jopa ylittää itseni. Suurin ongelma tulee ehkä olemaan se, että mua tulee ärsyttämään aika hitosti, jos nyt joutuisin jättämään leikin kesken. Vaikka kyllähän mä tiedän, että on järjetöntä yrittää tehdä väkisin jotain. Mutta juuri nyt multa löytyy jopa hieman taistelutahtoa. Hemmetti, ainakin mä haluan yrittää!

Melkein kuukausi sitten meille tuli pieni pallero, meidän karvavauva. F on aika reipas pikkupoika, sitä eivät ihmiset tai oudot äänet pelota. Autossa oleminen ei ole kivaa hommaa silloin, kun joudutaan ajamaan kuoppaista ja mutkaista tietä pitkin - F voi vielä pahoin. Vaikka F on ihana, pörröinen pentu, osaa se välillä tehdä myös kipeää, vaikkei se sitä tahallaan tekään. Sen hampaat vain ovat vielä muutaman kuukauden ajan hirveän terävät. Nyt pitää vain toivoa, että omat sormet pysyvät suhteellisen haavattomina :D .

Tänä kesänä mä olin pelkästään kotona lukuunottamatta niitä muutamia päiviä, jotka olin kummini kanssa naapurikunnassa. Ehkä sitä jatkuvaa kotona olemista helpotti se, että tänä kesänä vietin ekaa kertaa ikuisuuteen monta tuntia ystäväni kanssa kylää ympäri kävellen ja jutellen. Vaikka mä olenkin introvertti henkeen ja vereen, on musta silti kivaa nähdä ihmisiä. En kaipaa väkijoukon keskelle, enkä aina edes kaipaa sitä hälinää ympärille, mutta annos elämää ympäriltä toisinaan tekee ihan hyvää. 

Mä toivon, että nyt lukion alettua alkaisi kirjoittamisellekin löytyä taas oma aikansa ja paikkansa. Ainakin tuo Hämärää #3 alkaa olla jo voiton puolella, vaikka kesäsarja uhkaakin venyä syksyn puolelle. Lopun jälkeen jatkuu myös, kunhan saan tuon osan nro 17 kirjoitettua valmiiksi. Vaikka nyt oon pitänyt puoliksi vahingossa lomaa kirjoittamisesta, oon kuitenkin kaivannut sitä osaksi mun elämää. Kyllä se tästä taas lähtee. Pakkohan sen on. 

Kesällä 2020...

• kävin uimassa ilman saunaa.

• stressasin toisinaan typeristäkin asioista.

• katsoin myöhäisillan leffan (joka ei perinteitä rikkoen ollut James Bond :D)

• luin muutaman oikeasti hyvän kirjan.

• söin hyvin.

• kävelin pidempiä matkoja kuin koskaan aiemmin.

• katsoin (ja kuvasin) auringonlaskua kivellä istuen.

• tuskastuin keskellä metsää hyttysiin.

• keräsin mustikoita.

• hikoilin niin päivisin kuin öisinkin.

• soitin kitaraa.

• lauloin Everything Pianolla -kanavan tekemän Teuvo, maanteiden kuningas -pianotutoriaalin päälle (ja oikeastaan monien muidenkin kyseisen kanavan tutoriaalien päälle).

• katsoin Vain Elämää -ohjelman kauden seitsemän syystä x.

• kuuntelin YLE:n Kaikki huutaa Dingo! -kuunnelman Yle Areenasta.

• pidin huonekuuseni hengissä huolimatta siitä, että kastelu meinasi unohtua välillä.

• kuuntelin jonkin verran musiikkia englanniksi.

• olin pettynyt itseeni.

• annoin itselleni luvan ottaa rennosti

• kävin läpi asioita, joista haluan päästää lopullisesti irti.

• elin joinain hetkinä täysillä, sydän ja mieli auki ilman pelkoa siitä, että kaikki menisi pilalle.

Mitä sä teit kesällä 2020?

Lopun jälkeen #16

Jos olisin Cecilia, kutsuisin tällaista maanantaita tappomaanantaiksi. Mutta en ole Cecilia. Olen ainoastaan Mikaela, joka vain sattuu olemaan juuri nyt niin väsynyt, että voisi tavoistaan poiketen nukahtaa kesken opetuksen.
Perjantai otti koville. Lauantai otti koville. Sunnuntai meni horroksessa joitain tavaroita laatikoista purkaen.
  -Ota tää päivä ihan rauhassa, sullahan jäi yöunetkin lyhyiksi viikonloppuna, Karoliina sanoi minulle aamulla, mutta jo toisen tunnin kohdalla huomaan, etten kykene olemaan rauhallinen. Nooa, muutto, koulutyöt ja Cecilian huoleton höpötys sekoittuvat päässäni mössöksi, jonka päälimmäisin tunne on huoli. Eikä se huoli johdu ainoastaan Nooasta, vaan kaikesta muustakin. Siitä, miten en ymmärrä matematiikan tehtävistä mitään. Siitä, etten ole varma muuttopäivien riittävyydestä. Siitä, etten muista, laitoinko varmasti edellisenä iltana kaikki tarvittavat kirjat reppuuni.
  -Ela, tunti loppui. Lähdetään täältä, Cecilia sanoo, ja nykäisee minut sitten määrätietoisesti mukaansa. Tavaroiden saaminen reppuun tuntuu väsyneenä mahdottomalta tehtävältä, jonka haluaisin jättää tekemättä.
  -Pärjääthän sä? Mun pitää mennä. Sä tiedät, miten tarkka saksanmaikka on, Cecilia sanoo minulle hetken päästä kaapeilla. Minä vain nyökytän päätäni, vaikka tunnen väsymyksen painavan silmiäni jatkuvasti enemmän ja enemmän.
  -Joo. Mulla on hyppytunti, kyllä mä sen aikaa pärjään, vastaan, ja vasta sitten ystäväni uskaltaa lähteä luotani. Hetkeksi jään tuijottamaan lähes tyhjin silmin hänen peräänsä, mutta sitten saan itseni repäistyä liikkeelle kaappirivistön reunasta. Etsin katseellani vapaata penkkiä, ja sellaisen nähdessäni rojahdan heti istumaan. Vaikka luomeni painavat yhtä paljon kuin 20 kilon säkki eläinten kivennäisvalmistetta, en saa itseäni vaipumaan horrosta syvempää tilaan, ja ehkä se on kaikesta huolimatta vain hyvä asia. En nimittäin tiedä, saisiko edes korvani juuressa räjähtävä pommi minua hereille, jos nyt onnistuisin nukahtamaan.
Painan pääni seinää vasten, enkä hetkeen kuule mitään muuta kuin oman sykkeeni raskaina lyönteinä päässäni. Kaikki muu katoaa ympäriltäni, ja pienen hetken olen vaipuneena jonnekin syvälle johonkin mustaan, jossa kipu ja levottomuus painuvat sydämenlyöntien tahtiin rintaani.
  -Moi.
Olen juuri avannut silmäni, kun näen Nooan tulevan ulko-ovilta takki puoliksi auki ja katse maahan painettuna minua kohti. Tilanne voisi olla täysin tavallinen. Jossain toisessa todellisuudessa mitään ei olisi tapahtunut, eikä mikään satuttaisi tai edes yrittäisi satuttaa kumpaakaan meistä. Mutta me emme elä toisessa todellisuudessa. On vain tämä yksi ja ainoa todellisuus ja elämä, jota meidän on elettävä, tapahtui sitten mitä tahansa.
  -Mitä sä tässä? Nooa kysyy minulta, kun pääsee luokseni. Hänen silmänsä ovat lähes apaattiset, melkein kuin sairaalla eläimellä. Sitä jopa minä, joka ei säikähdä pienestä, säikähdän.
  -Mulla on hyppytunti, sanon, ja nielaisen. Räpyttelen silmiäni, jotta en näyttäisi omaa tilaani Nooalle, jonka seurassa jonkun täytyy olla rauhallinen. Jos kukaan muu ei pysty siihen, minun on oltava se henkilö.
  -Mä en nukkunut viime yönä. Enkä edellisenä. Mä en nukkunut koko viikonloppuna, poika sanoo minulle yllättävän lujasti, aivan kuin todistaakseen minulle, ei, sittenkin itselleen sen, että pärjää. Se saa minut huolestumaan ja toivomaan, että hän tajuaisi sen, ettei hänen tarvitse selvitä yksin. Nooa, älä työnnä meitä muita pois, henkäisen mielessäni.
  -Sullahan pitäisi olla tunti nyt? kysyn, vaikka oikeasti Nooan vastauksella ei ole minulle mitään merkitystä. Vain itse Nooalla on väliä. Sillä, miten hän pysyy pinnalla.
  -Mä olen jo myöhässä.
Sen enempää hän ei sano minulle aiheesta, enkä minäkään osaa jatkaa keskustelua. Kun Nooa viimein istuu viereeni, minä etsin hänen kätensä omaani, ja silitän viileää kämmentä peukalollani. Vielä hetken aistin Nooan olevan jännittynyt, mutta sitten hän rentoutuu. Ainakin hetkeksi.

