Hämärää #3

SELJA

Aurinko paistoi lämpimästi vasten laituria. Pikkuveljeni Erno virnuili minulle pahaenteisesti järvestä, jossa hän seisoi polviaan myöten - sen enempää hän ei voinut edetä ilman, että hänen lahkeensa olisivat kastuneet. 

  -Älä! huudahdin samalla tavalla kuin lapsena, kun Erno roiskutti päälleni vettä. Hän omasi edelleen kyvyn ärsyttää minua niin, etten kuitenkaan osannut suuttua hänelle kunnolla. 19-vuotias veljeni oli melkoinen vekkuli huolimatta siitä, ettei kasvuympäristö aina ollut ollut paras mahdollinen. 

  -Hei! Pappa aina sanoo, ettei kosto kannata, Erno virnisti, ja muistutti minua pappamme sanoista, kun roiskautin vettä puolestani hänen päällensä. Pienenä keskinäinen nahistelumme olisi voinut jatkua vaikka kuinka pitkään, mutta nyt aurinko ja lämmin vesi olivat saaneet meistä molemmista hieman raukeita. Annoin silmieni painua kiinni, ja hetken aikaa olin kuin lomalle päässyt 10-vuotias Selja. Kaikki huolet olivat jo silloin karisseet pois mökin laiturilla tai vaihtoehtoisesti muutaman kilometrin päässä papan kotona. Pappa oli pitänyt meistä huolta silloin, kun kotona oli ollut kaikista vaikeinta. 

Nyt jaksatte taas pari viikkoa, ja jos tulee hätä, soittakaa heti minulle. 

Siksi mökin laiturilla istuminen ei tuntunut edelleenkään mitenkään oudolta, vaikka olinkin syksymmällä täyttämässä jo 21 vuotta. 

  -Susta sen huomaa tosi helposti, Erno yllättäen keskeytti ajatukseni lapsuudesta. 

  -Minkä huomaa? kysyin täydellisen hämmennyksen vallassa, sillä minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä veljeni puhui. 

  -Että jokin on muuttunut. Sulla on joku, joka tekee sut onnelliseksi, eikö niin? Erno esitti aavistuksensa, ja minä vaivuin yhä syvemmän hämmennyksen valtaan. Miten ihmeessä sä edelleen tunnet mut noin hyvin? ihmettelin mielessäni samalla, kun mietin, kuinka vastaisin minulle esitettyyn kysymykseen. 

  -No tavallaan, päädyin puuskahtamaan. Erno ei kuitenkaan tyytynyt vastaukseeni, vaan janosi tapansa mukaan lisää tietoa. Tavallaan tiedonjano oli yksi niistä Ernon piirteistä, jota sekä vihasin että rakastin - toisaalta saatoin kuitenkin olla varma siitä, ettei hän koskaan tehnyt mitään suuria päätöksiä ilman, että tiesi asiasta riittävän paljon ja enemmänkin. 

  -Kuka se on? Ja Selja, älä panttaa sitä tietoa itselläsi! 

Erno hymyili minulle järvestä, ja sai minut kerrankin kiittämään lapsuuttamme, joka oli hitsannut meidät sisaruksina yhteen poikkeuksellisen vahvasti. Hän oli aina puolellani, tavalla tai toisella. 

  -Se on Tomas. 

  -Kuka? 

  -No Tomas. Etkö sä muka oikeasti muista? 

Erno katsoi minua hetken aikaa hyvin hämmentyneenä, mutta hiljalleen hänen kasvoilleen eksyi epäuskoinen ilme. 

  -Sä et ole tosissasi. Älä vaan sano, että se on Kangasaho! Ettehän te edes… miten? 

Minä en ollut varma siitä, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa pikkuveljeni epäuskolle. Enhän minä itsekään ollut pitänyt tilannetta millään tasolla mahdollisena, mutta joskus elämä todellakin yllätti. 

  -Voi kyllä, Erno. Se on Tomas Kangasaho, vastasin tyynesti, vaikka tietynlainen hermostuneisuus liittyikin tilanteeseen. 

  -Ootteko te nyt sitten yhdessä?

Erno ei. Mä en sanonut niin, ajattelin, kun puistelin päätäni. 

  -No ei! Älä nyt innostu liikaa, ei me sentään niin hyvissä väleissä olla. Mä ja Tomas tullaan toimeen keskenämme, ei muuta, vastasin veljeni epäilyihin, jotka olivat aiheettomia. Ehkä. Tai sitten varmasti. En oikeastaan ollut enää itsekään varma siitä, mitä tunsin, mutta toivoin hiljaa mielessäni, ettei se olisi mitään sellaista, joka voisi pilata meidän välimme. Vaikka toisaalta, miksi ihmeessä Tomaksella yhtäkkiä olisi ollutkaan joku erityinen asema mielessäni? 

Kaupunki tuntui harmaalta maaseudulla vietettyjen päivien jälkeen, mutta en minä ollut voinut mökillekään koko kesäksi asumaan jäädä, vaikka välillä se vaihtoehto oli kuulostanut paljon kaupunkia houkuttelevammalta. Olin jopa hieman kateellinen Ernolle, joka oli saanut hankittua kesätöitä kunnasta, jossa pappamme asui. Minä puolestani olin ollut aivan liian myöhään liikkeellä kesätöiden suhteen, ja sain siksi tyytyä satunnaisiin tuurauksiin vanhempieni tutun pitämässä kioskissa kaupungin keskustan tuntumassa. 

  -Sinuna mä olisin vain tyytyväinen. Mä mätänen kaikki päivät sisällä, kun sä sentään saat edes vähän aurinkoa päivän aikana, Tomas sanoi minulle eräänä iltana, kun hän oli jälleen kerran luonani pienessä Rantasillankatu 7B:n asunnossani. Hänestä oli melko yllättäen tullut osa vakiokalustoa, jos niin saattoi edes sanoa. Mutta oli miten oli, siinä hän kuitenkin oli, eikä minulla ollut tarvetta päästä hänestä eroon. 

