Lopun jälkeen #15

Tähtimäen laelle kapuaminen ei koskaan aiemmin ole ollut yhtä tärkeä ja pelonsekainen asia kuin nyt. En tiedä lainkaan, millaisen Nooan minä löydän, jos löydän. Voi olla, että hän vihainen. Toisaalta hän voi olla myös eksyksissä kaiken kanssa, ja juuri siksi minun täytyykin löytää hänet niin pian kuin mahdollista. Mäen päällä ei toiveistani huolimatta näy ketään, eikä Nooan puhelin ole vieläkään päällä. Mä en ikinä tule löytämään sitä täältä, jos se ei ole muskassakaan, ajattelen, kun kompuroin mäkeä alas. Olen hetkeä aiemmin käynyt katsomassa koulumme läheisyydessä olevan puiston läpi, mutta tuloksetta. En halua uskoa, että Nooa pyrkisi lähtemään jonnekin täysin tuntemattomaan paikkaan, vaikka tietenkin kaikki on mahdollista. Sen sijaan luulen, että Nooa on paikassa, jossa hänellä on ollut hyvä olla.
Muska.
Nuorisotilan musiikkialakerta tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. Mitä tahansa ajattelenkaan Nooasta, aina jossain kohtaa törmään ajatuksissani häneen ja pianoon. Ei ollut hyvä idea luvata Veeralle, että mä löydän sen pojan. Ja ei hemmetti, Karoliina ei tiedä tästä mitään, tajuan, kun keväinen ilta pimenee kohti yötä. Vielä hetki sitten viileältä tuntunut ilma tuntuu pureutuvan kosteana luihin ja ytimiin saakka. Siististi taiteltu viltti sylissäni lämmittää hieman pian jo kohmeisia jäseniäni. Hädissäni en tajunnut laittaa paksumpaa takkia päälle, ja muutaman asteen plussan puolella olevassa selkeässä säässä se on auttamatta liian ohut. Kuitenkin huoli Nooasta saa minut jatkamaan kulkemista Tähtimäeltä kohti muskaa. Reittini kulkee hautausmaan vierestä, ja hetkeksi annan ajatusteni karata vanhempiini. Mitähän tekin tästä kaikesta ajattelisitte? mietin, kun jo jatkan matkaa. Kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen nuorisotilan valot viimein näkyvät silmieni edessä, joudun hetken aikaa keräämään rohkeutta, jotta saan raskaan oven auki. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, kuulen sanat päässäni, kun muskan ja muun nuorisotilan erottava ovi viimein on edessäni.

Muskassa on aavemaisen hiljaista. Kierrän katseellani tilaa läpi, ja olen jo vaipua epätoivoon, kunnes lattialla kyhjöttävä hahmo osuu silmiini. Hätäpäissäni heitän oman takkini naulakkoon välittämättä siitä, päätykö takki oikeasti naulakkoon vai lattialle.
Ei. Rauhoitu, Mikaela. Sä et voi panikoida nyt, ajattelen, ja hengitän sitten kerran syvään sisään ja ulos. Vaikka rauhaton olotila jää päälle, sumu ajatusteni ympäriltäni häviää.
  -Mä olin susta huolissani. Me kaikki oltiin susta huolissamme, sanon hiljaa, kun lähestyn Nooaa. Hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota, enkä tiedä, mitä minun pitäisi ajatella asiasta. Nooa, ole kiltti ja reagoi jotenkin. Ihan miten tahansa, mutta näytä, että sä kuulet, ajattelen istuessani pojan viereen lattialle, jonka kylmyys tuntuu toisinaan villasukkienkin läpi.
  -Kauanko sä olet ollut täällä? kysyn, jos mahdollista, vielä aiempaakin hiljempaa. Vastaukseksi Nooa vain puistelee päätään, ja kääntää hetkeksi katseensa minuun. Se riittää. Katse on rauhaton, surullinen, vihainen ja eksynyt. Se tuntuu syvällä sydämessäni asti kipuna, jota en osaa koskaan täysin sanoittaa. Se on viedä mukanaan pohjalle kylmän veden ja mudan sekaan, eikä sitä pysty jokaisena hetkenä välttämään. Nyt minun on kuitenkin pakko räpiköidä pintaan, jotta voin kannatella Nooan tämän yhden ainoan hetken yli. Jatkossa en voi toimia liian lähellä, en itseni takia, en Nooan takia. En saa unohtaa omaa rooliani tässä näytelmässä, joka valitettavasti on totta.
