-Täähän alkaa jo näyttää siltä, että täällä asutaan. Ja tuo katu, mä en ole ikinä kuullut mitään noin kaunista! Cecilia intoilee, kun on käynyt kiertämässä talon huoneet läpi. Olen kieltämättä itsekin sitä mieltä, että talo alkaa vihdoin näyttää asutulta. On rauhoittavaa tajuta, että paikka ei enää ole vieras, sillä se näyttää jo hieman minulta ja Karoliinalta.
-No, onhan Usvakatu ihan kaunis nimi kadulle, mutta tuo viereinen Sumukatu on vähän masentava. Musta kuitenkin Aamuruskonkatu on tän alueen kaunein nimi, sanon.
-Näiden rinnalla Mäntyrinne 37 A kuulostaa ihan mielettömän tylsältä, Ceci sanoo, ja vaikuttaa sitten vaipuvan unelmiinsa, joissa hän asuu upeassa talossa upean nimen omaavan kadun varrella. Minä harvoin unelmoin taloista. Yleensä toivon vain, että lähellä tulevaisuuteni kotia olisi vettä, mieluiten järvi, kuten mummolassa on.
-Musta Mäntyrinne 37 A on aika kodikas.
-No, onhan se. Muuten, se Mäntyrinne 37 B:n asukas vaihtui, onneksi. Se edellinen naapuri oli toisinaan aika inhottava, Cecilia sanoo, ja saa minutkin hymyilemään muistuttamalla oudosta naapurista, jolla oli tapana ajaa monta kertaa päivässä autolla pitkin kujaa, jonka alkupäässä Holmien perhe asuu. Muutenkin naapuri oli ollut melko meluisa tapaus etenkin päivisin, vaikka yöt olivat olleet pääosin rauhallisia.
-Nyt sun ei enää tarvitse pelätä, että Sebastian juoksee huolimattomana 10-, kohta 11-vuotiaana auton alle, sanon, ja saan hienoisen mulkaisun Cecilialta.
-Mä vaan huolehdin pikkuveljestäni!
Sebastian on Ceciliaa seitsemän vuotta nuorempi, mutta ehkä juuri siksi hän on ystävälleni niin valtavan tärkeä. Toki hän joskus valittaa veljestään, mutta useimmiten Sebastian on meistä molemmista ihan siedettävä kaveri ollakseen 10-vuotias poika.
-Jos saan sanoa vielä yhden asian tähän katuun liittyen, niin sanon sen, että on ihanaa olla jakamatta pihatietä kenenkään kanssa.
Nyt Cecilia hymyilee minulle hieman ärsyyntyneen oloisesti.
-Onnenpekka, hän mutisee, mutta huomaan kyllä, ettei hän ole oikeasti loukkaantunut. Cecilian kasvot säteilevät iloa ja onnea, enkä minä osaa valittaa hänestä. Onnea on Cecilia, ajattelen hetken päästä ulko-ovella, kun Cecilia kävelee pihatietä pitkin kadulle.
On perjantai-ilta. Tuntuu tavallaan jopa omituiselta istua kotona ilman mitään suunnitelmia, sillä muuton jälkeen muska on tuntunut hieman tarpeettomalta paikalta minulle. Odotan Karoliinaa, jonka työpäivä on venynyt jonkin kokouksen takia hieman normaalia pidemmäksi. Minä ja Karoliina emme ole syöneet muuton takia rauhassa kahdestaan moneen viikkoon, ja siksi myös kuulumisten vaihtaminen on jäänyt vähemmälle. Joku voisi pitää omituisena tarvettani puhua 17-vuotiaana tätini kanssa, mutta meillä se on aina ollut normaali asia.
-Moi Mikaela!
Karoliinan ääni kuulu eteisestä olohuoneeseen asti selvänä ja iloisena.
-Miten se kokous meni? Ja kiva, että sä tulit kotiin. Mä mietin, että voitaisiin syödä yhdessä...
