Lopun jälkeen #14

Maanantain jälkeen kaikki tuntuu liikkuvan eteenpäin yhä kovenevaa tahtia, enkä minä meinaa pysyä tahdissa mukana. Päivät valuvat kuin hiekka sormieni välistä, lähestyvä koeviikko ja muutto stressaavat ja Nooa... Hänen isänsä aika on käynyt totaalisen vähiin, ja se tuntuu minusta pahemmalta kuin mitä se saisi tuntua. En kuitenkaan voi vetäytyä pois Nooan ystävän ja tukijan roolista, sillä hän luottaa minuun, enkä edes voisi tehdä sitä hänelle omatuntoni takia. Nooa tarvitsee kuuntelijaa ja tukijaa, mutta minä tiedän, ettei asian myöntäminen ole hänelle lainkaan helppoa.

Muutaman viikon kuluttua olen jollain tavalla onnistunut hukuttamaan liialliset tunteeni muuttolaatikoihin ja koulukirjoihin, jotka nykysin tuntuvat täyttävän pääni liiankin usein. Työnnän itseni tarkoituksella pois Nooan seurasta silloin, kun hän ei välttämättä tarvitse minua. En edes jaksa muistaa, koska viimeksi olisin jäänyt muskaan vielä oman vuoroni jälkeen Nooan seuraksi. Hän ei ole ihmetellyt asiaa, sillä muutto toimii yllättävän hyvänä verukkeena kiireelle, vaikka toisinaan minusta tuntuukin siltä, että jokin minun ja Nooan välillä on muuttunut. Tai ehkä mä vaan ylireagoin, mietin, kun koitan pohtia syytä pojan oudolle käytökselle. Joidenkin tuntien jälkeen Nooa on hymyillyt salaperäisesti, oikonut itseään ja suorastaan loistanut, vaikka hänen tilanteessaan asioiden luulisi olevan aivan päinvastoin. Minä taas en ole lähelläkään Nooan loistoa, koska muutto ja koeviikko ovat tehneet tehtävänsä, ja saaneet minut näyttämään lähinnä linnunpelättimeltä. Ja vaikka kuinka koitan kieltää itseäni ajattelemasta Nooan käytöstä, syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän, mistä kaikki johtuu. Ja siksi sun täytyy nyt rauhoittua. Ei se ole sua mihinkään hylkäämässä, rauhoittelen itseäni pahaa aavistamatta.
  -Mikaela? Onks sulla jotain kesken? Mulla ois yksi juttu, Nooa sanoo kävellessään käytävän toisesta päästä, ja käy sitten istumaan viereeni lattialle, vaikka penkkejäkin olisi tarjolla.
  -Ei, mä vaan kertasin tätä kappaletta, sanon kiittäen samalla hyvää tuuriani. En oikeasti ole juurikaan lukenut kappaletta, jonka olen hieman aiemmin avannut biologian kirjasta, mutta oikeiden ajatusteni paljastaminen Nooalle olisi liian kiusallista.
  -Sä varmaan tiedät Essin.
Olen vaikeuksissa itseni kanssa, sillä naamani ei todellakaan ole pysyä peruslukemilla. Ei Essi! Ei B-ryhmän Essi, valitan mielessäni.
  -Essi? kysyn silti, sillä haluan varmistaa luuloni.
  -Niin, B-ryhmän Essi. Tiedätkö sä jotain siitä tyypistä? Nooa kysyy, ja minä esitän, että muistan kyseisen henkilön olemassaolon vasta sitten, kun poika on ensin kertonut minulle, kenestä on kyse.
  -No, en mä sitä tunne kauhean hyvin. Oltiin joskus kolmosella samalla luokalla, eikä me tultu toimeen. Sen jälkeen mä en ole edes puhunut sen kanssa, vastaan, vaikka irvistelen mielessäni. On totta, etten tunne Essiä, mutta mielipiteeni hänestä ei ole lainkaan niin ruusuinen kuin annan olettaa. Syystä tai toisesta hän oli ottanut minut hampaisiinsa ala-asteella, eivätkä muistot hänestä olleet hyviä.
  -Mikä teidän välejä hiersi? Nooa kysyy, enkä minä ole varma siitä, haluanko olla rehellinen ja kertoa. Vaikka en pidäkään Essistä, vaikuttaa siltä, että Nooa on löytänyt hänestä jotain hyvää. Inhottavaa joutua puun ja kuoren väliin, huokaisen.
  -Mä luulen, että se johtui Ceciliasta.
Nooan ensireaktiosta päätellen hän ei ymmärrä lainkaan, mitä minä tarkoitan.
  -Miten niin?
Huokaisen, sillä minua ärsyttää vertailla itseäni ystävääni. Hän on aina seissyt vieressäni hievahtamattakaan, mutta lopulta hän itsekin tietää, kumpi meistä on se, jonka kavereita kaikki haluaisivat olla.
  - Mieti vähän. Cecilia on upea, mä taas tavallinen, tylsä ja harmaa, enkä tee mitään jännittävää. Essiä ärsytti se, että Ceci oli mun frendi. Se päätti aika nopeasti, että yrittää erottaa meidät toisistamme. Eihän se onnistunut, mutta se jätti jäljet. Essi ei hyväksynyt sitä, että mä poikkesin sen mielestä väärällä tavalla massasta, vastaan. Sanani kuulostavat vihaisilta, vaikka olen jo aikaa sitten päässyt yli siitä, miten Essi minua kohteli. Ehkä hetkellinen vihani johtuu siitä, etten tiedä, uskooko Nooa ennemmin minua kuin Essiä. Hän on puolellani, tiedän sen, mutta Essin kanssa kyse on jostain muusta kuin ystävyydestä.
  -Sä et ole tavallinen, tylsä ja harmaa meille, jotka sut tuntee.
En katso Nooaa, vaikka tunnen hänen katseensa kasvoillani. Hengitän hiljaa mielessäni, ja koitan asennoitua niin, ettei menneisyys määritä tulevaisuutta. Ei itseni, Nooan, Essin tai Cecilian.
  -Jos susta ja Essistä tulee jotain, sun on hyvä tietää, että sun takia mä en ala sen kaveriksi. Mä voin sietää sitä, mutta älä oleta muuta. Me kaksi ollaan ihan eri planeetoilta, totean rauhalliseen sävyyn, vaikka sisälläni kuohuu. Lopulta minun on pakko nousta ylös lattialta, jotta saatan rauhoittua. Vessassa tuijotan itseäni tiukasti silmiin, ja sekavin ajatuksin kiellän itseäni toimimasta typerästi. Nooa on vain kaveri, joka ymmärtää mua harvinaisen hyvin. Mikaela, älä laita mustia sukkia jalkaan. Ota ne valkoiset, äläkä ota niitä pois. Valkoiset, ei mustat, toistelen itselleni, vaikken tiedä, onko asioiden kiertelystä lopulta mitään hyötyä.

