Selja jätti jälkeensä minulle hieman levottoman olon. En vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut millään, että hän olisi ihminen, jolle halusin avautua.
Soita mulle.
Olin heti kotiin päästyäni tallentanut Seljan numeron puhelimeeni, mutta en silti ollut soittanut hänelle. Se tuntui jotenkin vaikealta, ei Selja itsessään, vaan avautuminen. Minä en halunnut myöntää muille, miten kaikki oli lopulta mennyt. En minä lähtenyt siksi, että halusin. Minä lähdin pakosta. Olin vihainen, vaikka toisaalta olin tyytyväinen. Parempihan se on näin, yritin ajatella, mutta asia ei ollut lainkaan niin yksinkertainen. Sattui. Minua sattui sydämeen välillä niin paljon, että olisin voinut oksentaa. En ehkä aiemmin ollut ymmärtänyt, miltä loukatuksi tuleminen pahimmillaan osasi tuntua, mutta aiemmin keväällä tapahtuneet asiat olivat saaneet minut tajuamaan jotain, jota en ehkä koskaan olisi halunnut tajuta. En olisi halunnut tietää, miltä petetyksi tuleminen tuntuu. En olisi halunnut lähteä pakosta, mutta kuitenkin minun oli täytynyt tehdä niin. Kaikista vähiten minä halusin olla heikko muiden silmissä, sillä se ei vain sopinut siihen kuvaan, jonka olin antanut itsestäni. Heikkouden näyttäminen olisi tuntunut petokselta muita kohtaan, mutta yhä uudelleen ja uudelleen Selja ilmestyi ajatuksiini.
SELJA
Hiljalleen kevään edettyä myös minun mielialani oli osoittanut joitain kohoamisen merkkejä. Aiemmin hyvin harmaana pysynyt asuntoni oli saanut hieman väriä muutamista viherkasveista, jotka olin itselleni uskaltanut ostaa. En tunnetusti ollut mikään mestari kasvien kanssa, mutta helppohoitoiset yksilöt vielä pysyivätkin hengissä jopa minun käsittelyssäni. Tomas puolestaan vaikutti kuolleelta, jos niin saattoi edes sanoa. Hän ei ollut ilmoittanut minulle itsestään mitään, eikä minulla itselläni edes ollut hänen numeroaan. Hyvä on, olisin voinut saada numeron vaikka numeropalvelusta, mutta jostain syystä en jaksanut käyttää aikaa tai energiaa sellaiseen asiaan. Oikeastaan keskityin ainoastaan jokaisesta päivästä selviytymiseen. Ja lopulta huomasin, etteivät päivät enää olleet tappavan pitkiä.
Toukokuu oli vaihtunut kevään kuluessa nopeasti kesäkuuksi, joka ei tosin ollut kesää nähnytkään: vähintään joka toinen päivä oli satanut vettä, eikä aurinkokaan ollut viihtynyt taivaalla turhan pitkiä aikoja. Päivät olin onnistunut täyttämään aina kesäkuuhun asti kouluhommilla, mutta kesäkuussa nekin olivat loppuneet. Yksinäiset päivät asunnossani eivät tuntuneet kovin mielekkäiltä, mutta en minä vanhempianikaan jaksanut rasittaa turhan takia. Olisin vain kaivannut juttuseuraa. Mutta ehkä Tomas…, ajattelin, mutta työnsin ajatuksen heti mieleni perimmäiseen nurkkaan. Me emme olleet kavereita, sillä olimme ainoastaan tuttuja teini-iän porukasta. Jos Tomas jostain kumman syystä olisi halunnut puhua kanssani, hän olisi jo ottanut yhteyttä. Silti ajatus häiritsi minua. Edes peilin edessä itseäni silmäiltyäni en saanut rauhaa Tomaksen olemukselta, joka ei ollut ollut hänelle lainkaan tyypillinen. Hän oli ollut liian hiljaa, liian vähäsanainen, lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Vanamolta en voinut kysyä mitään, sillä hän ei olisi ymmärtänyt. Hän olisi vain pyörittänyt päätään ja vääntänyt asiat niin, ettei minun ajatuksilleni jäänyt tilaa. Toisinaan toivoin vain, ettei mikään koskaan olisi muuttunut.
