Vuosi sitten luulin, että kesä korjaisi ja olisi helpompi kuin kulunut kevät ja talvi. Miten väärässä olinkaan. Vain neljä päivää myöhemmin harteilleni tippui raskaaksi painoksi surutyö, joka ilmestyi Paavon lopetuksen myötä. Tänä vuonna toivon todella, ettei kesäkuu ole samanlainen. Haluaisin kerrankin olla rauhassa niin, ettei mihinkään ole kiire. Niin, ettei mikään aiheuta ahdistusta. Niin, ettei tarvitse pelätä seuraavaa lukuvuotta.
Tänä vuonna haluaisin jo kesäkuussa muistaa hengittää rauhassa, nukkua yöni kunnolla, katsoa auringonlaskua onnellisena ja unohtaa kaikki ikävät asiat edes hetkeksi. Nyt mikään ei vaikuta olevan sen tiellä, mutta en silti aio nuolaista ennen kuin tipahtaa - elämällä on tapana järjestää yllättäviä asioita juuri niissä kohdissa, joissa niitä vähiten kaipaa.
Tänä kesänä haluan olla onnellinen. En vielä tiedä, onnistunko siinä, mutta haluan yrittää. Virheistä ja ongelmista huolimatta kaikki on vielä mahdollista, enkä ole menettänyt toivoa tai uskoa tulevaan. Ajan myötä elämä näyttää minulle kaiken, mitä se voi minulle tarjota. Minun tehtäväni on valita polkuni. Vaikka astuisinkin joskus väärälle polulle, sekin johtaa aina jonnekin. Mikään ei enää palaa ennalleen, mutta en voi jäädä vatvomaan sitä. On vain elettävä tätä minulle annettua elämää eteenpäin luottaen siihen, että edessä on jotain parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