Sillä viikolla pettymys tuntuu raskaana painona vatsassani, enkä saa tunnetta pois, vaikka kuinka yritän. Koululla tunne on kaikista voimakkain. Aivan sama, missä minä siellä liikun, mutta aina jossain kohtaa törmään Essiin, joka ei varsinaisesti ole ongelmani. Tai tavallaan onkin, mutta koitan uskotella itselleni, ettei minun tarvitse olla huolissani. Ei se nainen tässä tilanteessa yritä repiä mua ja Nooaa erilleen. Nooa tarvitsee nyt ystäviä. Mä olen ystävä. Nooalle, toistelen mielessäni kerta toisensa jälkeen, kun kohtaan Essin kylmän katseen. Toisinaan se on ajaa minut hulluksi, mutta kiellän itseäni mulkoilemasta ihmistä, josta Nooa pitää. Yritän vain toimia niin, ettemme minä ja Essi kompuroi toistemme jalkoihin.
  -Sun pitäisi lopettaa toi kyylääminen. Ei se Nooa kuole, vaikka sä et sen ihan jokaista liikettä vahtisikaan, Cecilia sanoo minulle, kun havaitsee katseeni suunnan.
  -En mä mitään kyylää! Mä en vaan luota siihen, että Essi olisi jotenkin iloinen mun ja Nooan kaveruudesta, vastaan. Cecilian katse tuntuu porautuvan syvälle sieluuni asti, mutta hän ei sano enää mitään aiheeseen liittyvää. Hän kuitenkin tarkkailee minua, eikä vaikuta täysin tyytyväiseltä vastaukseeni. Voi Cecilia, anna tän jutun olla, ajattelen, kun ystäväni viimein kääntää katseensa pois minusta.

Asunto kaikuu tyhjyyttään. Jokainen pinta on kuurattu viimeisten päivien aikana kiiltäväksi, eikä missään ole enää merkkiäkään siitä, että joskus asunnossa on asunut kaksi naista. Isännöitsijä on tulossa irroittamaan postiluukusta kirjaimet, jotka ovat muodostaneet viimeisten neljän vuoden ajan kaksi sukunimeä, Mäkinen ja Koivunen.
  -Kuinkahan monet on luullut meitä joksikin muuksi kuin huoltajaksi ja lapseksi? kysyn Karoliinalta, joka vain kohauttaa olkapäitään. Hän näyttää miettivän ankarasti jotain, joka ei liity kysymykseeni. Tätini ei kerro minulle ajatuksiaan, mutta luulen silti tietäväni, mitä hän miettii.
Neljä vuotta sitten tilanne oli erilainen. Muutimme pois rivitalon päätyhuoneistosta, Karoliinasta oli tullut sinkku ja koirasta muisto sydämeen. Olin sanonut pärjääväni, vaikka aina asia ei ollut niin yksinkertainen.
  -Joko meidän pitäisi mennä? Karoliina kysyy minulta. Kuulen haikeutta hänen äänessään, ja silloin haikeus iskeytyy myös syvälle omaan rintaani.
  -Ihan kohta, vastaan, ja kävelen vielä viimeisen kerran huoneeseeni. Tuijotan ulos ikkunasta, enkä tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Karoliina tulee pian minun jäljessäni huoneeseen.
  -Ja elämä jatkuu, hän kuiskaa korvaani samalla, kun halaa minua.
Tää elämä jatkuu. Vain ja ainoastaan tämä yksi luku on lopussa, ajattelen.

17. osa

Lopun jälkeen #15

Tähtimäen laelle kapuaminen ei koskaan aiemmin ole ollut yhtä tärkeä ja pelonsekainen asia kuin nyt. En tiedä lainkaan, millaisen Nooan minä löydän, jos löydän. Voi olla, että hän vihainen. Toisaalta hän voi olla myös eksyksissä kaiken kanssa, ja juuri siksi minun täytyykin löytää hänet niin pian kuin mahdollista. Mäen päällä ei toiveistani huolimatta näy ketään, eikä Nooan puhelin ole vieläkään päällä. Mä en ikinä tule löytämään sitä täältä, jos se ei ole muskassakaan, ajattelen, kun kompuroin mäkeä alas. Olen hetkeä aiemmin käynyt katsomassa koulumme läheisyydessä olevan puiston läpi, mutta tuloksetta. En halua uskoa, että Nooa pyrkisi lähtemään jonnekin täysin tuntemattomaan paikkaan, vaikka tietenkin kaikki on mahdollista. Sen sijaan luulen, että Nooa on paikassa, jossa hänellä on ollut hyvä olla.
Muska.
Nuorisotilan musiikkialakerta tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. Mitä tahansa ajattelenkaan Nooasta, aina jossain kohtaa törmään ajatuksissani häneen ja pianoon. Ei ollut hyvä idea luvata Veeralle, että mä löydän sen pojan. Ja ei hemmetti, Karoliina ei tiedä tästä mitään, tajuan, kun keväinen ilta pimenee kohti yötä. Vielä hetki sitten viileältä tuntunut ilma tuntuu pureutuvan kosteana luihin ja ytimiin saakka. Siististi taiteltu viltti sylissäni lämmittää hieman pian jo kohmeisia jäseniäni. Hädissäni en tajunnut laittaa paksumpaa takkia päälle, ja muutaman asteen plussan puolella olevassa selkeässä säässä se on auttamatta liian ohut. Kuitenkin huoli Nooasta saa minut jatkamaan kulkemista Tähtimäeltä kohti muskaa. Reittini kulkee hautausmaan vierestä, ja hetkeksi annan ajatusteni karata vanhempiini. Mitähän tekin tästä kaikesta ajattelisitte? mietin, kun jo jatkan matkaa. Kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen nuorisotilan valot viimein näkyvät silmieni edessä, joudun hetken aikaa keräämään rohkeutta, jotta saan raskaan oven auki. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, kuulen sanat päässäni, kun muskan ja muun nuorisotilan erottava ovi viimein on edessäni.

Muskassa on aavemaisen hiljaista. Kierrän katseellani tilaa läpi, ja olen jo vaipua epätoivoon, kunnes lattialla kyhjöttävä hahmo osuu silmiini. Hätäpäissäni heitän oman takkini naulakkoon välittämättä siitä, päätykö takki oikeasti naulakkoon vai lattialle.
Ei. Rauhoitu, Mikaela. Sä et voi panikoida nyt, ajattelen, ja hengitän sitten kerran syvään sisään ja ulos. Vaikka rauhaton olotila jää päälle, sumu ajatusteni ympäriltäni häviää.
  -Mä olin susta huolissani. Me kaikki oltiin susta huolissamme, sanon hiljaa, kun lähestyn Nooaa. Hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota, enkä tiedä, mitä minun pitäisi ajatella asiasta. Nooa, ole kiltti ja reagoi jotenkin. Ihan miten tahansa, mutta näytä, että sä kuulet, ajattelen istuessani pojan viereen lattialle, jonka kylmyys tuntuu toisinaan villasukkienkin läpi.
  -Kauanko sä olet ollut täällä? kysyn, jos mahdollista, vielä aiempaakin hiljempaa. Vastaukseksi Nooa vain puistelee päätään, ja kääntää hetkeksi katseensa minuun. Se riittää. Katse on rauhaton, surullinen, vihainen ja eksynyt. Se tuntuu syvällä sydämessäni asti kipuna, jota en osaa koskaan täysin sanoittaa. Se on viedä mukanaan pohjalle kylmän veden ja mudan sekaan, eikä sitä pysty jokaisena hetkenä välttämään. Nyt minun on kuitenkin pakko räpiköidä pintaan, jotta voin kannatella Nooan tämän yhden ainoan hetken yli. Jatkossa en voi toimia liian lähellä, en itseni takia, en Nooan takia. En saa unohtaa omaa rooliani tässä näytelmässä, joka valitettavasti on totta.
  -Sullahan on kylmä.
Levitän syliini taitellun viltin auki, ja vedän sen pojan hartoiden ympärille. Annan itselleni luvan silittää viltin peittämään selkää, vaikka aluksi Nooa selvästi säpsähtääkin kosketustani. En tiedä miksi, mutta käytän Nooaan samaa metodia kuin Karoliina minuun: en ehkä osaa sanoa mitään lohdullista, mutta joskus kosketus ja toisen ihmisen lämpö ovat kaikki, mitä tunnemyrkyssä oleva voi tarvita.
  -Mä toivoin, että isä pääsisi jo pois. Mä toivoin, että se kuolee. Millainen poika toivoo isänsä kuolemaa? Nooa katkaisee hiljaisuuden hetkeksi ääni väristen, enkä minä enää epäröi kiertää käsiäni hänen ympärillensä, vaikka asento onkin hankala. Hetken aikaa kaikki sanat ovat juuttuneena kurkkuuni, mutta kun lopulta saan sanat tippumaan suustani, tiedän, etteivät sanat riitä korjaamaan mitään niin rikkinäistä asiaa kuin menettämisen tuska.
  -Ei siinä ole mitään väärää. Sä tiesit, että sun isä kärsi täällä, eikä toivoa parantumisesta ollut. Et sä sitä pahuuttasi toivonut.
Kurkkua kuristaa, silmäkulmat ovat kosteat ja itku on kulman takana, mutten saa antaa itseni itkeä. Itseni sijaan keskityn käyttämään kaiken hellyyteni Nooaan, joka ehkä ensimmäistä kertaa koko iltana antaa pahan olon purkautua kyyneleinä.
Ja Mikaela, muista, kuka sä olet, muistutan itseäni. En voi astua Essin varpaille. Siksi minä vain pidän tiukasti kiinni Nooasta, enkä päästä irti, vaikka käteni puutuvat tunnottomiksi ja lattia hohkaa kylmää. Tilanne tuntuu hauraalta, enkä minä tai kukaan muukaan osaa sanoa varmasti, koska se päättyy. Saatan vain toivoa, ettei Nooa työnnä suruaan pois - se olisi ainoastaan karhunpalvelus häntä itseään kohtaan, sillä aina jossain kohtaa suru on kuitenkin pakko kohdata.