Ulkona satoi vettä, mutta minä istuin ainakin viidettätoista kertaa kolmen kuukauden sisään korkealla baarijakkaralla. Musiikki pauhasi jälleen kerran hieman liian kovalla volyymilla, ja minä hukuin ihmisten hälinään, lasien kolahduksiin ja hämärään nurkkaukseen, jonka olin vallannut itselleni ehkä puolta tuntia aiemmin. En erottanut ihmisiä toisistaan, sillä he kaikki olivat yhdessä sumpussa. Naputin pöytää hermostuneesti edelleen ylipitkillä kynsilläni, jotka olivat jo vaarassa katkeilla.
-Selja?
Ääni ja nimeni tippuivat tajuntaani melko hitaasti, enkä siltikään heti tajunnut puheen kohteen olevan minä.
-Tomas. Et sitten soittanut. Mulle jäi viimeksi sellainen käsitys, että sä olisit halunnut puhua. Sano nyt suoraan, jos et halua puhua mulle.
Tomas katsoi minua hieman hämillään, epävarmana ja pahoittelevana.
-Ei, mä vaan… On pitänyt hoitaa asioita.
-Niinpä tietenkin.
-Hei, älä nyt loukkaannu. Mä olin Damissa. Ei tää johdu siitä, ettenkö mä olisi halunnut puhua. Mä en vaan, hemmetti sentään, ole ehtinyt tai osannut! Tomas kivahti, enkä minä sanonut hetkeen mitään. Mitä hittoa varten mä Tomakselle rähjään? Ei se ole tehnyt mulle mitään, ajattelin. Olisin voinut painua maan alle silkasta häpeästä itseäni kohtaan.
-Sori, ei tällainen rähjääminen kuulu mun tapoihini. Viime kuukaudet on ollut vähän… tai ei mitään. Mä ajattelin, että olisi ollut todennäköisempää törmätä suhun Helsingissä kuin täällä. Sä mainitsit Damin. Sä et sitten ollutkaan siellä Saksassa näitä vuosia? sanoin, vaikka tiesinkin kuulostavani sekavalta. Baarin melu yhdistettynä Tomakseen sotki ajatukseni harvinaisen hyvin, enkä saanut itseäni kasattua takaisin pakettiin. Tomaskaan ei sanonut mitään hetkeen, mutta lopulta hän onnistui pelastamaan tilanteen painostavalta hiljaisuudelta välillämme.
-No en. Mennään juttelemaan jonnekin muualle, ei täällä baarissa pysty puhumaan, hän sanoi, vaikka vilkaisi itsekin epäileväisesti ulos ikkunasta. Sade ei ollut tauonnut, ja vaihtoehdot olivat vähissä.
-Eihän me olla sokerista tehtyjä, sanoin. Ei sateinen sää minuakaan houkuttanut, mutta raikas ilma voitti silti baarin hämärän ja melun.
TOMAS
Sade ropisi vasten kaupungin kattoja ja katuja, kun kävelin Seljan kanssa pitkin harmaata kaupunkia. Baarissa olin ehtinyt jo pelätä, ettei hän olisi suostunut puhumaan kanssani.
Selja oli väsynyt. Ja hieman vihainen. Minä olin itseeni pettynyt, sillä entisestä itsestäni oli jäljellä vain surkea kuori, jonka senkin halusin toisinaan repiä pois päältäni. Yksi ainoa ihminen oli onnistunut tuhoamaan minut sisältä, vaikka muille yritinkin väittää jotain aivan muuta. Se valehteli mulle, enkä mä jää itkemään sen perään, vakuutin muille, vaikken itsekään uskonut sanojani.