  -No, se onkin tosi todennäköistä tänä kesänä. Se auringon näkeminen nimittäin. Mä oon ollut töissä siellä ehkä kymmenenä päivänä, mutta yhtään täysin poutaista päivää ei ole ollut, sanoin. Tomasta asia tuntui vain hymyilyttävän. 

  -Sittenhän me ollaan tasoissa. 

Tomas virnisti minulle, enkä osannut olla hymyilemättä. Jokin hänessä sai minut paremmalle tuulelle. 

  -No hetken aikaa. Mä lähden viikon päästä pitkäksi viikonlopuksi mökille, kun Erno taas tulee tänne. Tehdään vaihto, kun sen kesätyöt loppui, sanoin, mutta Tomas ei tuntunut muistavan Ernoa. 

  -Erno? 

  -Mun pikkuveli. Ei huolta, ei sekään muistanut sua pelkän etunimen perusteella. 

  -Sä oot puhunut sen kanssa musta? Mä otan ton kohteliaisuutena, Selja! Tomas hymyili ilkikurisesti. En tiennyt, kuinka olisin reagoinut, joten päädyin vain osoittamaan Tomakseen murhaavan katseen. 

 -Okei, nyt rauha. Mä tiedän, että oon aivan vastustamaton, mutta sun ilmeestäsi päätellen mun viehätysvoima tekee musta kohta vainajan, joten olkoon. Mulla on muuten ensi viikolla vapaata, tarkemmin sanottuna oikeastaan perjantaista tiistaihin, eikä mua vieläkään kiinnostaisi mennä faijan ja mutsin kuulusteltavaksi Tukholmaan… 

Vaikka Tomas ei edes sanonut lausettaan kunnolla loppuun, minä saatoin arvata, mihin hän oikein sillä pyrki. 

  -Tomas Kangasaho, kutsuitko sä just itsesi mun seuraksi papan mökille 350 kilometrin päähän täältä? 

  -Mä lupaan olla kunnolla! Ihan totta lupaan olla. Selja Saarenkulma, ole kiltti! 

Olin purskahtaa nauruun, niin hassulta Tomas kuulosti suorastaan rukoillessaan minua ottamaan hänet mukaani. 

  -Hyvä on, mutta sun täytyy tulla junalla. Mä menen autolla jo torstaina. Ja tietysti mun täytyy infota pappaa siitä, että sä tulet. En halua, että se ymmärtää väärin sun olemisesi siellä, jos se sattuu tulemaan yllättäen vierailulle, sanoin, ja koitin pitää naamani neutraalina, sillä oikeastaan minusta oli harvinaisen kivaa saada seuraa mökille. Mä reagoisin kenen tahansa muun tuloon samalla tavalla. Tomas ei tee tästä mitenkään erityisen kivaa tilannetta, yritin vakuuttaa itseäni, vaikka rinnassani tunsin totuuden raskaan ja hieman pelottavan painon. 

  -Kiitos, Selja! Mä tulen vaikka liftaamalla, jos junaliput on myyty loppuun. Ja ihan hyvä ajatus infota sun pappaa, olisi nimittäin kiusallista, jos ihmiset luulisivat meistä liikoja, Tomas sanoi. Minä nyökkäsin, sillä olin täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Olisi ollut todella kiusallista joutua selittämään ihmisille jotain sellaista, jota ei ollut. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei Tomas ollut pahinta, mitä minulle oli tapahtunut. Kaikesta, aivan kaikesta huolimatta hän oli lopulta se, johon uskalsin nojata huonolla hetkellä. 

TOMAS

Kuinka paljon tavaraa mä tarvitsen jotain mökkireissua varten? mietin, kun yritin karsia turhat tavarat pois liian täydestä matkalaukustani. En halunnut vaikuttaa siltä, että Selja olisi ollut viimeinen pelastukseni, vaikka tavallaan asia olikin niin, sillä hän antoi minulle tilaa, toisin kuin vanhempani tai yli-innokkaat kaverini. Se, että olin jättänyt Sandran lisäksi myös Amsterdamin taakseni, ei tuntunut istuvan lainkaan lähipiirini ajatuksiin. Jokainen heistä kysyi, miksi halusin palata pieneen kaupunkiin, jossa ei ollut oikeastaan mitään. Vastaus oli minulle yksinkertainen, mutta aivan liian vaikea muille selitettäväksi. 

Koska mä en enää jaksa sitä, että kukaan ei koskaan tunne mua. Koska mä kaipaan Suomeen. Koska Amsterdam muistuttaa kaikesta siitä paskasta. 

Ihmiset esittivät aina jatkokysymyksiä, eikä mikään vastaukseni tuntunut riittävän kenellekään heistä. Kun äitini kysyi minulta, koska palaisin takaisin Hollantiin, vastasin yleensä miettiväni ajankohtaa, vaikka todellisuudessa minä kyllä tiesin vastauksen kysymykseen. 

Mä menen sinne pariksi kuukaudeksi, jotta saan sen kämpän pois alta. Mä haluan tulla Suomeen, en palata Hollantiin. 

En enää tiennyt, olinko koskaan edes halunnut lähteä maailmalle. Jos olin, tunsin viimeistään nyt, etten jaksanut jatkaa sillä linjalla. Asioiden oli muututtava, miettivät muut asiasta sitten mitä tahansa. 