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka kauan olen ollut Nooan kanssa muskassa, kun hän viimein rauhoittuu pää olkapäätäni vasten. En voi väittää, että hän olisi rauhallinen sisältä, mutta kehoa ravisteleva itku on loppunut. Minä pidän tiukasti kiinni itsehillintäni viimeisistä rippeistä, etten vain tekisi mitään, mikä voisi vaarantaa meidän ystävyytemme. Vaikka tilanne on kaoottinen omalla tavallaan meille molemmille, en silti missään nimessä halua joutua eroon Nooasta. Minä vain... minä vain toivon, etten anna tunteilleni liikaa valtaa.
Nooan pää lepää edelleen olkapäätäni vasten. Hänen hengityksensä on vielä hieman normaalia nopeampaa, mutta jokaisella hengenvedolla se tuntuu rauhoittuvan hieman. Minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä juuri nyt syvä hiljaisuus rauhoittaa meitä molempia, eikä sen rikkominen tunnu lainkaan hyvältä tai tarpeelliselta idealta. Kaikista vaikeinta minulla on itseni kanssa, sillä tällä kertaa minä olen se, jonka on pysyttävä rauhallisena ja hellänä, mutta kuitenkin lujana. Marraskuiset tapahtumat lähes 15 vuoden takaa eivät kuitenkaan ajattele sitä, mitä minun pitäisi olla. Jos suljen hetkeksikään silmäni, näen mielessäni kuvan itsestäni isän sylissä. Äiti istuu vieressämme ja hymyilee, mutta hetken päästä kuva särkyy. Näen vain peilijäässä olevan tien ja kuulen mielessäni kiljuntaa.
Älä ajattele sitä. Keskity Nooaan, tsemppaan itseäni, kun sydämenlyönnit tihenevät. Vilkaistessani seinällä olevaa kelloa tajuan, että minun on saatava itseni ja Nooa pois muskasta, ennen kuin nuorisotilan työntekijä tulee laittamaan ovet lukkoon. Kello lähentelee puolta kahtatoista yöllä, ja minusta tuntuu pahalta sanoa Nooalle, että meidän on lähdettävä. Nooa on painanut silmänsä kiinni, ja pelkään, että hän nukahtaa vasten olkapäätäni. Missä tahansa muussa paikassa pitäisin asiaa vain hellyyttävänä, mutta nyt en saa antaa hänen nukahtaa. Jos hän ehtii nukahtaa, tiedän, etten raaski herättää häntä. Ja koska osuutemme tässä tosielämän näytelmässä ovat niin kuin ovat, en jaksa kantaa Nooaa kotiinsa.
  -Mä tiedän, että sä olet väsynyt, mutta tuolta ylhäältä tulee joku kahdeltatoista laittamaan ovet lukkoon. Mä vien sut kotiin nyt, päädyn mutisemaan vasten pojan korvaa. Sanakaan sanomatta hän nostaa päänsä ja nyökkää sitten väsyneesti. Varovaisesti nousen seisoisomaan, vaikka jalkani tuntuvatkin jäykiltä. Askeleet vasten kylmää lattiaa kuulostavat kovilta, kovemmilta kuin aiemmin. En tiedä Nooasta, mutta minun päässäni jokainen rasahdus ja kopsahdus kuulostaa siltä, kuin joku hakkaisi kattiloita yhteen pienen lapsen tavoin.
  -Mikaela?
Olemme Nooan kanssa jo melkein ulkona, kun nuorisotilan ohjaaja kävelee portaita alas, ja katsoo sitten sekä minua että Nooaa huolestuneesti.
  -Mä vien kotiin, en jätä puolimatkaan. Mä katon, että Nooa pääsee sisälle asti, sanon, kun tajuan, mistä kiikastaa. Epäilemättä minä ja Nooa emme kumpikaan näytä kovin edustavilta.
  -Jos sun tilalla olisi joku muu, mä veisin teidät itse kotiin. Mutta suhun mä luotan, Liisa, ainut tuntemistani ohjaajista, sanoo. Hänen kasvonsa ovat edelleen huolestuneet, mutta silmät katsovat minuun luottavaisesti. Huokaisen helpotuksesta mielessäni.
  -Kiitos, henkäisen, ja ohjaan sitten meidät ulos pimeään huhtikuun yöhön. Muutaman kilometrin matka tuntuu yhtäkkiä loputtoman pitkältä. Kulkeminen on hidasta, enkä millään haluaisi viedä Nooaa hautausmaan ohitse. Minun on kuitenkin pakko, sillä kiertotien käyttäminen pidentäisi matkaa ainakin kilometrin, ehkä enemmänkin. Emme puhu matkan aikana mitään, sillä jokainen sana kuulostaa liian raskaalta. Nooa on tarttunut käteeni hieman haparoivin ottein, ja minä varon puristamasta hänen kättään liian lujaa. Minusta tuntuu siltä, että viimeisen 500 metrin aikana hän pitää tiukemmin kädestäni kiinni. Lopulta käännymme heidän kotipihaansa, ja kävelemme kuistille. Nooa ei tee elettäkään etsiäkseen omia avaimiaan, joten päätän soittaa ovikelloa. Ennen sitä kuitenkin halaan poikaa vielä kerran.
  -Me mennään tän läpi, kuiskaan. Sitten soitankin jo ovikelloa, eikä kulu montaa sekuntia, kun helpottunut, vaikkakin selvästi surullinen Veera avaa oven. Perästä Nooan ympärille ilmestyvät hössöttämään vielä hänen isovanhempansa, joista toinen kiittää minua nopeasti. Kun ovi painuu kiinni, syliini jää ainoastaan viltti, jonka joku minulle antoi. En osaa heti lähteä kävelemään kotiin, vaan jään tuijottamaan sulkeutunutta ovea. Talon sisälle on laskeutunut tietynlainen tyhjyys, joka on toisinaan tehdä hulluksi. Kuitenkaan talo ja sen asukkaat eivät ole ainoat, joita tyhjyys riivaa, sillä myös minun sisälläni huutaa valtava tyhjyys. Tyhjyys, jota kukaan ei voi poistaa.

Rappukäytävässä kaikuu. Askeleeni painavat enemmän kuin kaikki ne tiilet, joita edellisenä kesänä mummolassa raahasin hartiavoimin tuntikaupalla. Päätäni särkee, enkä jaksa uskoa, että kipulääkkeestä välttämättä on mitään apua siihen. Ylipäätään kaikki tuntuu tahmealta. Kotimatka Tähtikuja 15:sta on kestänyt ikuisuuden. Ennen rappukäytävään pääsemistä tuijotin silmät lähestulkoon vettä vuotaen oven yläpuolella palavaa D-rapun valoa. Tuulikatu 3D 21 ei palvele mua ja Karoliinaa kotina enää kauaa, mietin seistessäni viimein kotioven edessä. En jaksa ymmärtää, miksi ihmeessä paikasta on tullut minulle neljässä vuodessa niin tärkeä. Jokainen yläkerran naapurin askel öisin oli häirinnyt aluksi, höpöttävät mummot olivat olleet vain ohikulkijoita ja sen jo poismuuttaneen, kenties eronneen pariskunnan riidat iltapäivisin jotain, minkä halusin vain unohtaa. Jostain syystä Nooan kohtaamisen jälkeen minä kumminkin tajuan, etteivät ne asiat ole mitättömiä tekijöitä minun elämässäni. Askeleet yöllä, riitely ja höpöttävät mummot ovat olleet elämää ympärillä silloin, kun mä en ole itse elänyt. 
Hiljaa annan ajatusteni karata siihen kevääseen, kun kaikki muuttui. Rivitalosta tuli kaksio kerrostalossa, koirasta tassunjälki sydämessä ja Karoliinasta sinkku. Kaikki muuttui, vaikka tavallaan elämäni jatkui samoissa uomissa. Edes ovea avatessani en ole päästä takaisin nykyhetkeen, sillä menneisyys tuntuu vetävän minua voimakkaasti mukanaan, enkä tiedä, jaksanko kaiken tapahtuneen jälkeen taistella sitä vastaan.
  -Missä hitossa sä olet ollut?! Mä olen soittanut sulle sata kertaa, etkä sä voi edes vastata! Tajuatko sä yhtään, miten hemmetin paljon mä säikähdin, kun sä et ollutkaan täällä, kun tulin Jarkolta?
Karoliinan huolestunut viha saa minut heräämään hetkeksi menneisyydestä.
  -Sori, Karoliina. Mä tiedän kyllä, että olisi pitänyt soittaa, mutta en mä ehtinyt.
  -Ja mikä oli niin tärkeää, ettet voinut edes vastata?
En muista, onko Karoliina koskaan ollut yhtä vihainen kuin nyt. Hänen olemuksensa on miltei pelottava, sillä näyttää siltä, että millä sekunnilla hyvänsä hän voi räjähtää huutamaan.
  -Nooa oli niin tärkeä. Nooa on tärkeä! vastaan, kun näen hieman rauhallisemman häivähdyksen tätini vihaa ja huolta leiskuvissa silmissä. Vasta sitten tajuan itsekin, miksi olen viimeiset tunnit roikkunut menneisyydessä.
  -Sen isä kuoli tänään, ja sen takia Nooa lähti menemään. Veera soitti mulle ja pyysi, että kävisin niissä paikoissa, joissa ollaan sen kanssa pyöritty. Mä löysin Nooan muskasta, olin hetken aikaa sen kanssa siellä ja vein sitten kotiin. En mä voinut sitä yksinkään jättää!
Sitten en enää jaksa seistä omilla jaloillani. Lysähdän polvilleni naulakon eteen, sillä olen yksinkertaisesti vain niin uupunut siitä, mitä olen tehnyt. Mä hain Nooan kotiin. Mä löysin sen. Mä pysyin vahvana. Hemmetti sentään, et ala nyt itkeä, ajatukseni risteilevät päässäni vailla mitään järkeä. Ainoat konkreettiset asiat ovat väsymyksen kyyneleet ja Karoliinan kädet, jotka pitävät minusta kiinni. Tätini puhuu minulle jotain, mutta väsymyksen takia puhe puuroutuu korvissani. Eikä puheella tai sen sisällöllä ole juuri nyt mitään väliä. Tärkeintä on, etten ole yksin.