  -Sullahan on kylmä.
Levitän syliini taitellun viltin auki, ja vedän sen pojan hartoiden ympärille. Annan itselleni luvan silittää viltin peittämään selkää, vaikka aluksi Nooa selvästi säpsähtääkin kosketustani. En tiedä miksi, mutta käytän Nooaan samaa metodia kuin Karoliina minuun: en ehkä osaa sanoa mitään lohdullista, mutta joskus kosketus ja toisen ihmisen lämpö ovat kaikki, mitä tunnemyrkyssä oleva voi tarvita.
  -Mä toivoin, että isä pääsisi jo pois. Mä toivoin, että se kuolee. Millainen poika toivoo isänsä kuolemaa? Nooa katkaisee hiljaisuuden hetkeksi ääni väristen, enkä minä enää epäröi kiertää käsiäni hänen ympärillensä, vaikka asento onkin hankala. Hetken aikaa kaikki sanat ovat juuttuneena kurkkuuni, mutta kun lopulta saan sanat tippumaan suustani, tiedän, etteivät sanat riitä korjaamaan mitään niin rikkinäistä asiaa kuin menettämisen tuska.
  -Ei siinä ole mitään väärää. Sä tiesit, että sun isä kärsi täällä, eikä toivoa parantumisesta ollut. Et sä sitä pahuuttasi toivonut.
Kurkkua kuristaa, silmäkulmat ovat kosteat ja itku on kulman takana, mutten saa antaa itseni itkeä. Itseni sijaan keskityn käyttämään kaiken hellyyteni Nooaan, joka ehkä ensimmäistä kertaa koko iltana antaa pahan olon purkautua kyyneleinä.
Ja Mikaela, muista, kuka sä olet, muistutan itseäni. En voi astua Essin varpaille. Siksi minä vain pidän tiukasti kiinni Nooasta, enkä päästä irti, vaikka käteni puutuvat tunnottomiksi ja lattia hohkaa kylmää. Tilanne tuntuu hauraalta, enkä minä tai kukaan muukaan osaa sanoa varmasti, koska se päättyy. Saatan vain toivoa, ettei Nooa työnnä suruaan pois - se olisi ainoastaan karhunpalvelus häntä itseään kohtaan, sillä aina jossain kohtaa suru on kuitenkin pakko kohdata.

En osaa sanoa tarkalleen, kuinka kauan olen ollut Nooan kanssa muskassa, kun hän viimein rauhoittuu pää olkapäätäni vasten. En voi väittää, että hän olisi rauhallinen sisältä, mutta kehoa ravisteleva itku on loppunut. Minä pidän tiukasti kiinni itsehillintäni viimeisistä rippeistä, etten vain tekisi mitään, mikä voisi vaarantaa meidän ystävyytemme. Vaikka tilanne on kaoottinen omalla tavallaan meille molemmille, en silti missään nimessä halua joutua eroon Nooasta. Minä vain... minä vain toivon, etten anna tunteilleni liikaa valtaa.
Nooan pää lepää edelleen olkapäätäni vasten. Hänen hengityksensä on vielä hieman normaalia nopeampaa, mutta jokaisella hengenvedolla se tuntuu rauhoittuvan hieman. Minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä juuri nyt syvä hiljaisuus rauhoittaa meitä molempia, eikä sen rikkominen tunnu lainkaan hyvältä tai tarpeelliselta idealta. Kaikista vaikeinta minulla on itseni kanssa, sillä tällä kertaa minä olen se, jonka on pysyttävä rauhallisena ja hellänä, mutta kuitenkin lujana. Marraskuiset tapahtumat lähes 15 vuoden takaa eivät kuitenkaan ajattele sitä, mitä minun pitäisi olla. Jos suljen hetkeksikään silmäni, näen mielessäni kuvan itsestäni isän sylissä. Äiti istuu vieressämme ja hymyilee, mutta hetken päästä kuva särkyy. Näen vain peilijäässä olevan tien ja kuulen mielessäni kiljuntaa.