Junassa istuminen oli yllättävän rauhoittavaa puuhaa, vaikka vilskettä riittikin melko paljon. Lapsia ja vanhempia näki jatkuvasti, mutta en antanut asian haitata itseäni. Merkit elämästä ja ilosta olivat minulle tarpeellisia, sillä olin itse viettänyt monta kuukautta puolikuollutta elämää. Jokin kaikessa siinä painostuksessa ja ymmärtämättömyydessä oli saanut minut vajoamaan syvälle omaan kuoppaani, josta kaikista maailman ihmisistä juuri Selja oli minut herättänyt. Sitäkin asiaa pidin pienoisena ihmeenä, vaikka kesän mittaan olinkin alkanut pohtia monia asioita hänessä uudella tavalla. Ei Selja ollut tylsä nipottaja, toisin kuin hänestä olin joskus ajatellut. Hän oli vain pyrkinyt pitämään meistä edes jonkinlaista huolta, sillä me kaikki muut olimme olleet ajattelemattomia hölmöjä. Tai no, Vanamo oli toinen selväjärkinen ihminen porukastamme, mutta lopulta Selja oli kuitenkin ollut se, joka piti kiinni itsestään kynsin ja hampain loppuun asti. Hän ei hölmöillyt kuten me muut, mutta lähtiessään johonkin typerään asiaan mukaan, Selja oli aina tiennyt tarkalleen, mitä teki ja kenen kanssa. En muistanut yhtään kertaa, jolloin hän olisi joutunut ongelmiin. Tai jos hän oli joutunut, hän oli pitänyt sen kaiken visusti piilossa. 

Aurinko paahtoi taivaalla, kun astuin junasta ulos pienelle ja hieman rapistuneelle asemalle. Samalle asemalle kanssani jäi vain muutamia vanhuksia, mistä päättelin, ettei Seljan niin sanottu toinen kotikylä ollut enää niin kovin virkeä. 

  -Selvisit tänne asti? 

Säpsähdin hieman, kun kuulin ääntä vierestäni. Selja oli onnistunut hiipimään jostain nurkan takaa lähelleni ilman, että huomasin mitään. 

  -Joo, ihme ja kumma kyllä. Juna oli aika täynnä porukkaa, vastasin ensijärkytyksestä toivuttuani. 

  -Järkytyit sitten kuitenkin. Mähän sanoin sulle, ettei tää paikka ole mikään suurkaupunki! 

Kuulin Seljan äänessä huvittuneisuutta. 

  -Mä en olettanut, että tää asemakin on näin rapistunut. Ja joo, mä olen ehkä viidessä vuodessa tottunut vähän isompaan menoon, koitin puolustella omaa hämmentymistäni, mutta Seljaa vain nauratti. 

  -Ei tää ole näin paha. Kolmen kilsan päässä on tän kylän suhteellisen virkeä keskusta, hän sanoi avatessaan auton takaluukkua tottuneen oloisesti. Minun oli jokseenkin vaikea kuvitella Seljaa ratin taakse saati sitten auton omistavana ihmisenä. 

  -Onko tää auto sun? kysyin. Hetken aikaa Selja näytti siltä, että olisin lyönyt häntä juuri puulla päähän. 

  -On, tietenkin. Mulla ja Ernolla on molemmilla omat autot, vaikka ei tää homma mitenkään ilmaista ole. Sä sitten ilmeisesti ajattelit, etten mä pystyisi pitämään huolta autosta, Selja vastasi hieman ärtyneesti. 

  -Mä en tarkoittanut sitä. Mun on vaan vaikea kuvitella sut tähän tilanteeseen, koska sä et koskaan ollut yhtään kiinnostunut mistään moottoriajoneuvoista, tai ainakaan sä et ilmaissut sitä mitenkään. Enkä mä ole ollut todistamassa sitä hetkeä, kun sä oot käynyt ajotunneilla ja saanut ajokortin. Mä en ole tuntenut sua yhtään niiden vuosien aikana, kun mä olin poissa, Selja. Mä en tarkoita pahaa, mutta mä en vieläkään tunne sua kunnolla, koitin selittää omaa reaktiotani edes jotenkin ymmärrettävästi, vaikka olikin melkein liian vaikeaa selittää jotain, joka oli minunkin päässäni puuroa. Mutta ehkä asiani ydin oli kuitenkin se, mitä olin saanut soperrettua Seljalle. Mä luulin tuntevani sut, mutta lopulta mä en ole tiennyt susta mitään. Kunpa sä vaan kestäisit sen, että mulla on jotain hemmetin typeriä oletuksia susta.

SELJA

Kun juna oli vihdoin saapunut asemalle parikymmentä minuuttia myöhässä, olin havainnut Tomaksen heti muutamien vanhempien ihmisten keskeltä. Hän oli vaikuttanut jopa rentoutuneelta, vaikka myös jonkinlainen hämmennys paistoi hänen kasvoillaan. 

  -Selvisit tänne asti? kysyin, ja onnistuin ilmeisesti yllättämään miehen nopealla ilmestymiselläni hänen selkänsä takaa. 

  -Joo, ihme ja kumma kyllä. Juna oli aika täynnä porukkaa, Tomas vastasi hieman takellellen, ja vilkuili sitten ympäristöään hieman kummeksuen. Hyvä, etten minä purskahtanut nauruun keskellä melko aution oloista juna-asemaa, joka varmastikin oli aiheuttanut Tomakselle tunteen siitä, että olisin raahannut hänet täysin korpeen. Eikä korpi aseman sijainnista johtuen kaukana ollutkaan - muutama kilometri länteen, eikä asutusta näkynyt kymmeniin kilometreihin. 

  -Järkytyit sitten kuitenkin. Mähän sanoin sulle, ettei tää paikka ole mikään suurkaupunki! sanoin, kun olin saanut pahimman sisäisen naurun tukahdutettua. 

  -Mä en olettanut, että tää asemakin on näin rapistunut. Ja joo, mä olen ehkä viidessä vuodessa tottunut vähän isompaan menoon, Tomas puolusteli hieman hätääntyneenä omaa kantaansa, enkä minä yksinkertaisesti voinut olla nauramatta. 