-Te ette tainneet asua Saksassa enää silloin kolme vuotta sitten? Missä te… missä sä sitten oot ollut? Amsterdamissa? Selja katkaisi pitkään jatkuneen hiljaisuuden, vaikka juuri minä olin halunnut jutella hänen kanssaan. Hänen kysymyksensä tuntuivat polttavilta mielessäni. Mitä, miksi, milloin, kuka? En ollut vastannut kenellekään muulle niihin kysymyksiin suoraan, mutta Seljan olemus oli pakottaa minut repimään arvet auki. Jos sä luulit mun eläneen unelmaa, sä olet väärässä, ajattelin.
-Ei, me asuttiin siinä kohtaa Yhdysvalloissa faijan työn takia. Ja sieltä mä päädyin Hollantiin, Hollannista Suomeen ja Helsinkiin pariksi viikoksi. Majoituin yhden frendin luona, mutta sitten mä hommasin kämpän täältä. Tuli vähän tiukat paikat Damissa, enkä mä halunnut mennä Tukholmaan mutsin ja faijan luokse, vastasin, vaikka vastaus ei ollut millään mittarilla riittävä, jotta Selja olisi voinut ymmärtää syyt siihen, että palasin kaupunkiin, jonne minun ei koskaan pitänyt palata.
-Viisi vuotta ja kolme maata. Aika kova tahti, jos multa kysytään, Selja totesi ääneen. En kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaa olankohautusta enempää, joten annoin asian olla. Tiedostin itsekin, että kolme maata viiteen vuoteen oli suhteellisen paljon etenkin nuorelle, jonka oli täytynyt opiskella vaihtuvista olosuhteista huolimatta.
-Entä sä? Missä sä olet ollut nää vuodet? kysyin vuorostani Seljalta, joka ei, ihme kyllä, kavahtanut kysymystäni. Ehkä oma avautumiseni oli saanut hänetkin rentoutumaan seurassani, ehkä ei.
-Pääasiassa Suomessa. Olin mä au pairina Lontoossa kesän ajan muutama vuosi sitten, mutta en mä kokenut sitä omaksi paikakseni. Lukion jälkeen mä muutin Helsinkiin, ja loput sä sitten tiedätkin. Tilanne tavallaan pakotti muuttamaan takaisin tänne, vaikka mielummin mä olisin pohjoiseen mennyt, nainen vastasi, ja sai minut miettimään. Mielummin mä olisin pohjoiseen mennyt. Miksi? Seljan sanat jäivät päähäni pyörimään. Minusta tuntui siltä, että nainen vältteli katsomasta minua silmiin. Sä piilottelet multa jotain, ajattelin, ja vaikka tiesinkin pelaavani riskialtista peliä kysymällä, kysyin silti.
-Mitä sille kundille tapahtui?
SELJA
Olin onnistunut pitämään keskustelun Tomaksen kanssa melko kaukana syvällisistä asioista, mutta yksi kysymys oli horjuttaa palettiani pahasti. Miksi mä törmään suhun aina silloin, kun sitä vähiten odotan? puuskahdin mielessäni samalla, kun lievä paniikki oli ottaa vallan minusta.
Mitä sille kundille tapahtui? Hittoako se sulle kuuluu!
-Mähän kerroin viimeksi. Se loppui aika äkkiä. Ei suhteen päättyminen nyt niin outo asia ole, vastasin, mutta Tomas ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä vastaukseeni. Kaiken lisäksi sade oli tauonnut, eikä sade toiminut enää tekosyynä inhottavista asioista muistuttavasta keskustelusta pakenemiseen.
-Joo, mutta miksi? En mä Selja sua pakota kertomaan, mutta musta tuntuu siltä, ettei se suhde päättynyt ihan mitättömästä syystä, Tomas hiillosti edelleen. Sillä hetkellä koin pikaisen paluun ehkä kuuden, jopa seitsemän vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa Tomas oli samalla tavalla puristanut minusta ulos tietoa. Silloin olin pitänyt pääni ja ollut hiljaa, mutta nyt inhottava yksinäisyys ja epävarmuus olivat viedä minut kuilun pohjalle.
