maanantai 13. heinäkuuta 2020

Lopun jälkeen #16

Jos olisin Cecilia, kutsuisin tällaista maanantaita tappomaanantaiksi. Mutta en ole Cecilia. Olen ainoastaan Mikaela, joka vain sattuu olemaan juuri nyt niin väsynyt, että voisi tavoistaan poiketen nukahtaa kesken opetuksen.
Perjantai otti koville. Lauantai otti koville. Sunnuntai meni horroksessa joitain tavaroita laatikoista purkaen.
  -Ota tää päivä ihan rauhassa, sullahan jäi yöunetkin lyhyiksi viikonloppuna, Karoliina sanoi minulle aamulla, mutta jo toisen tunnin kohdalla huomaan, etten kykene olemaan rauhallinen. Nooa, muutto, koulutyöt ja Cecilian huoleton höpötys sekoittuvat päässäni mössöksi, jonka päälimmäisin tunne on huoli. Eikä se huoli johdu ainoastaan Nooasta, vaan kaikesta muustakin. Siitä, miten en ymmärrä matematiikan tehtävistä mitään. Siitä, etten ole varma muuttopäivien riittävyydestä. Siitä, etten muista, laitoinko varmasti edellisenä iltana kaikki tarvittavat kirjat reppuuni.
  -Ela, tunti loppui. Lähdetään täältä, Cecilia sanoo, ja nykäisee minut sitten määrätietoisesti mukaansa. Tavaroiden saaminen reppuun tuntuu väsyneenä mahdottomalta tehtävältä, jonka haluaisin jättää tekemättä.
  -Pärjääthän sä? Mun pitää mennä. Sä tiedät, miten tarkka saksanmaikka on, Cecilia sanoo minulle hetken päästä kaapeilla. Minä vain nyökytän päätäni, vaikka tunnen väsymyksen painavan silmiäni jatkuvasti enemmän ja enemmän.
  -Joo. Mulla on hyppytunti, kyllä mä sen aikaa pärjään, vastaan, ja vasta sitten ystäväni uskaltaa lähteä luotani. Hetkeksi jään tuijottamaan lähes tyhjin silmin hänen peräänsä, mutta sitten saan itseni repäistyä liikkeelle kaappirivistön reunasta. Etsin katseellani vapaata penkkiä, ja sellaisen nähdessäni rojahdan heti istumaan. Vaikka luomeni painavat yhtä paljon kuin 20 kilon säkki eläinten kivennäisvalmistetta, en saa itseäni vaipumaan horrosta syvempää tilaan, ja ehkä se on kaikesta huolimatta vain hyvä asia. En nimittäin tiedä, saisiko edes korvani juuressa räjähtävä pommi minua hereille, jos nyt onnistuisin nukahtamaan.
Painan pääni seinää vasten, enkä hetkeen kuule mitään muuta kuin oman sykkeeni raskaina lyönteinä päässäni. Kaikki muu katoaa ympäriltäni, ja pienen hetken olen vaipuneena jonnekin syvälle johonkin mustaan, jossa kipu ja levottomuus painuvat sydämenlyöntien tahtiin rintaani.
  -Moi.
Olen juuri avannut silmäni, kun näen Nooan tulevan ulko-ovilta takki puoliksi auki ja katse maahan painettuna minua kohti. Tilanne voisi olla täysin tavallinen. Jossain toisessa todellisuudessa mitään ei olisi tapahtunut, eikä mikään satuttaisi tai edes yrittäisi satuttaa kumpaakaan meistä. Mutta me emme elä toisessa todellisuudessa. On vain tämä yksi ja ainoa todellisuus ja elämä, jota meidän on elettävä, tapahtui sitten mitä tahansa.
  -Mitä sä tässä? Nooa kysyy minulta, kun pääsee luokseni. Hänen silmänsä ovat lähes apaattiset, melkein kuin sairaalla eläimellä. Sitä jopa minä, joka ei säikähdä pienestä, säikähdän.
  -Mulla on hyppytunti, sanon, ja nielaisen. Räpyttelen silmiäni, jotta en näyttäisi omaa tilaani Nooalle, jonka seurassa jonkun täytyy olla rauhallinen. Jos kukaan muu ei pysty siihen, minun on oltava se henkilö.
  -Mä en nukkunut viime yönä. Enkä edellisenä. Mä en nukkunut koko viikonloppuna, poika sanoo minulle yllättävän lujasti, aivan kuin todistaakseen minulle, ei, sittenkin itselleen sen, että pärjää. Se saa minut huolestumaan ja toivomaan, että hän tajuaisi sen, ettei hänen tarvitse selvitä yksin. Nooa, älä työnnä meitä muita pois, henkäisen mielessäni.
  -Sullahan pitäisi olla tunti nyt? kysyn, vaikka oikeasti Nooan vastauksella ei ole minulle mitään merkitystä. Vain itse Nooalla on väliä. Sillä, miten hän pysyy pinnalla.
  -Mä olen jo myöhässä.
Sen enempää hän ei sano minulle aiheesta, enkä minäkään osaa jatkaa keskustelua. Kun Nooa viimein istuu viereeni, minä etsin hänen kätensä omaani, ja silitän viileää kämmentä peukalollani. Vielä hetken aistin Nooan olevan jännittynyt, mutta sitten hän rentoutuu. Ainakin hetkeksi.