  -Ei tää ole näin paha. Kolmen kilsan päässä on tän kylän suhteellisen virkeä keskusta, sanoin, ja ohjasin sitten Tomasta kohti aseman pientä parkkipaikkaa, jonka perimmäiseen ruutuun olin autoni parkkeerannut. Pienessä kylässä kaikki tuntui olevan pientä, mutta asioiden pieni koko saattoi hämätä välillä jopa minua ja Ernoa.  Pappani kotikylä, minun toinen kotini ja lapsuuteni turvapaikka ei ensivaikutelmasta huolimatta kuitenkaan ollut vielä täysin kuollut. Paikassa riitti kyllä energiaa, kunhan ensin vain suurin osa pienen kylän porukasta saatiin juoneen mukaan. 

Kun viimein päädyimme autolleni asti, Tomas ojensi minulle matkalaukkunsa. Laukku tuntui olevan suhteellisen täynnä tavaraa, joten sen nostaminen takakonttiin vaati minulta hieman luultua enemmän ponnistelua. Mies vierelläni tuntui tutkivan sekä minua että autoa katseellaan ehkä hieman yllättyneesti. En kuitenkaan yrityksestäni huolimatta osannut sanoa, mistä hänen ilmeensä kieli, joten päätin vain olla hiljaa ja hymyillä mielessäni.

  -Onko tää auto sun? Tomas kysyi melko neutraalisti, mutta saatoin silti kuulla hänen äänessään varautuneisuutta, joka muistutti minua teiniaikojen Tomaksesta. Kysymys ärsytti minua jollain hyvin omituisella tavalla, mutta ennen kaikkea menin vain hämilleni. Miksi sä kysyt tuota? Etkö sä luota siihen, että mä osaan pitää huolen jostain muustakin kuin itsestäni? mietin nopeasti. 

  -On, tietenkin. Mulla ja Ernolla on molemmilla omat autot, vaikka ei tää homma mitenkään ilmaista ole. Sä sitten ilmeisesti ajattelit, etten mä pystyisi pitämään huolta autosta, vastasin hieman turhan äkäisesti, mutta en osannut paikata omaa typeryyttäni huolimatta siitä, että tajusin asian laidan jo keskellä lausetta. En varsinaisesti ollut vihainen Tomakselle, mutta jokin hänen tavassaan esittää kysymys minulle oli saanut minut ärtymään. 

  -Mä en tarkoittanut sitä. Mun on vaan vaikea kuvitella sut tähän tilanteeseen, koska sä et koskaan ollut yhtään kiinnostunut mistään moottoriajoneuvoista, tai ainakaan sä et ilmaissut sitä mitenkään. Enkä mä ole ollut todistamassa sitä hetkeä, kun sä oot käynyt ajotunneilla ja saanut ajokortin. Mä en ole tuntenut sua yhtään niiden vuosien aikana, kun olin poissa, Selja. Mä en tarkoita pahaa, mutta mä en vieläkään tunne sua kunnolla, Tomas sanoi. Hän ei vaikuttanut tyytyväiseltä itseensä, minkä sinänsä kyllä ymmärsin. Jos en olisi itse kokenut samaa tunnetta kuin Tomas, en olisi tajunnut hänen heikosta selityksestään mitään.

  -En mä ole sulle vihainen, ja mä tajuan kyllä, mitä sä tarkoitat. Kyllä mäkin oletin, ettet sä enää koskaan voisi palata Suomeen tai ainakaan Helsinkiä pienempään kaupunkiin, mutta mä olin sen suhteen ihan hemmetin hakoteillä. Jos sä olisit täysi kusipää, sä et istuisi siinä nyt, sanoin. Vaikka tilanne oli hetki sitten ollut kaaoksen partaalla, saatoin silti huomata hymyn kareilevan Tomaksen huulilla. Hän tuntui antaneen anteeksi minulle, eikä minullakaan ollut syytä jatkaa riitaa. Kaikki vaikutti hetken aikaa rauhalliselta, ja omalla tavallaan sama meno jatkuikin läpi viikonlopun. Mutta niin, omalla tavallaan… 

Minä ja Tomas olimme asettuneet mökille melko nopeasti ilman sen suurempaa sähläämistä. Ainut asia, josta jouduimme vääntämään hieman pidempään, oli nukkuminen. Minä olin vakaasti sitä mieltä, että Tomaksen selän kannalta parempi vaihtoehto olisi ollut nukkua sängyllä, mutta lopulta hän sai minut taipumaan tahtoonsa. 

  -Kuule nyt, tää on teidän mökki. Mä olen vieras ja kestän pienet epämukavuudet. Ja on tuo sohva sentään parempi kuin puolen sentin paksuinen telttapatja kivikossa, hän oli sanonut, enkä minä enää voinut väittää vastaan. 

  -No okei. Mä laitan sulle lakanat siihen vähän myöhemmin. Vai haluatko sä mennä jo nyt nukkumaan? kysyin, ja sain vastaukseksi Tomakselta vain hienovaraisen mulkaisun. 

  -Selja, kello on jotain viisi iltapäivällä. Ei mun unirytmi sentään ihan näin sekaisin ole!

Huolimatta hänen äänensävystään, huomasin kyllä, että hänen suunpielensä nykivät. Se sai minutkin hymyilemään jokseenkin leveästi, enkä siksi kehdannut jäädä tuijottamaan miestä pieneen mökkiin yhtään pidemmäksi aikaa. En oikein tiennyt, miten minun olisi pitänyt suhtautua Tomakseen. Ajatukseni hänestä olivat menneet viimeisten viikkojen aikana aivan sekaisin, enkä enää osannut tai halunnut suhtautua häneen kylmästi. Teini-ikäisenä kaikki se oli ollut niin helppoa. Tomas oli vain ollut yksi poika muiden joukossa, vaikka kai minä jo silloin mietin, halusiko hän koskaan oikeasti lähteä Saksaan. 

“Tomaksen sanoista puuttuu aito innostus, Vanamo. En mä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta jokin tuossa kaikessa mättää”, olin sanonut Vanamolle, joka oli pitänyt tulkintaani typeränä arvailuna. 