Cecilia tuntuu olevan Essistä ja Nooasta aivan yhtä järkyttynyt kuin minäkin, tosin eri syistä. Hän on ehtinyt muodostaa päässään kuvitelman siitä, että minun ja Nooan välillä olisi jotain ystävyyttä vahvempaa, eikä hän tavallaan ole väärässä - minun osaltani nimittäin. En kuitenkaan mainitse asiasta sanaakaan ystävälleni, sillä haluan vain unohtaa. Vaikka Cecilia on paras ystäväni, enkä vaihtaisi häntä keneenkään toiseen, en usko kertomisen auttavan minua eteenpäin.
  -En mä olisi heti uskonut, että niistä kahdesta tulee jotain, mutta eihän me voida niiden toimintaa ohjailla suuntaan tai toiseen. Ja sori, että mä yritin änkeä sua ja Nooaa yhteen. Ollut varmaan ärsyttävää, kun yksi Cecilia ei osaa olla kunnolla, Cecilia sanoo, ja minä olen kateellinen hänen rauhallisesta asenteestaan.
  -Niinpä. Pitää vaan toivoa, että Essi on muuttanut tapansa.
Cecilia kääntyy katsomaan minua hieman kysyvästi.
  -Miten niin?
  -Mä en tiedä, arvostaako se sitä, että mä ja Nooa ollaan kavereita, vastaan. Cecilia ei osaa sanoa asiaan liittyen mitään, joten hetken aikaa huoneessa on hiljaista. Vain seinäkello tikittää aikapommin lailla saaden minut muistamaan, ettei koskaan voi tietää, koska mikäkin pommi räjähtää.