-Mä jätin sen. Lenni… sillä oli toinen. Miten paljon sä haluat tietää? Tajuatko, ettei tästä hemmetin aiheesta ole ollenkaan hauskaa puhua! tiuskaisin turhankin lujasti Tomakselle, joka ei tietenkään voinut tietää asiasta. Siinä hetkessä en kuitenkaan pystynyt ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan, sillä näin oman heikkouteni näyttämisen uhkana. Muistikuvat teiniporukan Tomaksesta tunkeutuivat väkisin mieleeni.
Selja koittaa pitää kovasti kiinni omasta arvokkuudestaan. Sun pitäisi elää, eikä vaan jarrutella koko ajan.
Ihan kuin en olisi ymmärtänyt asiaa silloin itsekin, mutta siinä porukassa, Vanamon valvovan silmän alla, en ollut pystynyt repimään itseltäni pois vaihdetta, joka oli pakottanut minut pitämään muista huolta, vaikken tehtävässäni täysin onnistunutkaan. En ollut jaksanut vahtia teini-ikäisiä lapsia, joilla oli pakottava tarve hölmöillä.
-Sori, mä en todellakaan tiennyt. Mä tiedän, miltä susta tuntuu.
Tomas puhui nopeasti, kun hän vihdoin hiljaisuuden jälkeen avasi suunsa. Pahoittelut vielä uskoin, mutta "mä tiedän miltä susta tuntuu" -kohdassa olisin voinut purskahtaa nauruun.
-Tuskinpa sä tiedät. Sä et antaisi kenenkään kohdella itseäsi huonosti, etkä sä myöskään uskoisi kenenkään ontuvia selityksiä oudoista ylitöistä ynnä muista, vastasin tiukkaan sävyyn, mutta Tomaksen ilme muuttui kuitenkin kesken lauseeni vielä aiempaakin synkemmäksi, jos se edes oli mahdollista.
-Älä sano noin. Mä en valehtelisi sulle, vaikkei me teineinä tultukaan kauhean hyvin toimeen. Mä tiedän, mistä sä puhut, eikä se ole hauskaa, mies vastasi niin hiljaa, että uudelleen alkanut sade melkein peitti hänen äänensä. En osannut vastata hänelle mitään lohdullista tai normaalista poikkeavaa, enkä uskonut, että "nythän meitä on kaksi" -tyyppiset latteudet olisivat auttaneet häntä yhtään. Sen sijaan päädyin tuijottamaan tiukasti märkää asfalttia edessäni.
-Mistä se edes johtui? Se, ettei me oltu kavereita? Tomas kysyi sitten täysin yllättäen.
-En mä tiedä. Kai me ärsytettiin toisiamme jollain tasolla jostain ihan järjettömästä syystä. Mä en kuitenkaan haluaisi palata enää siihen, joten voitaisiinko me olla kavereita? Olisi varmaan ihan hyvä, jos täällä molempien tukikohdassa olisi joku, johon voi luottaa, sanoin. Minusta tuntui siltä, että Tomaksen kanssa en jaksanut riidellä. Siinä missä vain hieman aiemmin olin ollut hänelle vihainen, nyt en enää jaksanut taistella.
-Tukikohta? Kai tätä voi sellaiseksi kutsua. Ja käy mulle, ei mua haittaa olla sun kaveri. Ehkä voidaan koittaa korjata niitä tehtyjä virheitä, mies sanoi hymyillen. Hymyilin hieman heikosti takaisin, mutta hymyilin kuitenkin.
-Jos joskus tulee tiukka tilanne, tuu soittaa ovikelloa osoitteeseen Rantasillankatu 7B 26. Mä asun siinä kadun päässä rannan puolella, sanoin.
-Okei. Hyvä tietää.
TOMAS
Hyvä on, minä olin ollut pirun ennakkoluuloinen Seljan suhteen. Hän ei ollut sellainen, millaisena olin hänet nuorempana nähnyt. Ei hän varsinaisesti pelännyt elämää, mutta pelkäämisen sijaan hän koitti luoda itselleen liian tasaista pohjaa etenemistä varten. Nyt pohja oli kuitenkin murentunut, eikä Seljalla ollut mitään, josta hän olisi voinut pitää kiinni.