“Niin varmaan. Selja, sä et edes tunne Tomasta kunnolla. Et sä silloin voi tietää, miltä se kuulostaa innostuneena.”

Nyt minusta kuitenkin tuntui siltä, etten minä ollutkaan ajatellut väärin. Tomas halusi palata Suomeen, eikä vain sen takia, etteivät asiat Amsterdamissa menneet toivotulla tavalla. Ehkä hän kaipasi Suomea ja sitä, mitä täällä oli ollut. Tai sitten hän vain halusi ärsyttää vanhempiaan, mutta siihen vaihtoehtoon minä en uskonut. 

  -Mitä sä sanoisit, jos mentäisiin keskustaan käymään illalla? sanoin Tomakselle, joka oli huomaamattani tullut perässäni laiturille. 

  -Mä oon täällä sun vieraana, ja jos sä haluat mennä keskustaan, myös mä haluan mennä sinne, hän vastasi, ja tökkäsi minua sitten kevyesti kyynärpäällään. 

  -Selja, mä en ehkä aina ymmärrä sua, mutta mä lupaan, että kaikki järjestyy vielä. 

En tiennyt, tarkoitti Tomas niin sanoessaan enemmän itseään vai minua, mutta joka tapauksessa hänen sanansa lämmittivät sydäntäni jopa vaarallisen paljon. Et myönnä sitä, Selja. Et myönnä mitään Tomakseen liittyvää. Et edes sitä, että joidenkin tunteiden voimakkuus alkaa olla liian suuri, koitin tsempata itseäni laihoin tuloksin. Oli vaikeaa olla hiljaa asiasta, jonka olisi voinut kuuluttaa vahvimpina hetkinä vaikka koko maailmalle. 

Minä, Selja Saarenkulma, olen ihastunut ihmiseen, jonka ei koskaan pitänyt olla edes mun kaverini. 

TOMAS

Istuin sohvalla ja katselin, kun Selja yritti saada toisinaan hieman villejä hiuksiaan haluamaansa muottiin. Tavallaan hänen touhunsa tuntui turhalta, mikäli uskoin hänen kertomaansa kylästä ja sen elinvoimaisuudesta. 

“Ihmiset vähänee, eikä täällä juurikaan ole nuoria. Valitettava totuus on se, että tää kunta tulee kuihtumaan hitaasti, mutta varmasti kuoliaaksi seuraavien vuosien aikana, jos tilanne ei parane.”

Siitä huolimatta Selja jaksoi kuitenkin yrittää, enkä minäkään siksi voinut kulkea hänen kanssaan missä tahansa rytkyissä, vaan olin kaivanut matkalaukkuni kätköistä sen yhden ja ainoan kauluspaidan, jota pidin aina mukanani hieman pidemmillä reissuilla. 

  -Sä alat näyttää siltä, että tästä illasta on tulossa jotenkin erityinen, totesin, kun Selja lopulta vaikutti saaneen työnsä päätökseen. 

  -Aina on hyvä varautua. Sitä paitsi, tässä kunnassa sattuu ja tapahtuu. Mistä sitä ikinä tietää, jos vaikka YLE:n toimittaja ilmestyy paikalle, ja me päädytään telkkariin. Mä en usko, että säkään silloin haluaisit näyttää siltä, että oot rämpinyt paikalle jostain katuojasta, hän vastasi, ja sai minut löytämään itsestään ensimmäistä kertaa koko kesänä hieman pinnallisuutta. 

  -Jaa-a, taitaa sustakin ihan pikkiriikkisen verran löytyä pinnallisuutta, sanoin hänelle virnistäen. Seljaakin nauratti, ja jostain syystä hänen iloisuutensa tuntui syvällä rinnassani asti. Oikeastaan säpsähdin tunnetta, joka todellakin oli minulle outo. Tai lähinnä tunteen kohde oli outo, sillä vielä muutamia vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että Selja aiheuttaisi minulle tunteita, joiden seurauksena hänen läsnäolonsa tekisi elämästäni edes hieman parempaa. 

  -No, herra pinnallisuuden tutkija, joko lähdetään? Selja kysyi minulta, ja katsoi minua hetken aikaa silmiin miltei vaarallisesti. Siltä se minusta ainakin tuntui, sillä vatsaani kourasi. Ei sillä ikävällä tavalla, mutta kuitenkin. Jokin siinä tavassa, jolla Selja minua kohteli, oli saanut minut aivan sekaisin. Melkein niin sekaisin, että minä halusin… 

Ei Tomas! ojensin itseäni, kun ajatukseni olivat karata sivuraiteille. En voinut pitää Seljaa liian lähellä itseäni, vaikka tunteiden pyörryttämä pääni halusikin niin. Ja ehkä myös sydämellä oli oma osansa siinä, mitä koitin vältellä. 

  -Joo, lähdetään vaan, vastasin, eikä aikaakaan, kun jo istuin pelkääjänpaikalla turvavyö tiukasti ympärilläni. Nainen vieressäni näytti tällä kertaa jo täysin luonnolliselta ratissa. Yllättävän nopeasti ihminen tottuu asioihin, joita ennen piti outoina, ajattelin pikaisesti, kun pieni ja hieman kuoppainen kylätie avautui edessämme.

Olin ollut väärässä kylän keskustan suhteen, sillä Seljan etsiessä parkkipaikkaa torin laidalta, hän todella joutui etsimään sitä. 

  -Heinäkuu, hän puuskahti hampaidensa välistä, eikä minun tarvinnut kysyä, mitä hän sillä tarkoitti. Varmasti jokainen suomalainen oli elämänsä aikana havainnut heinäkuun olevan suosituin lomakuukausi, ja niin huomasin minäkin - en aiemmin ollut nähnyt mitään paikkaa niin eloon heränneenä. 