Seuraavalla viikolla pian entinen asuntomme näyttää todelliselta kaatopaikalta. Muuttolaatikoita, joita ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi, lojuu tyhjinä, täysinä ja puolillaan ympäri koko asuntoa.
  -Onneksi meillä on muutama viikko aikaa saada nää kamat pois täältä, sanon Karoliinalle, kun viimeinenkin olohuoneen kaappi on tyhjennetty. Urakka ei kuitenkaan ole loppumassa siihen, sillä esimerkiksi keittiön kaapeista löytyy vielä tavaraa, jota emme ole laittamassa kierrätykseen.
  -Oliko meillä näitä laatikoita vielä täällä? Karoliina kysyy, kun kasaa uutta muuttolaatikkoa.
  -Eikö siinä pitäisi vielä olla?
  -Ei näytä olevan. Voi hitto. Me tarvitaan vielä lisää laatikoita, jos aiotaan saada kaikki ekan kuorman tavarat huomenna vietyä asunnolle.
Karoliina näyttää uupuneelta. Viimeisen viikon aikana unet ovat jääneet meillä molemmilla vähiin, kun koulun ja työpäivän jälkeen on pitänyt pakata ja siivota. En minäkään ole erityisen pirteä, sillä muuton lisäksi myös Nooa on edelleen pyörinyt mielessäni.
  -Nyt on perjantai, enkä mä todellakaan ole lähdössä kaupungin toiselle puolelle ostamaan pahvilaatikoita. Jarkkohan puhui niistä laatikoista silloin viimeksi, kun kävi täällä. Mä soitan ja kysyn niitä, tätini sanoo hetken aikaa mietittyään. Jo muutaman minuutin kuluttua Karoliina seisoo ovella kengät jalassa, takki vain toisen olkapään päällä yhtä aikaa sekä minulle että Jarkolle puhuen.
  -Joo, menee varmaan kymmenen minuuttia. Ela, mä käyn Jarkolla! Voi mennä hetki, kun Jarkko ei oo tajunnut etsiä niitä varastosta valmiiksi. Soita, jos tulee jotain!
Karoliinan puhe kaikuu rappukäytävässä, kun vedän hieman raolleen jääneen oven kiinni. Ainakin Karoliina ja Jarkko on onnellisia, mietin kuunnellessani hiljaisuutta, joka kaiken sekavuuden keskellä tuntuu painostavalta nyt, kun olen jäänyt yksin asuntoon. Samalla outo tunne hiipii rintaani, enkä pidä siitä.
Isä kestää enää muutaman päivän. 
Nooan sanat kaikuvat päässäni jättämättä minua rauhaan. En haluaisi ajatella, että omituinen tunne rinnassani johtuisi Nooan isästä, mutta vaihtoehdot jäävät vähiin. Yritän ajatella rauhallisesti, mutta paha aavistukseni voimistuu hetki hetkeltä. Jokainen narahdus tai kolahdus, jonka kuulen, on askel lähemmäs pimeyttä. Minuutit tuntuvat ikuisuudelta, mutta tällä kertaa Karoliina ei ole syylinen. Olen säikähtää hengiltä, kun puoli yhdeksän aikaan puhelimeni alkaa väristä olohuoneen pöydällä. Numero on tuntematon.
  -Mikaela Koivunen.
  -Hei Mikaela, Veera Koskela täällä.
Veera ei ehdi sanoa mitään sen enempää, kun jo tiedän hänen äänestään tapahtuneen. Päässäni kaikuu koko lyhyen puhelun aikana vain yksi asia, josta en voi kieltäytyä.
Mun täytyy löytää Nooa, vaikka se veisikin koko yön.

Ulkona on viileää, vaikka kalenteri lähentelee jo huhtikuun puoliväliä. Alaoven edessä kertaan vielä kerran paikat, joista luulen Nooan löytyvän.
Pysykää te siellä kotona. Mä luulen, että Nooa tulee kyllä takaisin kotiin. Mä etsin muutamasta paikasta, jossa ollaan pyöritty paljon. 
Takki päällä, viltti kainalossa ja pelko rinnassani kuljen pitkin katuja, jotka harvoin ovat tuntuneet yhtä pelottavilta. Nooan isä on kuollut, enkä minä voi taata, etteikö asiasta järkyttynyt ihminen voisi tehdä jotain typerää.

15. osa