16. osa

Lopun jälkeen #14

Maanantain jälkeen kaikki tuntuu liikkuvan eteenpäin yhä kovenevaa tahtia, enkä minä meinaa pysyä tahdissa mukana. Päivät valuvat kuin hiekka sormieni välistä, lähestyvä koeviikko ja muutto stressaavat ja Nooa... Hänen isänsä aika on käynyt totaalisen vähiin, ja se tuntuu minusta pahemmalta kuin mitä se saisi tuntua. En kuitenkaan voi vetäytyä pois Nooan ystävän ja tukijan roolista, sillä hän luottaa minuun, enkä edes voisi tehdä sitä hänelle omatuntoni takia. Nooa tarvitsee kuuntelijaa ja tukijaa, mutta minä tiedän, ettei asian myöntäminen ole hänelle lainkaan helppoa.

Muutaman viikon kuluttua olen jollain tavalla onnistunut hukuttamaan liialliset tunteeni muuttolaatikoihin ja koulukirjoihin, jotka nykysin tuntuvat täyttävän pääni liiankin usein. Työnnän itseni tarkoituksella pois Nooan seurasta silloin, kun hän ei välttämättä tarvitse minua. En edes jaksa muistaa, koska viimeksi olisin jäänyt muskaan vielä oman vuoroni jälkeen Nooan seuraksi. Hän ei ole ihmetellyt asiaa, sillä muutto toimii yllättävän hyvänä verukkeena kiireelle, vaikka toisinaan minusta tuntuukin siltä, että jokin minun ja Nooan välillä on muuttunut. Tai ehkä mä vaan ylireagoin, mietin, kun koitan pohtia syytä pojan oudolle käytökselle. Joidenkin tuntien jälkeen Nooa on hymyillyt salaperäisesti, oikonut itseään ja suorastaan loistanut, vaikka hänen tilanteessaan asioiden luulisi olevan aivan päinvastoin. Minä taas en ole lähelläkään Nooan loistoa, koska muutto ja koeviikko ovat tehneet tehtävänsä, ja saaneet minut näyttämään lähinnä linnunpelättimeltä. Ja vaikka kuinka koitan kieltää itseäni ajattelemasta Nooan käytöstä, syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän, mistä kaikki johtuu. Ja siksi sun täytyy nyt rauhoittua. Ei se ole sua mihinkään hylkäämässä, rauhoittelen itseäni pahaa aavistamatta.
  -Mikaela? Onks sulla jotain kesken? Mulla ois yksi juttu, Nooa sanoo kävellessään käytävän toisesta päästä, ja käy sitten istumaan viereeni lattialle, vaikka penkkejäkin olisi tarjolla.
  -Ei, mä vaan kertasin tätä kappaletta, sanon kiittäen samalla hyvää tuuriani. En oikeasti ole juurikaan lukenut kappaletta, jonka olen hieman aiemmin avannut biologian kirjasta, mutta oikeiden ajatusteni paljastaminen Nooalle olisi liian kiusallista.
  -Sä varmaan tiedät Essin.
Olen vaikeuksissa itseni kanssa, sillä naamani ei todellakaan ole pysyä peruslukemilla. Ei Essi! Ei B-ryhmän Essi, valitan mielessäni.
  -Essi? kysyn silti, sillä haluan varmistaa luuloni.
  -Niin, B-ryhmän Essi. Tiedätkö sä jotain siitä tyypistä? Nooa kysyy, ja minä esitän, että muistan kyseisen henkilön olemassaolon vasta sitten, kun poika on ensin kertonut minulle, kenestä on kyse.
  -No, en mä sitä tunne kauhean hyvin. Oltiin joskus kolmosella samalla luokalla, eikä me tultu toimeen. Sen jälkeen mä en ole edes puhunut sen kanssa, vastaan, vaikka irvistelen mielessäni. On totta, etten tunne Essiä, mutta mielipiteeni hänestä ei ole lainkaan niin ruusuinen kuin annan olettaa. Syystä tai toisesta hän oli ottanut minut hampaisiinsa ala-asteella, eivätkä muistot hänestä olleet hyviä.
  -Mikä teidän välejä hiersi? Nooa kysyy, enkä minä ole varma siitä, haluanko olla rehellinen ja kertoa. Vaikka en pidäkään Essistä, vaikuttaa siltä, että Nooa on löytänyt hänestä jotain hyvää. Inhottavaa joutua puun ja kuoren väliin, huokaisen.
  -Mä luulen, että se johtui Ceciliasta.
Nooan ensireaktiosta päätellen hän ei ymmärrä lainkaan, mitä minä tarkoitan.
  -Miten niin?
Huokaisen, sillä minua ärsyttää vertailla itseäni ystävääni. Hän on aina seissyt vieressäni hievahtamattakaan, mutta lopulta hän itsekin tietää, kumpi meistä on se, jonka kavereita kaikki haluaisivat olla.
  - Mieti vähän. Cecilia on upea, mä taas tavallinen, tylsä ja harmaa, enkä tee mitään jännittävää. Essiä ärsytti se, että Ceci oli mun frendi. Se päätti aika nopeasti, että yrittää erottaa meidät toisistamme. Eihän se onnistunut, mutta se jätti jäljet. Essi ei hyväksynyt sitä, että mä poikkesin sen mielestä väärällä tavalla massasta, vastaan. Sanani kuulostavat vihaisilta, vaikka olen jo aikaa sitten päässyt yli siitä, miten Essi minua kohteli. Ehkä hetkellinen vihani johtuu siitä, etten tiedä, uskooko Nooa ennemmin minua kuin Essiä. Hän on puolellani, tiedän sen, mutta Essin kanssa kyse on jostain muusta kuin ystävyydestä.
  -Sä et ole tavallinen, tylsä ja harmaa meille, jotka sut tuntee.
En katso Nooaa, vaikka tunnen hänen katseensa kasvoillani. Hengitän hiljaa mielessäni, ja koitan asennoitua niin, ettei menneisyys määritä tulevaisuutta. Ei itseni, Nooan, Essin tai Cecilian.
  -Jos susta ja Essistä tulee jotain, sun on hyvä tietää, että sun takia mä en ala sen kaveriksi. Mä voin sietää sitä, mutta älä oleta muuta. Me kaksi ollaan ihan eri planeetoilta, totean rauhalliseen sävyyn, vaikka sisälläni kuohuu. Lopulta minun on pakko nousta ylös lattialta, jotta saatan rauhoittua. Vessassa tuijotan itseäni tiukasti silmiin, ja sekavin ajatuksin kiellän itseäni toimimasta typerästi. Nooa on vain kaveri, joka ymmärtää mua harvinaisen hyvin. Mikaela, älä laita mustia sukkia jalkaan. Ota ne valkoiset, äläkä ota niitä pois. Valkoiset, ei mustat, toistelen itselleni, vaikken tiedä, onko asioiden kiertelystä lopulta mitään hyötyä.

Cecilia tuntuu olevan Essistä ja Nooasta aivan yhtä järkyttynyt kuin minäkin, tosin eri syistä. Hän on ehtinyt muodostaa päässään kuvitelman siitä, että minun ja Nooan välillä olisi jotain ystävyyttä vahvempaa, eikä hän tavallaan ole väärässä - minun osaltani nimittäin. En kuitenkaan mainitse asiasta sanaakaan ystävälleni, sillä haluan vain unohtaa. Vaikka Cecilia on paras ystäväni, enkä vaihtaisi häntä keneenkään toiseen, en usko kertomisen auttavan minua eteenpäin.
  -En mä olisi heti uskonut, että niistä kahdesta tulee jotain, mutta eihän me voida niiden toimintaa ohjailla suuntaan tai toiseen. Ja sori, että mä yritin änkeä sua ja Nooaa yhteen. Ollut varmaan ärsyttävää, kun yksi Cecilia ei osaa olla kunnolla, Cecilia sanoo, ja minä olen kateellinen hänen rauhallisesta asenteestaan.
  -Niinpä. Pitää vaan toivoa, että Essi on muuttanut tapansa.
Cecilia kääntyy katsomaan minua hieman kysyvästi.
  -Miten niin?
  -Mä en tiedä, arvostaako se sitä, että mä ja Nooa ollaan kavereita, vastaan. Cecilia ei osaa sanoa asiaan liittyen mitään, joten hetken aikaa huoneessa on hiljaista. Vain seinäkello tikittää aikapommin lailla saaden minut muistamaan, ettei koskaan voi tietää, koska mikäkin pommi räjähtää.