Älä ajattele sitä. Keskity Nooaan, tsemppaan itseäni, kun sydämenlyönnit tihenevät. Vilkaistessani seinällä olevaa kelloa tajuan, että minun on saatava itseni ja Nooa pois muskasta, ennen kuin nuorisotilan työntekijä tulee laittamaan ovet lukkoon. Kello lähentelee puolta kahtatoista yöllä, ja minusta tuntuu pahalta sanoa Nooalle, että meidän on lähdettävä. Nooa on painanut silmänsä kiinni, ja pelkään, että hän nukahtaa vasten olkapäätäni. Missä tahansa muussa paikassa pitäisin asiaa vain hellyyttävänä, mutta nyt en saa antaa hänen nukahtaa. Jos hän ehtii nukahtaa, tiedän, etten raaski herättää häntä. Ja koska osuutemme tässä tosielämän näytelmässä ovat niin kuin ovat, en jaksa kantaa Nooaa kotiinsa.
  -Mä tiedän, että sä olet väsynyt, mutta tuolta ylhäältä tulee joku kahdeltatoista laittamaan ovet lukkoon. Mä vien sut kotiin nyt, päädyn mutisemaan vasten pojan korvaa. Sanakaan sanomatta hän nostaa päänsä ja nyökkää sitten väsyneesti. Varovaisesti nousen seisoisomaan, vaikka jalkani tuntuvatkin jäykiltä. Askeleet vasten kylmää lattiaa kuulostavat kovilta, kovemmilta kuin aiemmin. En tiedä Nooasta, mutta minun päässäni jokainen rasahdus ja kopsahdus kuulostaa siltä, kuin joku hakkaisi kattiloita yhteen pienen lapsen tavoin.
  -Mikaela?
Olemme Nooan kanssa jo melkein ulkona, kun nuorisotilan ohjaaja kävelee portaita alas, ja katsoo sitten sekä minua että Nooaa huolestuneesti.
  -Mä vien kotiin, en jätä puolimatkaan. Mä katon, että Nooa pääsee sisälle asti, sanon, kun tajuan, mistä kiikastaa. Epäilemättä minä ja Nooa emme kumpikaan näytä kovin edustavilta.
  -Jos sun tilalla olisi joku muu, mä veisin teidät itse kotiin. Mutta suhun mä luotan, Liisa, ainut tuntemistani ohjaajista, sanoo. Hänen kasvonsa ovat edelleen huolestuneet, mutta silmät katsovat minuun luottavaisesti. Huokaisen helpotuksesta mielessäni.
  -Kiitos, henkäisen, ja ohjaan sitten meidät ulos pimeään huhtikuun yöhön. Muutaman kilometrin matka tuntuu yhtäkkiä loputtoman pitkältä. Kulkeminen on hidasta, enkä millään haluaisi viedä Nooaa hautausmaan ohitse. Minun on kuitenkin pakko, sillä kiertotien käyttäminen pidentäisi matkaa ainakin kilometrin, ehkä enemmänkin. Emme puhu matkan aikana mitään, sillä jokainen sana kuulostaa liian raskaalta. Nooa on tarttunut käteeni hieman haparoivin ottein, ja minä varon puristamasta hänen kättään liian lujaa. Minusta tuntuu siltä, että viimeisen 500 metrin aikana hän pitää tiukemmin kädestäni kiinni. Lopulta käännymme heidän kotipihaansa, ja kävelemme kuistille. Nooa ei tee elettäkään etsiäkseen omia avaimiaan, joten päätän soittaa ovikelloa. Ennen sitä kuitenkin halaan poikaa vielä kerran.
  -Me mennään tän läpi, kuiskaan. Sitten soitankin jo ovikelloa, eikä kulu montaa sekuntia, kun helpottunut, vaikkakin selvästi surullinen Veera avaa oven. Perästä Nooan ympärille ilmestyvät hössöttämään vielä hänen isovanhempansa, joista toinen kiittää minua nopeasti. Kun ovi painuu kiinni, syliini jää ainoastaan viltti, jonka joku minulle antoi. En osaa heti lähteä kävelemään kotiin, vaan jään tuijottamaan sulkeutunutta ovea. Talon sisälle on laskeutunut tietynlainen tyhjyys, joka on toisinaan tehdä hulluksi. Kuitenkaan talo ja sen asukkaat eivät ole ainoat, joita tyhjyys riivaa, sillä myös minun sisälläni huutaa valtava tyhjyys. Tyhjyys, jota kukaan ei voi poistaa.