Mä vaihdoin kouluakin sen jätkän takia. En mä halunnut jäädä Helsinkiin saatika sitten jonnekin, missä jokainen asia muistuttaa ihmisen petollisuudesta.
Hän oli tehnyt suuria päätöksiä itsensä takia.
Mä en suostu olemaan kenellekään toinen vaihtoehto. Tai jos se asia edes olisi ollutkin niin, mutta se ei osannut päättää…
Selja ei ollut vieläkään kertonut minulle aivan kaikkea, mutta en minäkään ollut maininnut hänelle nimeksikään Sandrasta, vaikka olisi ehkä pitänyt.
-Mä maksaisin, jos käy.
Havahduin ajatuksistani takaisin maanpinnalle naisen tarjotessa seteleitä minulle.
-Tietenkin, anteeksi, sain sanotuksi pienen takeltelun jälkeen. Työni kassalla ei ollut ihan minun alaani, mutta pikkukaupungin työllistymismahdollisuudet eivät ilman pätevyyttä olleet kovin suuret. Asiakas ei onneksi vaikuttanut hirvittävän närkästyneeltä käytöksestäni, joten saatoin jatkaa päivää rauhassa, kunhan olin ensin pitänyt itselleni lyhyen saarnan valppaudesta. Kassalla ei olisi koskaan saanut harhautua ajattelemaan liikaa omia asioitaan, sillä omaa elämää pohtiessaan ihminen saattoi harhautua liikaa sivuraiteille, jolloin asiakaspalvelu automaattisesti kärsi.
Toisinaan tuntui siltä, että kuluneen vuoden sää oli ollut kuin minun mieleni. Taivas oli pysynyt päivästä toiseen harmaana, eivätkä sumuiset aamut olleet enää pitkään aikaan olleet mikään erikoisuus. Siksi erään kesäkuisen aamun sininen, täysin pilvetön taivas ja lämpömittari, jonka lukema kohosi reilusti yli kahdenkymmenen asteen, tuntui lähestulkoon luksukselta. Valitettavasti aurinkoinen päivä meni minun osaltani töissä, mutta illalla ehdin nauttimaan lämmöstä eloon heränneen kaupungin kaduilla.
-Tulisit käymään täällä Tukholmassa, jos vain ehdit. Olisi niin ihana nähdä sinutkin kasvotusten pitkästä aikaa, äitini sanoi minulle puhelimessa, kun kävelin päämäärättömästi pitkin niin tutuksi tulleita katuja.
-Mm, pitää nyt katsoa. Juhannuksena en ainakaan ehdi, kun kaikki vakituiset on poissa töistä.
-No mutta, jos se on rahasta kiinni, Tomas, minä ja isä kyllä maksamme liput laivaan tai lentokoneeseen. Tulisit edes yhdeksi viikonlopuksi, niin juteltaisiin kunnolla. Ja miten se sinun Amsterdamin asunto, onko siellä vielä se alivuokralainen? Oletko sinä nyt ihan tosissasi jäämässä Suomeen vain siksi, että sinun ja Sandran suhde ei toiminut?
Minua alkoi ärsyttää koko puhelu ja se, ettei äiti voinut koskaan ymmärtää haluani olla Suomessa. Toisinaan jopa mietin sitä, halusinko oikeasti lähteä 16-vuotiaana Saksaan. Silloin asia oli tuntunut vain itsestäänselvältä ja hienolta kokemukselta. Mutta ehkä ilman Saksaa olisin voinut olla…
-Tomas? Miksi sinä olet vain hiljaa? Mitä siellä tapahtuu?
-Sori äiti, mä jäin vaan miettimään yhtä juttua. Ja mä en todellakaan tiedä, milloin mä tulen Tukholmaan. Eikä se nainen liity mitenkään siihen, että haluan olla Suomessa ainakin kesän ajan! kivahdin, ja saatoin melkein kuulla raskaan huokauksen, jonka äiti piti ainakin mielessään.