Seuraavalla viikolla pian entinen asuntomme näyttää todelliselta kaatopaikalta. Muuttolaatikoita, joita ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi, lojuu tyhjinä, täysinä ja puolillaan ympäri koko asuntoa.
  -Onneksi meillä on muutama viikko aikaa saada nää kamat pois täältä, sanon Karoliinalle, kun viimeinenkin olohuoneen kaappi on tyhjennetty. Urakka ei kuitenkaan ole loppumassa siihen, sillä esimerkiksi keittiön kaapeista löytyy vielä tavaraa, jota emme ole laittamassa kierrätykseen.
  -Oliko meillä näitä laatikoita vielä täällä? Karoliina kysyy, kun kasaa uutta muuttolaatikkoa.
  -Eikö siinä pitäisi vielä olla?
  -Ei näytä olevan. Voi hitto. Me tarvitaan vielä lisää laatikoita, jos aiotaan saada kaikki ekan kuorman tavarat huomenna vietyä asunnolle.
Karoliina näyttää uupuneelta. Viimeisen viikon aikana unet ovat jääneet meillä molemmilla vähiin, kun koulun ja työpäivän jälkeen on pitänyt pakata ja siivota. En minäkään ole erityisen pirteä, sillä muuton lisäksi myös Nooa on edelleen pyörinyt mielessäni.
  -Nyt on perjantai, enkä mä todellakaan ole lähdössä kaupungin toiselle puolelle ostamaan pahvilaatikoita. Jarkkohan puhui niistä laatikoista silloin viimeksi, kun kävi täällä. Mä soitan ja kysyn niitä, tätini sanoo hetken aikaa mietittyään. Jo muutaman minuutin kuluttua Karoliina seisoo ovella kengät jalassa, takki vain toisen olkapään päällä yhtä aikaa sekä minulle että Jarkolle puhuen.
  -Joo, menee varmaan kymmenen minuuttia. Ela, mä käyn Jarkolla! Voi mennä hetki, kun Jarkko ei oo tajunnut etsiä niitä varastosta valmiiksi. Soita, jos tulee jotain!
Karoliinan puhe kaikuu rappukäytävässä, kun vedän hieman raolleen jääneen oven kiinni. Ainakin Karoliina ja Jarkko on onnellisia, mietin kuunnellessani hiljaisuutta, joka kaiken sekavuuden keskellä tuntuu painostavalta nyt, kun olen jäänyt yksin asuntoon. Samalla outo tunne hiipii rintaani, enkä pidä siitä.
Isä kestää enää muutaman päivän. 
Nooan sanat kaikuvat päässäni jättämättä minua rauhaan. En haluaisi ajatella, että omituinen tunne rinnassani johtuisi Nooan isästä, mutta vaihtoehdot jäävät vähiin. Yritän ajatella rauhallisesti, mutta paha aavistukseni voimistuu hetki hetkeltä. Jokainen narahdus tai kolahdus, jonka kuulen, on askel lähemmäs pimeyttä. Minuutit tuntuvat ikuisuudelta, mutta tällä kertaa Karoliina ei ole syylinen. Olen säikähtää hengiltä, kun puoli yhdeksän aikaan puhelimeni alkaa väristä olohuoneen pöydällä. Numero on tuntematon.
  -Mikaela Koivunen.
  -Hei Mikaela, Veera Koskela täällä.
Veera ei ehdi sanoa mitään sen enempää, kun jo tiedän hänen äänestään tapahtuneen. Päässäni kaikuu koko lyhyen puhelun aikana vain yksi asia, josta en voi kieltäytyä.
Mun täytyy löytää Nooa, vaikka se veisikin koko yön.

Ulkona on viileää, vaikka kalenteri lähentelee jo huhtikuun puoliväliä. Alaoven edessä kertaan vielä kerran paikat, joista luulen Nooan löytyvän.
Pysykää te siellä kotona. Mä luulen, että Nooa tulee kyllä takaisin kotiin. Mä etsin muutamasta paikasta, jossa ollaan pyöritty paljon. 
Takki päällä, viltti kainalossa ja pelko rinnassani kuljen pitkin katuja, jotka harvoin ovat tuntuneet yhtä pelottavilta. Nooan isä on kuollut, enkä minä voi taata, etteikö asiasta järkyttynyt ihminen voisi tehdä jotain typerää.

15. osa

Hämärää #2

TOMAS
Selja jätti jälkeensä minulle hieman levottoman olon. En vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut millään, että hän olisi ihminen, jolle halusin avautua.
Soita mulle.
Olin heti kotiin päästyäni tallentanut Seljan numeron puhelimeeni, mutta en silti ollut soittanut hänelle. Se tuntui jotenkin vaikealta, ei Selja itsessään, vaan avautuminen. Minä en halunnut myöntää muille, miten kaikki oli lopulta mennyt. En minä lähtenyt siksi, että halusin. Minä lähdin pakosta. Olin vihainen, vaikka toisaalta olin tyytyväinen. Parempihan se on näin, yritin ajatella, mutta asia ei ollut lainkaan niin yksinkertainen. Sattui. Minua sattui sydämeen välillä niin paljon, että olisin voinut oksentaa. En ehkä aiemmin ollut ymmärtänyt, miltä loukatuksi tuleminen pahimmillaan osasi tuntua, mutta aiemmin keväällä tapahtuneet asiat olivat saaneet minut tajuamaan jotain, jota en ehkä koskaan olisi halunnut tajuta. En olisi halunnut tietää, miltä petetyksi tuleminen tuntuu. En olisi halunnut lähteä pakosta, mutta kuitenkin minun oli täytynyt tehdä niin. Kaikista vähiten minä halusin olla heikko muiden silmissä, sillä se ei vain sopinut siihen kuvaan, jonka olin antanut itsestäni. Heikkouden näyttäminen olisi tuntunut petokselta muita kohtaan, mutta yhä uudelleen ja uudelleen Selja ilmestyi ajatuksiini.

SELJA
Hiljalleen kevään edettyä myös minun mielialani oli osoittanut joitain kohoamisen merkkejä. Aiemmin hyvin harmaana pysynyt asuntoni oli saanut hieman väriä muutamista viherkasveista, jotka olin itselleni uskaltanut ostaa. En tunnetusti ollut mikään mestari kasvien kanssa, mutta helppohoitoiset yksilöt vielä pysyivätkin hengissä jopa minun käsittelyssäni. Tomas puolestaan vaikutti kuolleelta, jos niin saattoi edes sanoa. Hän ei ollut ilmoittanut minulle itsestään mitään, eikä minulla itselläni edes ollut hänen numeroaan. Hyvä on, olisin voinut saada numeron vaikka numeropalvelusta, mutta jostain syystä en jaksanut käyttää aikaa tai energiaa sellaiseen asiaan.  Oikeastaan keskityin ainoastaan jokaisesta päivästä selviytymiseen. Ja lopulta huomasin, etteivät päivät enää olleet tappavan pitkiä.

Toukokuu oli vaihtunut kevään kuluessa nopeasti kesäkuuksi, joka ei tosin ollut kesää nähnytkään: vähintään joka toinen päivä oli satanut vettä, eikä aurinkokaan ollut viihtynyt taivaalla turhan pitkiä aikoja. Päivät olin onnistunut täyttämään aina kesäkuuhun asti kouluhommilla, mutta kesäkuussa nekin olivat loppuneet. Yksinäiset päivät asunnossani eivät tuntuneet kovin mielekkäiltä, mutta en minä vanhempianikaan jaksanut rasittaa turhan takia. Olisin vain kaivannut juttuseuraa. Mutta ehkä Tomas…, ajattelin, mutta työnsin ajatuksen heti mieleni perimmäiseen nurkkaan. Me emme olleet kavereita, sillä olimme ainoastaan tuttuja teini-iän porukasta. Jos Tomas jostain kumman syystä olisi halunnut puhua kanssani, hän olisi jo ottanut yhteyttä. Silti ajatus häiritsi minua. Edes peilin edessä itseäni silmäiltyäni en saanut rauhaa Tomaksen olemukselta, joka ei ollut ollut hänelle lainkaan tyypillinen. Hän oli ollut liian hiljaa, liian vähäsanainen, lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Vanamolta en voinut kysyä mitään, sillä hän ei olisi ymmärtänyt. Hän olisi vain pyörittänyt päätään ja vääntänyt asiat niin, ettei minun ajatuksilleni jäänyt tilaa. Toisinaan toivoin vain, ettei mikään koskaan olisi muuttunut.

Ulkona satoi vettä, mutta minä istuin ainakin viidettätoista kertaa kolmen kuukauden sisään korkealla baarijakkaralla. Musiikki pauhasi jälleen kerran hieman liian kovalla volyymilla, ja minä hukuin ihmisten hälinään, lasien kolahduksiin ja hämärään nurkkaukseen, jonka olin vallannut itselleni ehkä puolta tuntia aiemmin. En erottanut ihmisiä toisistaan, sillä he kaikki olivat yhdessä sumpussa. Naputin pöytää hermostuneesti edelleen ylipitkillä kynsilläni, jotka olivat jo vaarassa katkeilla.
  -Selja?
Ääni ja nimeni tippuivat tajuntaani melko hitaasti, enkä siltikään heti tajunnut puheen kohteen olevan minä.
  -Tomas. Et sitten soittanut. Mulle jäi viimeksi sellainen käsitys, että sä olisit halunnut puhua. Sano nyt suoraan, jos et halua puhua mulle.
Tomas katsoi minua hieman hämillään, epävarmana ja pahoittelevana.
  -Ei, mä vaan… On pitänyt hoitaa asioita.
  -Niinpä tietenkin.
  -Hei, älä nyt loukkaannu. Mä olin Damissa. Ei tää johdu siitä, ettenkö mä olisi halunnut puhua. Mä en vaan, hemmetti sentään, ole ehtinyt tai osannut! Tomas kivahti, enkä minä sanonut hetkeen mitään. Mitä hittoa varten mä Tomakselle rähjään? Ei se ole tehnyt mulle mitään, ajattelin. Olisin voinut painua maan alle silkasta häpeästä itseäni kohtaan.
  -Sori, ei tällainen rähjääminen kuulu mun tapoihini. Viime kuukaudet on ollut vähän… tai ei mitään. Mä ajattelin, että olisi ollut todennäköisempää törmätä suhun Helsingissä kuin täällä. Sä mainitsit Damin. Sä et sitten ollutkaan siellä Saksassa näitä vuosia? sanoin, vaikka tiesinkin kuulostavani sekavalta. Baarin melu yhdistettynä Tomakseen sotki ajatukseni harvinaisen hyvin, enkä saanut itseäni kasattua takaisin pakettiin. Tomaskaan ei sanonut mitään hetkeen, mutta lopulta hän onnistui pelastamaan tilanteen painostavalta hiljaisuudelta välillämme.
  -No en. Mennään juttelemaan jonnekin muualle, ei täällä baarissa pysty puhumaan, hän sanoi, vaikka vilkaisi itsekin epäileväisesti ulos ikkunasta. Sade ei ollut tauonnut, ja vaihtoehdot olivat vähissä.
  -Eihän me olla sokerista tehtyjä, sanoin. Ei sateinen sää minuakaan houkuttanut, mutta raikas ilma voitti silti baarin hämärän ja melun.