Sillä viikolla pettymys tuntuu raskaana painona vatsassani, enkä saa tunnetta pois, vaikka kuinka yritän. Koululla tunne on kaikista voimakkain. Aivan sama, missä minä siellä liikun, mutta aina jossain kohtaa törmään Essiin, joka ei varsinaisesti ole ongelmani. Tai tavallaan onkin, mutta koitan uskotella itselleni, ettei minun tarvitse olla huolissani. Ei se nainen tässä tilanteessa yritä repiä mua ja Nooaa erilleen. Nooa tarvitsee nyt ystäviä. Mä olen ystävä. Nooalle, toistelen mielessäni kerta toisensa jälkeen, kun kohtaan Essin kylmän katseen. Toisinaan se on ajaa minut hulluksi, mutta kiellän itseäni mulkoilemasta ihmistä, josta Nooa pitää. Yritän vain toimia niin, ettemme minä ja Essi kompuroi toistemme jalkoihin.
  -Sun pitäisi lopettaa toi kyylääminen. Ei se Nooa kuole, vaikka sä et sen ihan jokaista liikettä vahtisikaan, Cecilia sanoo minulle, kun havaitsee katseeni suunnan.
  -En mä mitään kyylää! Mä en vaan luota siihen, että Essi olisi jotenkin iloinen mun ja Nooan kaveruudesta, vastaan. Cecilian katse tuntuu porautuvan syvälle sieluuni asti, mutta hän ei sano enää mitään aiheeseen liittyvää. Hän kuitenkin tarkkailee minua, eikä vaikuta täysin tyytyväiseltä vastaukseeni. Voi Cecilia, anna tän jutun olla, ajattelen, kun ystäväni viimein kääntää katseensa pois minusta.

Asunto kaikuu tyhjyyttään. Jokainen pinta on kuurattu viimeisten päivien aikana kiiltäväksi, eikä missään ole enää merkkiäkään siitä, että joskus asunnossa on asunut kaksi naista. Isännöitsijä on tulossa irroittamaan postiluukusta kirjaimet, jotka ovat muodostaneet viimeisten neljän vuoden ajan kaksi sukunimeä, Mäkinen ja Koivunen.
  -Kuinkahan monet on luullut meitä joksikin muuksi kuin huoltajaksi ja lapseksi? kysyn Karoliinalta, joka vain kohauttaa olkapäitään. Hän näyttää miettivän ankarasti jotain, joka ei liity kysymykseeni. Tätini ei kerro minulle ajatuksiaan, mutta luulen silti tietäväni, mitä hän miettii.
Neljä vuotta sitten tilanne oli erilainen. Muutimme pois rivitalon päätyhuoneistosta, Karoliinasta oli tullut sinkku ja koirasta muisto sydämeen. Olin sanonut pärjääväni, vaikka aina asia ei ollut niin yksinkertainen.
  -Joko meidän pitäisi mennä? Karoliina kysyy minulta. Kuulen haikeutta hänen äänessään, ja silloin haikeus iskeytyy myös syvälle omaan rintaani.
  -Ihan kohta, vastaan, ja kävelen vielä viimeisen kerran huoneeseeni. Tuijotan ulos ikkunasta, enkä tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Karoliina tulee pian minun jäljessäni huoneeseen.
  -Ja elämä jatkuu, hän kuiskaa korvaani samalla, kun halaa minua.
Tää elämä jatkuu. Vain ja ainoastaan tämä yksi luku on lopussa, ajattelen.

2 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