-Hyvä on, mutta sinä tiedät kyllä…
-Joojoo. Mun pitää mennä nyt, sano isälle terveisiä, lopetin puhelun liian hätäisesti, mutta silmiini osunut katu kiinnosti minua enemmän kuin äidin jankuttaminen Tukholmasta ja minun tilanteestani.
Rantasillankatu 7B 26, sehän on Seljan osoite. Ja tuo katu tuossa on Rantasillankatu, ajattelin. Jostain syystä äidin kanssa puhuminen oli laukaissut minussa tarpeen puhua jollekin ihmiselle ilman vaaraa siitä, että hän ei olisi antanut tilaa minulle. Pitääköhän Selja mua ihan hulluna? mietin, kun viimein näin kadun päässä harmaan kerrostalon, jonka seinässä olivat oikeat numerot ja kirjaimet. Sen enempää miettimättä nykäisin alaoven auki, katsoin rappukäytävän taulusta oikean kerroksen, ja lähdin kapuamaan rappuja ylös.
SELJA
Asunnossani tuntui olevan tuhottoman kuuma, eikä auki ollut parvekkeen ovi tuntunut juuri auttavan asiaa, sillä ilta-aurinko paistoi pitkälle iltaan saakka talon parvekkeen puoleista seinää vasten. Olin juuri avaamassa kylmää kivennäisvesipulloa, kun ovikelloni soi täysin varoittamatta minut säikäyttäen.
-Ei hemmetti!
Kiersin pullon korkin nopeasti kiinni, sillä hiilihapotettu vesi oli kuohua yli pullosta. Samalla yritin mennä mahdollisimman nopeasti avaamaan ovea. Olin henkisesti valmistautunut käännyttämään mahdollisen kaupustelijan pois oveltani, mutta jo valmiiksi miettimäni lause jäi sanomatta, kun oven takana seisoi mies, johon olin viime aikoina törmännyt omituisen usein.
-Moi. Sori, etten mä ilmoittanut tulostani. Mä vaan ajattelin käydä katsomassa, ootko sä kotona, Tomas ehti katkaista hiljaisuuden ennen minua. Samalla oma toimintakykyni palautui, ja saatoin jälleen puhua.
-Ei se haittaa, en mä kuitenkaan missään iltaisin ole. Ootko sä ihan ok? Tuu sieltä rapusta sisälle, sanoin, ja vedin oven Tomaksen perässä kiinni. Miehen silmät kiersivät nopealla silmäyksellä pienen asuntoni ympäri, mutta silmien liikettä enemmän kiinnitin huomioni siihen, millainen hänen olemuksensa oli.
-Tomas. Onko jotain tapahtunut? kysyin, sillä huolestuin olemuksesta ensimmäistä kertaa ikinä enemmän kuin pintaraapaisun verran. En osannut selittää edes itselleni, miksi Tomas vaikutti yhtäkkiä olevan lähempänä kuin koskaan. Hän käänsi katseensa minuun, eikä silmissä näkynyt edes hämärää muistoa teiniajan virneestä.
-Ei. Tai on. Eikä ainoastaan se yksi juttu, vaan useampikin, Tomas vastasi. Rintaani puristi, sillä kuoren alla tuntui olevan jotain, josta olisi pitänyt puhua jo aikaa sitten. Oliko se teini-iän pottuilu sittenkin jotain muuta? ehdin ajatella ennen kuin ohjasin Tomaksen istumaan olohuoneen sohvalle.
-Mä puhuin äsken mutsin kanssa, enkä mä enää jaksa sitä sen nalkutusta mun asioista. Mä oon yli kaksikymppinen, mutta silti se haluaa kontrolloida kaikkea. Äiti ei tajua sitä, etten mä halua enää asua Amsterdamissa vaan Suomessa. Eikä kukaan tunnu tajuavan sitä, miten monet asiat yksi ihminen voi olemassaolollaan tahrata.
En heti osannut sanoa mitään, mutta tunsin sisälläni jonkinlaista samaistumista Tomasta kohtaan. Helsinki ei Lennin jättämisen jälkeen ollut ollut enää ennallaan, enkä uskonut sen koskaan palaavan sellaiseksi kaupungiksi, johon olisin halunnut muuttaa.