TOMAS
Sade ropisi vasten kaupungin kattoja ja katuja, kun kävelin Seljan kanssa pitkin harmaata kaupunkia. Baarissa olin ehtinyt jo pelätä, ettei hän olisi suostunut puhumaan kanssani.
Selja oli väsynyt. Ja hieman vihainen. Minä olin itseeni pettynyt, sillä entisestä itsestäni oli jäljellä vain surkea kuori, jonka senkin halusin toisinaan repiä pois päältäni. Yksi ainoa ihminen oli onnistunut tuhoamaan minut sisältä, vaikka muille yritinkin väittää jotain aivan muuta. Se valehteli mulle, enkä mä jää itkemään sen perään, vakuutin muille, vaikken itsekään uskonut sanojani.
  -Te ette tainneet asua Saksassa enää silloin kolme vuotta sitten? Missä te… missä sä sitten oot ollut? Amsterdamissa? Selja katkaisi pitkään jatkuneen hiljaisuuden, vaikka juuri minä olin halunnut jutella hänen kanssaan. Hänen kysymyksensä tuntuivat polttavilta mielessäni. Mitä, miksi, milloin, kuka? En ollut vastannut kenellekään muulle niihin kysymyksiin suoraan, mutta Seljan olemus oli pakottaa minut repimään arvet auki. Jos sä luulit mun eläneen unelmaa, sä olet väärässä, ajattelin.
    -Ei, me asuttiin siinä kohtaa Yhdysvalloissa faijan työn takia. Ja sieltä mä päädyin Hollantiin, Hollannista Suomeen ja Helsinkiin pariksi viikoksi. Majoituin yhden frendin luona, mutta sitten mä hommasin kämpän täältä. Tuli vähän tiukat paikat Damissa, enkä mä halunnut mennä Tukholmaan mutsin ja faijan luokse, vastasin, vaikka vastaus ei ollut millään mittarilla riittävä, jotta Selja olisi voinut ymmärtää syyt siihen, että palasin kaupunkiin, jonne minun ei koskaan pitänyt palata.
  -Viisi vuotta ja kolme maata. Aika kova tahti, jos multa kysytään, Selja totesi ääneen. En kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaa olankohautusta enempää, joten annoin asian olla. Tiedostin itsekin, että kolme maata viiteen vuoteen oli suhteellisen paljon etenkin nuorelle, jonka oli täytynyt opiskella vaihtuvista olosuhteista huolimatta.
  -Entä sä? Missä sä olet ollut nää vuodet? kysyin vuorostani Seljalta, joka ei, ihme kyllä, kavahtanut kysymystäni. Ehkä oma avautumiseni oli saanut hänetkin rentoutumaan seurassani, ehkä ei.
  -Pääasiassa Suomessa. Olin mä au pairina Lontoossa kesän ajan muutama vuosi sitten, mutta en mä kokenut sitä omaksi paikakseni. Lukion jälkeen mä muutin Helsinkiin, ja loput sä sitten tiedätkin. Tilanne tavallaan pakotti muuttamaan takaisin tänne, vaikka mielummin mä olisin pohjoiseen mennyt, nainen vastasi, ja sai minut miettimään. Mielummin mä olisin pohjoiseen mennyt. Miksi? Seljan sanat jäivät päähäni pyörimään. Minusta tuntui siltä, että nainen vältteli katsomasta minua silmiin. Sä piilottelet multa jotain, ajattelin, ja vaikka tiesinkin pelaavani riskialtista peliä kysymällä, kysyin silti.
  -Mitä sille kundille tapahtui?

SELJA
Olin onnistunut pitämään keskustelun Tomaksen kanssa melko kaukana syvällisistä asioista, mutta yksi kysymys oli horjuttaa palettiani pahasti. Miksi mä törmään suhun aina silloin, kun sitä vähiten odotan? puuskahdin mielessäni samalla, kun lievä paniikki oli ottaa vallan minusta.
Mitä sille kundille tapahtui? Hittoako se sulle kuuluu!
  -Mähän kerroin viimeksi. Se loppui aika äkkiä. Ei suhteen päättyminen nyt niin outo asia ole, vastasin, mutta Tomas ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä vastaukseeni. Kaiken lisäksi sade oli tauonnut, eikä sade toiminut enää tekosyynä inhottavista asioista muistuttavasta keskustelusta pakenemiseen.
  -Joo, mutta miksi? En mä Selja sua pakota kertomaan, mutta musta tuntuu siltä, ettei se suhde päättynyt ihan mitättömästä syystä, Tomas hiillosti edelleen. Sillä hetkellä koin pikaisen paluun ehkä kuuden, jopa seitsemän vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa Tomas oli samalla tavalla puristanut minusta ulos tietoa. Silloin olin pitänyt pääni ja ollut hiljaa, mutta nyt inhottava yksinäisyys ja epävarmuus olivat viedä minut kuilun pohjalle.
  -Mä jätin sen. Lenni… sillä oli toinen. Miten paljon sä haluat tietää? Tajuatko, ettei tästä hemmetin aiheesta ole ollenkaan hauskaa puhua! tiuskaisin turhankin lujasti Tomakselle, joka ei tietenkään voinut tietää asiasta. Siinä hetkessä en kuitenkaan pystynyt ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan, sillä näin oman heikkouteni näyttämisen uhkana. Muistikuvat teiniporukan Tomaksesta tunkeutuivat väkisin mieleeni.
Selja koittaa pitää kovasti kiinni omasta arvokkuudestaan. Sun pitäisi elää, eikä vaan jarrutella koko ajan.
Ihan kuin en olisi ymmärtänyt asiaa silloin itsekin, mutta siinä porukassa, Vanamon valvovan silmän alla, en ollut pystynyt repimään itseltäni pois vaihdetta, joka oli pakottanut minut pitämään muista huolta, vaikken tehtävässäni täysin onnistunutkaan. En ollut jaksanut vahtia teini-ikäisiä lapsia, joilla oli pakottava tarve hölmöillä.
  -Sori, mä en todellakaan tiennyt. Mä tiedän, miltä susta tuntuu.
Tomas puhui nopeasti, kun hän vihdoin hiljaisuuden jälkeen avasi suunsa. Pahoittelut vielä uskoin, mutta "mä tiedän miltä susta tuntuu" -kohdassa olisin voinut purskahtaa nauruun.
  -Tuskinpa sä tiedät. Sä et antaisi kenenkään kohdella itseäsi huonosti, etkä sä myöskään uskoisi kenenkään ontuvia selityksiä oudoista ylitöistä ynnä muista, vastasin tiukkaan sävyyn, mutta Tomaksen ilme muuttui kuitenkin kesken lauseeni vielä aiempaakin synkemmäksi, jos se edes oli mahdollista.
  -Älä sano noin. Mä en valehtelisi sulle, vaikkei me teineinä tultukaan kauhean hyvin toimeen. Mä tiedän, mistä sä puhut, eikä se ole hauskaa, mies vastasi niin hiljaa, että uudelleen alkanut sade melkein peitti hänen äänensä. En osannut vastata hänelle mitään lohdullista tai normaalista poikkeavaa, enkä uskonut, että "nythän meitä on kaksi" -tyyppiset latteudet olisivat auttaneet häntä yhtään. Sen sijaan päädyin tuijottamaan tiukasti märkää asfalttia edessäni.
  -Mistä se edes johtui? Se, ettei me oltu kavereita? Tomas kysyi sitten täysin yllättäen.
  -En mä tiedä. Kai me ärsytettiin toisiamme jollain tasolla jostain ihan järjettömästä syystä. Mä en kuitenkaan haluaisi palata enää siihen, joten voitaisiinko me olla kavereita? Olisi varmaan ihan hyvä, jos täällä molempien tukikohdassa olisi joku, johon voi luottaa, sanoin. Minusta tuntui siltä, että Tomaksen kanssa en jaksanut riidellä. Siinä missä vain hieman aiemmin olin ollut hänelle vihainen, nyt en enää jaksanut taistella.
  -Tukikohta? Kai tätä voi sellaiseksi kutsua. Ja käy mulle, ei mua haittaa olla sun kaveri. Ehkä voidaan koittaa korjata niitä tehtyjä virheitä, mies sanoi hymyillen. Hymyilin hieman heikosti takaisin, mutta hymyilin kuitenkin.
  -Jos joskus tulee tiukka tilanne, tuu soittaa ovikelloa osoitteeseen Rantasillankatu 7B 26. Mä asun siinä kadun päässä rannan puolella, sanoin.
  -Okei. Hyvä tietää.