Rappukäytävässä kaikuu. Askeleeni painavat enemmän kuin kaikki ne tiilet, joita edellisenä kesänä mummolassa raahasin hartiavoimin tuntikaupalla. Päätäni särkee, enkä jaksa uskoa, että kipulääkkeestä välttämättä on mitään apua siihen. Ylipäätään kaikki tuntuu tahmealta. Kotimatka Tähtikuja 15:sta on kestänyt ikuisuuden. Ennen rappukäytävään pääsemistä tuijotin silmät lähestulkoon vettä vuotaen oven yläpuolella palavaa D-rapun valoa. Tuulikatu 3D 21 ei palvele mua ja Karoliinaa kotina enää kauaa, mietin seistessäni viimein kotioven edessä. En jaksa ymmärtää, miksi ihmeessä paikasta on tullut minulle neljässä vuodessa niin tärkeä. Jokainen yläkerran naapurin askel öisin oli häirinnyt aluksi, höpöttävät mummot olivat olleet vain ohikulkijoita ja sen jo poismuuttaneen, kenties eronneen pariskunnan riidat iltapäivisin jotain, minkä halusin vain unohtaa. Jostain syystä Nooan kohtaamisen jälkeen minä kumminkin tajuan, etteivät ne asiat ole mitättömiä tekijöitä minun elämässäni. Askeleet yöllä, riitely ja höpöttävät mummot ovat olleet elämää ympärillä silloin, kun mä en ole itse elänyt. 
Hiljaa annan ajatusteni karata siihen kevääseen, kun kaikki muuttui. Rivitalosta tuli kaksio kerrostalossa, koirasta tassunjälki sydämessä ja Karoliinasta sinkku. Kaikki muuttui, vaikka tavallaan elämäni jatkui samoissa uomissa. Edes ovea avatessani en ole päästä takaisin nykyhetkeen, sillä menneisyys tuntuu vetävän minua voimakkaasti mukanaan, enkä tiedä, jaksanko kaiken tapahtuneen jälkeen taistella sitä vastaan.
  -Missä hitossa sä olet ollut?! Mä olen soittanut sulle sata kertaa, etkä sä voi edes vastata! Tajuatko sä yhtään, miten hemmetin paljon mä säikähdin, kun sä et ollutkaan täällä, kun tulin Jarkolta?
Karoliinan huolestunut viha saa minut heräämään hetkeksi menneisyydestä.
  -Sori, Karoliina. Mä tiedän kyllä, että olisi pitänyt soittaa, mutta en mä ehtinyt.
  -Ja mikä oli niin tärkeää, ettet voinut edes vastata?
En muista, onko Karoliina koskaan ollut yhtä vihainen kuin nyt. Hänen olemuksensa on miltei pelottava, sillä näyttää siltä, että millä sekunnilla hyvänsä hän voi räjähtää huutamaan.
  -Nooa oli niin tärkeä. Nooa on tärkeä! vastaan, kun näen hieman rauhallisemman häivähdyksen tätini vihaa ja huolta leiskuvissa silmissä. Vasta sitten tajuan itsekin, miksi olen viimeiset tunnit roikkunut menneisyydessä.
  -Sen isä kuoli tänään, ja sen takia Nooa lähti menemään. Veera soitti mulle ja pyysi, että kävisin niissä paikoissa, joissa ollaan sen kanssa pyöritty. Mä löysin Nooan muskasta, olin hetken aikaa sen kanssa siellä ja vein sitten kotiin. En mä voinut sitä yksinkään jättää!
Sitten en enää jaksa seistä omilla jaloillani. Lysähdän polvilleni naulakon eteen, sillä olen yksinkertaisesti vain niin uupunut siitä, mitä olen tehnyt. Mä hain Nooan kotiin. Mä löysin sen. Mä pysyin vahvana. Hemmetti sentään, et ala nyt itkeä, ajatukseni risteilevät päässäni vailla mitään järkeä. Ainoat konkreettiset asiat ovat väsymyksen kyyneleet ja Karoliinan kädet, jotka pitävät minusta kiinni. Tätini puhuu minulle jotain, mutta väsymyksen takia puhe puuroutuu korvissani. Eikä puheella tai sen sisällöllä ole juuri nyt mitään väliä. Tärkeintä on, etten ole yksin.

16. osa