-Sulla oli Damissa joku mimmi? kysyin hiljaa, sillä Tomas ei vaikuttanut siltä, että olisi ilman kysymistä välttämättä kertonut sanaakaan asiasta, josta halusin kuulla ilman, että olisin joutunut painostamaan häntä.
-Oli. Joku Sandran tuttu joskus varoitti mua. Se sanoi, että mun pitäisi tarkkailla sen eleitä ja pistää poikkeukset merkille. Enhän mä sitä uskonut, pidin lähinnä hulluna. Ja kun mä vihdoin aloin epäillä, en silloinkaan suostunut luottamaan vaistooni. Vasta kun mä näin omin silmin sen kaiken, ne kuukaudet vilisi mun silmissäni. Jos mä olisin tajunnut aiemmin, mä olisin ehkä lähtenyt siksi, että halusin. Nyt mä lähdin siksi, että oli pakko. Enhän mä voinut jäädä leikkimään, ettei mitään koskaan olisi tapahtunutkaan. Mutsi ja faija painostaa ja kyselee, miksi se hemmetin suhde ei toiminut. Ja etenkin mutsia kiinnostaa mun Damin asunnon tilanne. Ei sillä oo mulle mitään väliä, kunhan saisin edes hetken rauhan siltä kaikelta, Tomas sanoi. Hänen äänessään kuului vuoroin viha, vuoroin pettymys ja suru, enkä minä ollut koskaan aiemmin nähnyt häntä yhtä säpäleinä. Laskin käteni hitaasti Tomaksen selälle, sillä kaikki oikeasti lohduttavat sanat olivat kadonneet mielestäni jonnekin kauas. Ainut asia, jota minä saatoin tarjota, oli läsnäolo. Tuskin kukaan saattoi korjata toista ihmistä vain puhumalla, eikä se ollutkaan minun tavoitteeni.
-Lenni pyöritti toista tyyppiä jotain vuoden verran, ennen kuin mä sain tietää. Ei se mimmi tiennyt musta, ja se teki siitä tavallaan jopa pahemman asian. Se jätkä piti pilkkanaan kahta muijaa yhtä aikaa. Kaikki tapahtui lopulta parissa viikossa. Pakkasin tavarat, ja kun Lenni tuli joltain reissulta, mä odotin olohuoneessa avaimet kädessä ja laukku olalla. Sen silmistä näki jo kaukaa, että se tiesi mun tietävän kaiken. Sitä vaan pitää itseään niin tyhmänä. Mä toivon joka ikinen päivä, että olisin tajunnut aiemmin. Kotonakin asiat on muuttuneet vasta nyt, kun mä vihdoin voisin olla kaukana sieltä. Mutta ei, koko lapsuuden mä kuuntelin sitä, ja myöhemmin toivoin, että pikkuveli kestää ilman mua ne muutamat vuodet, puhuin Tomakselle enemmän kuin kenellekään pitkään aikaan, mutta asia ei tuntunut kiusalliselta, toisin kuin meiltä kahdelta olisi voinut odottaa.
-Mä en tiennyt, että teillä oli kotona vaikeaa, Tomas sanoi ilman häivähdystäkään pilkasta. Valtava tunneaalto oli vallata minun, ja siksi olemisestani tuli hiukan hankalaa.
-Tuskin siitä kovinkaan moni tiesi. Jossain kohtaa sitä vain tajusi, ettei ole normaalia huutaa ja riidellä jatkuvasti kotona, sain sanottua. Vaikka en sanonutkaan mitään sen enempää asiaan liittyen, Tomas siirsi silti puolestaan oman kätensä minun selälleni. Miten edes oli mahdollista, että teiniporukan hämärästä muistosta oli kovaa vauhtia tulossa minulle yksi luottoihmisistäni? Jokin kummallinen side oli odottamatta yhdistämässä meitä kahta, enkä minä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella asiasta.
Blogin kesäsarjan toinen osa.
❤️❤️
VastaaPoista❤❤
Poista