TOMAS
Hyvä on, minä olin ollut pirun ennakkoluuloinen Seljan suhteen. Hän ei ollut sellainen, millaisena olin hänet nuorempana nähnyt. Ei hän varsinaisesti pelännyt elämää, mutta pelkäämisen sijaan hän koitti luoda itselleen liian tasaista pohjaa etenemistä varten. Nyt pohja oli kuitenkin murentunut, eikä Seljalla ollut mitään, josta hän olisi voinut pitää kiinni.
Mä vaihdoin kouluakin sen jätkän takia. En mä halunnut jäädä Helsinkiin saatika sitten jonnekin, missä jokainen asia muistuttaa ihmisen petollisuudesta.
Hän oli tehnyt suuria päätöksiä itsensä takia.
Mä en suostu olemaan kenellekään toinen vaihtoehto. Tai jos se asia edes olisi ollutkin niin, mutta se ei osannut päättää…
Selja ei ollut vieläkään kertonut minulle aivan kaikkea, mutta en minäkään ollut maininnut hänelle nimeksikään Sandrasta, vaikka olisi ehkä pitänyt.
  -Mä maksaisin, jos käy.
Havahduin ajatuksistani takaisin maanpinnalle naisen tarjotessa seteleitä minulle.
  -Tietenkin, anteeksi, sain sanotuksi pienen takeltelun jälkeen. Työni kassalla ei ollut ihan minun alaani, mutta pikkukaupungin työllistymismahdollisuudet eivät ilman pätevyyttä olleet kovin suuret. Asiakas ei onneksi vaikuttanut hirvittävän närkästyneeltä käytöksestäni, joten saatoin jatkaa päivää rauhassa, kunhan olin ensin pitänyt itselleni lyhyen saarnan valppaudesta.  Kassalla ei olisi koskaan saanut harhautua ajattelemaan liikaa omia asioitaan, sillä omaa elämää pohtiessaan ihminen saattoi harhautua liikaa sivuraiteille, jolloin asiakaspalvelu automaattisesti kärsi.

Toisinaan tuntui siltä, että kuluneen vuoden sää oli ollut kuin minun mieleni. Taivas oli pysynyt päivästä toiseen harmaana, eivätkä sumuiset aamut olleet enää pitkään aikaan olleet mikään erikoisuus. Siksi erään kesäkuisen aamun sininen, täysin pilvetön taivas ja lämpömittari, jonka lukema kohosi reilusti yli kahdenkymmenen asteen, tuntui lähestulkoon luksukselta. Valitettavasti aurinkoinen päivä meni minun osaltani töissä, mutta illalla ehdin nauttimaan lämmöstä eloon heränneen kaupungin kaduilla.
  -Tulisit käymään täällä Tukholmassa, jos vain ehdit. Olisi niin ihana nähdä sinutkin kasvotusten pitkästä aikaa, äitini sanoi minulle puhelimessa, kun kävelin päämäärättömästi pitkin niin tutuksi tulleita katuja.
  -Mm, pitää nyt katsoa. Juhannuksena en ainakaan ehdi, kun kaikki vakituiset on poissa töistä.
  -No mutta, jos se on rahasta kiinni, Tomas, minä ja isä kyllä maksamme liput laivaan tai lentokoneeseen. Tulisit edes yhdeksi viikonlopuksi, niin juteltaisiin kunnolla. Ja miten se sinun Amsterdamin asunto, onko siellä vielä se alivuokralainen? Oletko sinä nyt ihan tosissasi jäämässä Suomeen vain siksi, että sinun ja Sandran suhde ei toiminut?
Minua alkoi ärsyttää koko puhelu ja se, ettei äiti voinut koskaan ymmärtää haluani olla Suomessa. Toisinaan jopa mietin sitä, halusinko oikeasti lähteä 16-vuotiaana Saksaan. Silloin asia oli tuntunut vain itsestäänselvältä ja hienolta kokemukselta. Mutta ehkä ilman Saksaa olisin voinut olla…
  -Tomas? Miksi sinä olet vain hiljaa? Mitä siellä tapahtuu?
  -Sori äiti, mä jäin vaan miettimään yhtä juttua. Ja mä en todellakaan tiedä, milloin mä tulen Tukholmaan. Eikä se nainen liity mitenkään siihen, että haluan olla Suomessa ainakin kesän ajan! kivahdin, ja saatoin melkein kuulla raskaan huokauksen, jonka äiti piti ainakin mielessään.
  -Hyvä on, mutta sinä tiedät kyllä…
  -Joojoo. Mun pitää mennä nyt, sano isälle terveisiä, lopetin puhelun liian hätäisesti, mutta silmiini osunut katu kiinnosti minua enemmän kuin äidin jankuttaminen Tukholmasta ja minun tilanteestani.
Rantasillankatu 7B 26, sehän on Seljan osoite. Ja tuo katu tuossa on Rantasillankatu, ajattelin. Jostain syystä äidin kanssa puhuminen oli laukaissut minussa tarpeen puhua jollekin ihmiselle ilman vaaraa siitä, että hän ei olisi antanut tilaa minulle. Pitääköhän Selja mua ihan hulluna? mietin, kun viimein näin kadun päässä harmaan kerrostalon, jonka seinässä olivat oikeat numerot ja kirjaimet. Sen enempää miettimättä nykäisin alaoven auki, katsoin rappukäytävän taulusta oikean kerroksen, ja lähdin kapuamaan rappuja ylös.

SELJA
Asunnossani tuntui olevan tuhottoman kuuma, eikä auki ollut parvekkeen ovi tuntunut juuri auttavan asiaa, sillä ilta-aurinko paistoi pitkälle iltaan saakka talon parvekkeen puoleista seinää vasten. Olin juuri avaamassa kylmää kivennäisvesipulloa, kun ovikelloni soi täysin varoittamatta minut säikäyttäen.
  -Ei hemmetti!
Kiersin pullon korkin nopeasti kiinni, sillä hiilihapotettu vesi oli kuohua yli pullosta. Samalla yritin mennä mahdollisimman nopeasti avaamaan ovea. Olin henkisesti valmistautunut käännyttämään mahdollisen kaupustelijan pois oveltani, mutta jo valmiiksi miettimäni lause jäi sanomatta, kun oven takana seisoi mies, johon olin viime aikoina törmännyt omituisen usein.
  -Moi. Sori, etten mä ilmoittanut tulostani. Mä vaan ajattelin käydä katsomassa, ootko sä kotona, Tomas ehti katkaista hiljaisuuden ennen minua. Samalla oma toimintakykyni palautui, ja saatoin jälleen puhua.
  -Ei se haittaa, en mä kuitenkaan missään iltaisin ole. Ootko sä ihan ok? Tuu sieltä rapusta sisälle, sanoin, ja vedin oven Tomaksen perässä kiinni. Miehen silmät kiersivät nopealla silmäyksellä pienen asuntoni ympäri, mutta silmien liikettä enemmän kiinnitin huomioni siihen, millainen hänen olemuksensa oli.
  -Tomas. Onko jotain tapahtunut? kysyin, sillä huolestuin olemuksesta ensimmäistä kertaa ikinä enemmän kuin pintaraapaisun verran. En osannut selittää edes itselleni, miksi Tomas vaikutti yhtäkkiä olevan lähempänä kuin koskaan. Hän käänsi katseensa minuun, eikä silmissä näkynyt edes hämärää muistoa teiniajan virneestä.
  -Ei. Tai on. Eikä ainoastaan se yksi juttu, vaan useampikin, Tomas vastasi. Rintaani puristi, sillä kuoren alla tuntui olevan jotain, josta olisi pitänyt puhua jo aikaa sitten. Oliko se teini-iän pottuilu sittenkin jotain muuta? ehdin ajatella ennen kuin ohjasin Tomaksen istumaan olohuoneen sohvalle.
  -Mä puhuin äsken mutsin kanssa, enkä mä enää jaksa sitä sen nalkutusta mun asioista. Mä oon yli kaksikymppinen, mutta silti se haluaa kontrolloida kaikkea. Äiti ei tajua sitä, etten mä halua enää asua Amsterdamissa vaan Suomessa. Eikä kukaan tunnu tajuavan sitä, miten monet asiat yksi ihminen voi olemassaolollaan tahrata.
En heti osannut sanoa mitään, mutta tunsin sisälläni jonkinlaista samaistumista Tomasta kohtaan. Helsinki ei Lennin jättämisen jälkeen ollut ollut enää ennallaan, enkä uskonut sen koskaan palaavan sellaiseksi kaupungiksi, johon olisin halunnut muuttaa.
  -Sulla oli Damissa joku mimmi? kysyin hiljaa, sillä Tomas ei vaikuttanut siltä, että olisi ilman kysymistä välttämättä kertonut sanaakaan asiasta, josta halusin kuulla ilman, että olisin joutunut painostamaan häntä.
  -Oli. Joku Sandran tuttu joskus varoitti mua. Se sanoi, että mun pitäisi tarkkailla sen eleitä ja pistää poikkeukset merkille. Enhän mä sitä uskonut, pidin lähinnä hulluna. Ja kun mä vihdoin aloin epäillä, en silloinkaan suostunut luottamaan vaistooni. Vasta kun mä näin omin silmin sen kaiken, ne kuukaudet vilisi mun silmissäni. Jos mä olisin tajunnut aiemmin, mä olisin ehkä lähtenyt siksi, että halusin. Nyt mä lähdin siksi, että oli pakko. Enhän mä voinut jäädä leikkimään, ettei mitään koskaan olisi tapahtunutkaan. Mutsi ja faija painostaa ja kyselee, miksi se hemmetin suhde ei toiminut. Ja etenkin mutsia kiinnostaa mun Damin asunnon tilanne. Ei sillä oo mulle mitään väliä, kunhan saisin edes hetken rauhan siltä kaikelta, Tomas sanoi. Hänen äänessään kuului vuoroin viha, vuoroin pettymys ja suru, enkä minä ollut koskaan aiemmin nähnyt häntä yhtä säpäleinä. Laskin käteni hitaasti Tomaksen selälle, sillä kaikki oikeasti lohduttavat sanat olivat kadonneet mielestäni jonnekin kauas. Ainut asia, jota minä saatoin tarjota, oli läsnäolo. Tuskin kukaan saattoi korjata toista ihmistä vain puhumalla, eikä se ollutkaan minun tavoitteeni.
  -Lenni pyöritti toista tyyppiä jotain vuoden verran, ennen kuin mä sain tietää. Ei se mimmi tiennyt musta, ja se teki siitä tavallaan jopa pahemman asian. Se jätkä piti pilkkanaan kahta muijaa yhtä aikaa. Kaikki tapahtui lopulta parissa viikossa. Pakkasin tavarat, ja kun Lenni tuli joltain reissulta, mä odotin olohuoneessa avaimet kädessä ja laukku olalla. Sen silmistä näki jo kaukaa, että se tiesi mun tietävän kaiken. Sitä vaan pitää itseään niin tyhmänä. Mä toivon joka ikinen päivä, että olisin tajunnut aiemmin. Kotonakin asiat on muuttuneet vasta nyt, kun mä vihdoin voisin olla kaukana sieltä. Mutta ei, koko lapsuuden mä kuuntelin sitä, ja myöhemmin toivoin, että pikkuveli kestää ilman mua ne muutamat vuodet, puhuin Tomakselle enemmän kuin kenellekään pitkään aikaan, mutta asia ei tuntunut kiusalliselta, toisin kuin meiltä kahdelta olisi voinut odottaa.
  -Mä en tiennyt, että teillä oli kotona vaikeaa, Tomas sanoi ilman häivähdystäkään pilkasta. Valtava tunneaalto oli vallata minun, ja siksi olemisestani tuli hiukan hankalaa.
  -Tuskin siitä kovinkaan moni tiesi. Jossain kohtaa sitä vain tajusi, ettei ole normaalia huutaa ja riidellä jatkuvasti kotona, sain sanottua. Vaikka en sanonutkaan mitään sen enempää asiaan  liittyen, Tomas siirsi silti puolestaan oman kätensä minun selälleni. Miten edes oli mahdollista, että teiniporukan hämärästä muistosta oli kovaa vauhtia tulossa minulle yksi luottoihmisistäni? Jokin kummallinen side oli odottamatta yhdistämässä meitä kahta, enkä minä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella asiasta.