  -Vasemmalla! huudahdin välittömästi, kun silmiini osui yksi vapaa parkkiruutu. Selja ei jäänyt aikailemaan tai miettimään, vaan tottuneesti peruutti autonsa parkkiruudun sisäpuolelle. 

  -Kerrankin mä peruutin heti täydellisesti. Sulla taitaa olla muhun yllättävän hyvä vaikutus, Selja vitsaili, kun mittasi katseellaan autoa. Vaikka sanat olivatkin vain vitsiksi tarkoitetut, minä otin ne kuitenkin hieman syvemmin. Tuntui hyvältä tietää, ettei Selja enää vihannut minua. Tai ehkei hän koskaan ollut vihannutkaan, mutta tietämättömyys oli tehnyt hänestä samanlaisen kuin minä olin ollut häntä kohtaan.

  -Vähän eri meininki täällä kuin Amsterdamissa, sanoin ääneen puoliksi vahingossa. Amsterdam kuumotteli mielessäni aina toisinaan, sillä minun oli syksyllä väistämättä palattava hoitamaan asuntooni liittyvät asiat kuntoon. Asunnon alivuokralainen ei tarvinnut asuntoa enää syyskuun jälkeen, ja minä onneton olin lupautunut auttamaan uuden vuokralaisen etsinnässä vuokranantajaani. En ollut sanonut Amsterdamiin paluusta mitään Seljalle, vaikka tietenkin minun olisi pitänyt kertoa hänelle. Oli epäreilua salata asia, etenkin nyt, kun hän tuntui luottavan minuun tavallista enemmän. 

  -Varmasti. Mulle nää kuviot on vaan niin tuttuja monen vuoden ajalta, etten mä osaa nähdä tätä paikkaa toisenlaisena, Selja vastasi tyynesti. Hänen silmänsä tuntuivat loistavan, kun hän käänsi katseensa minuun. Sininen taivas ja hattarapilvet yhdessä hiljalleen laskevan auringon kanssa saivat kaiken näyttämään hetken aikaa lähes unelta, johon en koskaan kuvitellut päätyväni. 

  -Tervetuloa Käenpesään, Tomas.

SELJA

Aurinko paistoi vielä, vaikka se olikin jo laskemassa. Taivaalla näkyi vain muutamia valkoisia pilvenhattaroita, jotka eivät enteilleet sadetta. Pappa oli joskus kauan aikaa sitten opettanut minua ja Ernoa tulkitsemaan luonnon omia merkkejä säähän liittyen, ja toisinaan saatoin miettiä niitä edelleen. 

Torin laidalla sijaitseva parkkipaikka oli ollut aivan täynnä, mutta Tomaksen ansiosta olin lopulta löytänyt yhden vapaan parkkiruudun. Heinäkuu, melko lämmin ja poutainen viikonloppu sekä mainettaan energisempi kylän keskusta olivat saaneet ihmiset liikkeelle. 

  -Tervetuloa Käenpesään, Tomas, sanoin, kun vedin raskaan oven auki. Olin johdattanut meidät hieman kauemmas torin kuppiloista. Käenpesä oli pieni, tummasävyinen, mutta hyvin kotoisa kantakuppila, jossa me kaikki papasta Ernoon asti kävimme. 

  -Selja, moi!

Tiskin takaa kuului selvästi positiivisesti yllättynyt ääni, joka kuului paikan pitkäaikaiselle työntekijälle Anniinalle. Nyökkäsin nopeasti tervehdykseksi, ennen kuin aloin kuunnella hieman hämmästynyttä Tomasta. 

  -Tunteeko nää sut täällä? hän kysyi, enkä minä osannut olla tirskahtamatta. 

  -Miten niin tunteeko? Totta kai nää tuntee mut nimeltä. Tän paikan omistajat on papan tuttuja, joten ne kyllä tietää mut nimeltä. Eikä muuten välttämättä mene kovinkaan pitkää siihenkään, kun sunkin nimesi on näille tuttu, vastasin Tomaksen kysymykseen. Hän tuntui pitävän tilannetta edelleen outona, ja niin olisin pitänyt minäkin, jos olisin ollut hän. Mutta minä en ollut Tomas Kangasaho, vaan Selja Saarenkulma, ihminen, jonka elämän turvallisin ympäristö oli rakentunut pienen kylän järvien ja rantojen ympärille. Kotikaupungissa olin aina paennut jotain, mutta papan luona kaikki oli ollut aina toisin. Papan luona ei koskaan tarvinnut pelätä seuraavaa riitaa. Vasta sunnuntaiaamuna tuttu tunne oli hiipinyt takaisin mahan pohjalle odottamaan oikeaa ja väärää hetkeä.  

Jos edes joskus voisi olla kotonakin hiljaa, olin toivonut. Mutta kuten arvata saattaa, asiat muuttuivat vasta sitten, kun minä en saanut niistä enää mitään konkreettista hyötyä. 

Ilta eteni leppoisaan tahtiin. Minä ja Tomas emme kumpikaan halunneet mennä tanssimaan baarin perälle, joten päädyimme vain istumaan ja juttelemaan niitä näitä tiukasti pöydän ääressä. Vaikka tunnelma oli näennäisesti rento, jotenkin minä kuitenkin tiesin sen, ettei Tomas aikonut puhua kanssani koko iltaa pinnallisista asioista. Tomas naputti puista pöytää sormillaan hieman hermostuneesti. Häntä painoi jokin asia, enkä minä ollut varma, oliko asia minuun liittyvä vai ei. 

  -Sä sanoit joskus, että sun vanhemmat riiteli paljon. Miksi ne riiteli? Tomas lopulta minuuttien jälkeen pudotti pommin. Kylmä tunne levisi koko kehooni, sillä en ollut osannut varautua lainkaan sellaiseen kysymykseen. Lapsuuteni oli ollut riitoja ja huutamista, mutta kukaan ei koskaan ollut saanut tietää asiasta, ei edes Vanamo. Se oli pitänyt peittää. Kaikki oli hyvin, vaikka vanhemmat tekivät liikaa töitä toistensa kustannuksella, eikä kumpikaan osannut jarruttaa, ennen kuin lopullinen raja oli tullut vastaan. 

“Joko tämä homma muuttuu, tai jompikumpi meistä lähtee”.

  -Ne riiteli kaikesta. Kaikesta paitsi rahasta. Mä ja Erno ollaan molemmat menty puolitoista vuotiaina päiväkotiin, ja oltu siellä vähintään kahdeksasta yhdeksään tuntia päivässä. Mutsi ja faija siirtyivät kumpikin samaan aikaan eri yrityksien johtoportaaseen, ja ne teki ihan hullusti töitä. Ei niillä ollut aikaa toisilleen tai mulle ja Ernolle. Kotona me odotettiin aina uutta räjähdystä, ja kun se tuli, mä ja Erno lähdettiin aina ulos, oli sitten syksy tai kevät. Viikonloput me oltiin täällä papan luona, enkä mä edes osaa sanoa, kuinka monta sataa kertaa me ollaan tänne tultu, oksensin lopulta lyhennetyn version kaikesta pihalle. Tomas katsoi minua hetken aikaa silmiin niin, että se sattui. Sattui, sillä silmät antoivat minulle kaikkensa, vaikka en kyennyt täysin ymmärtämään, mitä se kaikki oli. 

  -Mä en tiennyt. 

  -Ei kukaan tiennyt, ei edes Vanamo. 

Tomaksen ilmeestä ei enää voinut päätellä mitään. Hän näytti ymmärtävän, mutta jokin sai hänet kiemurtelemaan aiheen alla.  

  -Ei meilläkään ole ollut niin ruusuista kuin on annettu ymmärtää. Sähän muistat Isabellan, mun siskon? Tomas kysyi, ja minä nyökkäsin hitaasti jonkin aikaa mietittyäni. Joiltain osin muistin Isabellan jopa paremmin kuin Tomaksen, vaikka hän olikin minua nuorempi. 

  -Mutsi ei koskaan puutu sen elämään, mutta mä sen sijaan teen kaiken väärin. Se on aina ollut niin, vaikka Isabellakin kulkee omia polkujaan. Ne polut on vaan äidin mielestäni parempia kuin mun. Isää ei kiinnosta se, mitä mä teen, kunhan en aiheuta ongelmia. Ongelmatilanteissa sekin jaksaa räyhätä, Tomas sanoi. Minusta hänen äänensä painoi enemmän kuin itse Raamattu viisivuotiaan lapsen käsissä. Minä tiesin, mitä oli olla toissijainen asia vanhemmilleen, ja niin tiesi Ernokin. Vasta lukiossa meidän asiamme olivat alkaneet aidosti kiinnostaa äitiä ja isää. Vanhempani eivät koskaan olleet sanoneet, ettenkö minä kelpaisi, mutta siltä se oli tuntunut heidän töidensä ja kaiken muun välissä. Tomaksen valinnat eivät käyneet etenkään hänen äidilleen, eikä minun tarvinnut ponnistella tajutakseni, miltä se Tomaksesta tuntui. 

  -Hemmetti, puuskahdin, kun huomasin käsieni tärisevän. Oli niin väärin, että monet lapset joutuivat olemaan vanhemmilleen se toinen asia. En enää jaksanut olla kenellekään toinen, kolmas tai viimeinen vaihtoehto. Ne, joiden elämässä olin mukana, halusivat minut aidosti osaksi elämäänsä. Jopa Tomas, vaikka hän oli ollut ennen viimeinen vaihtoehto, jolle olin kuitenkin antanut palan sielustani. Monen pimeän vuoden ajan olin unohtanut, miksi vihaa yleensä tunnettiinkaan. Viha oli aina seurausta jostain. Enkä minä edes ollut vihannut Tomasta, en vain ollut pitänyt hänestä. Tavallaan. 

  -Oothan sä ihan okei? Tomaksen huolestunut ääni kuului yllättävän hiljaisena pöydän toiselta puolelta, vaikka kuppila oli täynnä ääntä. 

  -Ihan hemmetin okei, vastasin, kun sain ääneni kuuluviin. Siinä hetkessä minä toivoin vain, ettei minkään olisi tarvinnut koskaan muuttua. Siinä oli hyvä olla. Tomaksen kanssa keskellä hämärää kuppilaa, huolimatta siitä, että joskus sattui. Kai kipu kuului jokaiseen elämään ja suhteeseen. Vaikka eihän mitään suhdetta ollut. Enkä minä olisi saanut antaa itseni ihastua kaikista maailman ihmisistä juuri Tomakseen. Enkä enää tiennyt, miten selviäisin puhtain jaloin viikonlopun yli. 

TOMAS

Kuppilan hämärässä Seljan kasvot näyttivät hieman haikeilta, jopa surullisilta. Silti hänen katseessaan paloi jotain, mikä kosketti jatkuvasti ärsykettä sisälläni. Kummallista kyllä, enää ärsyke ei ollut negatiivinen. Jaksoin ihmetellä asiaa kerta toisensa jälkeen mielessäni. Tilanne oli ollut aiemmin epätodennäköinen, mutta elämä oli yllättänyt meidät molemmat pahemman kerran. Kumpikin oli kokenut jotain hirveää, ja siinä hetkessä kohtalo - tai sattuma - oli työntänyt meidät toistemme syliin. Kotikaupungin hämärä baari, korvia huumaava meteli ja musiikki, johon oli saattanut hukuttaa niin kipunsa kuin itsensäkin, olivat saattaneet meidät yhteen. Ainakin hetkeksi. 

  -Pitäiskö meidän liikkua tästä johonkin? Selja kysyi, kun olimme olleet jo pitkän aikaa hiljaa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Huomasin hänen vilkuilevan baarin perälle, jossa musiikki oli vaihtunut hitaaksi, lempeäksi, kipeäksi kuin paperihaava ja jopa unettavaksi. Ihmiset heiluivat täydellä lattialla toisissaan kiinni, eikä ollut vaikeaa havaita, kenen kanssa ihmisillä oli juttua. 