Blogin kesäsarjan toinen osa. 

3. osa

Vuosi

5.6.2019.
Se päivämäärä on painunut mun mieleeni jopa syvemmin kuin kauan odotettu 30.5.2020. Se päivä oli kuuma, ilma oli hieman kostea ja ukkosta enteilevä. Sen päivän soundtrack on Discon biisi Levottomat tuulet . Joku voisi kai sanoa, että mun olisi pitänyt tietää, ja tavallaan mä tiesinkin. Ne 1,5 päivää, jolloin Paavo ei ollut oma itsensä, mä pelkäsin sen kuolevan laitumelle yksin. Meni monta kuukautta itsesyytöksistä irti päästämiseen. Mä ajattelin, että mun olisi pitänyt huomata Paavon sairaus jo monta kuukautta aiemmin, vaikka sellainen ajattelu on järjetöntä. Ei se sairaus oireillut ennen kesää ja kuumuutta. Ehkä rasituksessa sen olisi voinut huomata, mutta Paavo oli viimeiset elinkuukautensa kevyellä liikunnalla ihan jo ikänsäkin puolesta. Mä en olisi voinut toimia sen aiemmin tai paremmin, eikä olisi voinut kukaan muukaan. Tärkeintä oli antaa Paavon mennä, vaikka se tilanne sattuikin. Ja jälkikäteen mä olen tajunnut, että mä oikeasti tunsin hevoseni. Mä huomasin Paavon käytöksessä ne oireet, joita tuntematon ei ehkä olisi huomannut.

Vuodessa hevosellisesta elämästä on yhtäkkiä tullut mulle taas hieman outo käsite, vaikka vielä hetki sitten hevoseton elämä oli outo asia. Paavo oli mun elämässä mukana 5,5 vuotta. Mä uskallan väittää, että ne vuodet 2013-2019 on ne vuodet, jolloin mä eniten Paavoa tarvitsin. Niinä vuosina mun elämä ja tietysti myös mä itse muutuin tosi paljon. Kun ympärillä asiat muuttui, Paavo oli ja pysyi. Se piti kiinni päivärutiineissa, opetti vastuunkantamista ja jollain tavalla näytti mulle sen, ettei elämästä kannata stressata liikaa, sillä Paavon elämässä tärkeimmät asiat olivat syöminen, nukkuminen ja syöminen.

No, joku saattaa miettiä, miksi ihmeessä tuon päivän soundtrack on Discon Levottomat tuulet. Syy on outo, sillä ennen tuota päivää kyseinen biisi ei ole merkannut mulle mitään suurta. Onhan biisi ollut toki kaunis, mutta en ole ajatellut sitä sen suuremmin ennen tuota päivää. Kuitenkin seisoessani parin metrin päässä Paavosta viimeistä kertaa vähän hätääntyneenä, mutta samalla myös yllättävän rauhallisena odottaen silmissä polttelevia kyyneleitä, mun päässäni alkoi soida seuraava kohta kyseisestä biisistä:

Tää ei ole ranta viimeinen
eikä loppu ihmisen
Tää on kahden juttu katkollaan
Eikä tästä historiaa saa kovin suurta kirjoittaa 
mut se sydämiimme painetaan

Ehkä joskus jälkeen kaiken tään
löytyy syitä enemmän

Kun aika on tai muuten vaan
tulee levottomat tuulet noutamaan
ja ne vie minut mukanaan
En onneton oo kokonaan
mut ne tuulet viheltää taas kutsuaan
Enää hetken luonas olla saan 
    
   (Disco - Levottomat tuulet)

Eli oikeastaan biisin ensimmäinen säkeistö plus kertosäe alkoi soida mun päässä. Oikeastaan jopa hieman ironista, mutta olin vain muutamaa kuukautta aiemmin kirjoittanut Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -novellisarjan Jessikan kuuntelemaan ja laulamaan kyseistä kappaletta hänen isänsä kuoleman jälkeen. Sitten täysin odottamatta sama kappale soi päässäni, kun hevoseni kuolee. Viimeistään silloin mä tajusin, miten paljon mä käyn läpi asioita musiikin kautta.

366 päivää meni yllättävänkin nopeasti, vaikka lopetuksen jälkeisenä yönä viisi minuuttiakin tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Ensi yönä en usko nukkuvani niin huonosti. Suru on vaihtunut ikäväksi, joka ei kuitenkaan enää kalva mielessä joka hetki. Haluan uskoa, että vielä jonain päivänä mä ja Paavo tavataan jossain tuolla pilvien päällä.

Lepää rauhassa, rakas Paavo ♡

Kesäkuu

Tänä vuonna omenapuu ei ole vielä kukkinut. Vuosi sitten kukat olivat jo karisseet pois, ja jäljellä oli vain terälehtiä maassa. Vuosi sitten oli lämmintä, aurinko paistoi. Nyt ulkona on harmaata, aamulla satoi vettä. Ei sillä, enemmänkin saisi sataa, sillä muuten pellot kuivuvat korpuksi, eikä mikään kasva.

Vuosi sitten luulin, että kesä korjaisi ja olisi helpompi kuin kulunut kevät ja talvi. Miten väärässä olinkaan. Vain neljä päivää myöhemmin harteilleni tippui raskaaksi painoksi surutyö, joka ilmestyi Paavon lopetuksen myötä. Tänä vuonna toivon todella, ettei kesäkuu ole samanlainen. Haluaisin kerrankin olla rauhassa niin, ettei mihinkään ole kiire. Niin, ettei mikään aiheuta ahdistusta. Niin, ettei tarvitse pelätä seuraavaa lukuvuotta.

Tänä vuonna haluaisin jo kesäkuussa muistaa hengittää rauhassa, nukkua yöni kunnolla, katsoa auringonlaskua onnellisena ja unohtaa kaikki ikävät asiat edes hetkeksi. Nyt mikään ei vaikuta olevan sen tiellä, mutta en silti aio nuolaista ennen kuin tipahtaa - elämällä on tapana järjestää yllättäviä asioita juuri niissä kohdissa, joissa niitä vähiten kaipaa.

Tänä kesänä haluan olla onnellinen. En vielä tiedä, onnistunko siinä, mutta haluan yrittää. Virheistä ja ongelmista huolimatta kaikki on vielä mahdollista, enkä ole menettänyt toivoa tai uskoa tulevaan. Ajan myötä elämä näyttää minulle kaiken, mitä se voi minulle tarjota. Minun tehtäväni on valita polkuni. Vaikka astuisinkin joskus väärälle polulle, sekin johtaa aina jonnekin. Mikään ei enää palaa ennalleen, mutta en voi jäädä vatvomaan sitä. On vain elettävä tätä minulle annettua elämää eteenpäin luottaen siihen, että edessä on jotain parempaa.