  -Tule, Selja sanoi, ja nousi sitten nopeasti ylös korkealta baarijakkaralta, mutta nojasi oikeastaan heti pöytään. 

   -Hei, oothan sä kunnossa? kysyin, kun huomasin hänen silmiensä olevan kiinni. Selja oli puristanut sormensa tiukasti pöydän reunan ympärille, eikä hetkeen sanonut mitään. 

  -Verenpaine heittää.

  -Mitä?

  -Mulla on matala verenpaine, nousin liian nopeasti tosta tuolilta, Selja sanoi, ja huojennus levisi kehooni. Nousin itse hitaasti tuolilta, ja laskin käteni naisen harteille. Minusta tuntui siltä, että hän värähti kosketustani, ei sillä, ettenkö olisi itsekin säpsähtänyt reaktiotani. Kuin sähköisku olisi kulkenut läpi kehoni. Tuhat hevosta laukkasi pääni sisällä villisti, ja osa niistä oli eksynyt rintaani sydämen kohdalle. Älä tee mitään typerää, Tomas, muistutin itseäni, kun Selja tarttui kiinni käteeni, ja lähti vetämään minua kuppilan perälle, jossa ihmiset eivät nähneet muita kuin toisensa. Musiikki oli painavaa, mutta hyvällä tavalla. Se turrutti kuin alkoholi niiden veressä, jotka sitä joivat. Lattian reunalla Selja kääntyi katsomaan minua silmiin. Hänen silmänsä olivat kuulaiden syyspäivien aamut, niin kylmiltä, mutta samalla niin ystävällisiltä ja kauniilta ne näyttivät. Selja nosti toisen kämmenensä rinnalleni, ja liu´utti sen vasenta käsivarttani pitkin takaisin käteeni. Hetken aikaa hän piti kättään kädessäni, mutta kappaleen vaihtuessa toiseen hän painoi itsensä minua vasten. Kätensä Selja kiersi ympärilleni, ja antoi pian itsellensä luvan lepuuttaa päätään rintaani vasten. Minä puolestani painoin leukani hänen päälakeaan vasten, enkä halunnut hetken loppuvan koskaan. Jos kaikki olisi jäänyt siihen, en tiedä, mitä kumpikaan meistä olisi sen jälkeen ajatellut. Mutta se, mitä tapahtui, oli virhe. Virhe, jota kumpikaan ei halunnut jättää tekemättä. Virhe, jonka tekeminen kostautui vasta silloin, kun kummankin piti jatkaa eteenpäin. 

Se virhe oli yksi ja ainoa suudelma. Suolaa, kipua, mutta myös hunajaa. Ei siirappia. Minä ja Selja tiesimme, mikä oli suudelman hinta. Se ei ollut siirappia. Se oli tietoisuutta siitä, ettei toista kertaa ehkä koskaan tulisi.

SELJA

Kuu loi tyynen järven pinnalle täydellisen kuunsillan kohti avaruutta. Yön kosteus leijaili ympärilläni, mutta minä seisoin silti mökin rapulla etummaiset hiukset vettä valuen. Olin pessyt muutamaa minuuttia aiemmin pois meikkini. Saunan padassa oli vielä illan jäljiltä lämmintä vettä, joten kylmyydestä ei tarvinnut kärsiä. Tomas oli samaan aikaan vaihtanut mökin puolella kauluspaitansa tilalle kauhtuneen T-paidan, jonka epäilin olevan peräisin monen vuoden takaa. Silti se oli edelleen liian suuri.

Hiippailin hiljaa rapulta sisälle mökkiin, vaikka ovi kolahtikin ikävästi, kun vedin sen perässäni kiinni. Lattia narisi. Täydessä kahden hengen hiljaisuudessa se kuulosti vasaran paukuttamiselta rautaa vasten. Olimme olleet hiljaa baarin tapahtumista asti. Puhuminen oli tuntunut liian vaikealta, melkein kuin se olisi tarkoittanut loppua. Kyllä minä arvasin, etteivät asiat minun ja Tomaksen välillä voineet mennä yksinkertaisesti. En tiennyt, oliko Tomas palaamassa Amsterdamiin. Jos oli, ajasta minulla ei ollut aavistustakaan. Minä itse taas olin järjestellyt asioitani uudestaan Erno tukenani. Kotikaupunki ei ollut minulle enää koti. Minun elämäni oli muuttumassa täydellisesti syksyn tullen, mutta vielä hetken aikaa halusin pitää kiinni kesästä. 

Lattia tuntui viileältä jalkoja vasten, kun kömmin hitaasti sänkyyn. Havaitsin hämärässä Tomaksen hahmon. Hän makasi liian lyhyellä sohvalla kädet päänsä takana aina toisinaan syvään hengittäen. Vedin peiton korviini asti, mutta silti kylmyys hiipi kohti jalkojani, eikä levottomuus jättänyt mieltäni rauhaan. Pitkään pohdittuani päätin koittaa onneani vielä kerran kiellon päälle. 

  -Tomas? kysyin niin hiljaa kuin vain osasin. 

  -Mm? mies vastasi äänellä, jota en paria kuukautta aiemmin ollut kunnolla edes tunnistanut hänen äänekseen. 

  -Mä… mä en saa unta. Voisitko sä tulla tänne mun viereen? pudotin sanat suustani. Kului vain hetki, kun havaitsin liikettä sohvan suunnalla. Tomas otti mukaansa peittonsa ja tyynynsä, ja pian hän oli vieressäni. Sinä yönä nukuin Tomaksen käsi ylitseni heitettynä. Sinä yönä näin unta, jota en kevään jälkeen enää edes uskonut olevan.

Blogin kesäsarjan kolmas osa (viimeinkin!).

4. osa