-Ihanaa mennä syömään Jarkon kanssa! Töissä oli tänään sen verran kiire, etten mä jaksaisi mitään tehdäkään itse.
Lauseeni yhdessä syömisestä katoaa ilmaan, ja melkeinpä toivon, että voisin itsekin ohittaa sanani ja ajatukseni.
-Mut sähän sanoit...
-Jarkko soitti äsken ja kysyi, pääsisinkö mä. Mä vastasin myöntävästi, koska meillä ei ollut mitään sovittua täksi illaksi.
Tätini ilmestyy vessan suunnalta olohuoneeseen, ja koittaa saada suuria, kultaisia renkaita korviinsa. Kaikki on ihan hyvin, Mikaela. Ei tää tarkoita mitään, sanon itselleni mielessäni, vaikka tarpeettomuuden tunne huutaa syvällä rinnassani kovaa.
-Toivottavasti tulee kiva ilta, sanon, vaikka oikeastaan haluaisin huutaa.
-Niinpä. Sä voit pyytää Ceciliaa tänne, jos haluat. Mä tulen joskus kymmenen aikaan takaisin, mutta nyt mun pitää mennä. Nähdään sitten! Karoliina sanoo, ja minusta tuntuu pahalta tuntea vääryyttä siitä, että tätini on onnellinen. Voi kuule Karoliina, Cecilia on koko viikonlopun Aapon kanssa. Nooallakin on Essi, enkä mä edes tiedä, missä se tänään on. Sulla on Jarkko. Ei kai siinä sitten mitään, kyllä Mikaela pärjää, ajattelen, vaikka koitan olla katkeroitumatta. Minusta on vain viimeisten viikkojen aikana tuntunut siltä, ettei kukaan lopulta tarvitse minua. Kaikilla muilla on oma tukipilarinsa, mutta kukaan ei kysy, miten minä voin. Annan tarpeettomuuden valua päälleni, eikä minulla sen jälkeen ole enää edes nälkä.
Muska näyttää keväällä aivan toisenlaiselta kuin syksyllä tai talvella. Auringonvalo tulvii suurista ikkunoista sisään saaden kaiken näyttämään hieman paremmalta.
Minun ei pitänyt alun perin tulla muskaan, mutta Karoliinan lähdön jälkeen minusta tuntui siltä, että kaipasin seuraa - melkein mitä tahansa seuraa.
-Mä luulin, ettet sä enää käy täällä, Nooa sanoo, kun huomaa minut ovella. Hän näyttää kalpealta ja pieneltä. Se saa minut varmistumaan siitä, että oli hyvä idea lähteä pois kotonta.
-Niin mä luulin itsekin, mutta tässä sitä ollaan. Ja sori, tiedän, että tää on sun vuoro, mutta mä ajattelin tulla kokeilemaan onneani, sanon. Päässäni risteilee tuhat kysymystä, joita en ole päässyt kysymään Nooalta koulussa. Essi tuntuu vahtivan poikaa haukan tavoin, enkä minä ole missään tapauksessa änkemässä itseäni tieten tahtoen hänen kanssaan samaan soppaan.
-Ei täällä ollut sun vuorosi aikana ketään. Mä oikeastaan tulin jo silloin. Ja musta on hyvä asia, että sä tulit. En mä saa tästä mitään irti yksinään. Silloin kun teillä oli se muutto käynnissä, etkä sä ehtinyt tulla tänne, tää oli aika merkityksetöntä. Tai mä tarkoitan sitä, ettei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut puhua näistä jutuista... ja aiheen vierestäkin, Nooa sanoo, ja onnistuu lämmittämään tietämättään sydäntäni monen viikon edestä. Olen ehkä onnistunut kieltämään itseltäni kaikki liiat tunteet, mutta Nooaa itsessään olen kaivannut valtavan paljon.
-Mihin sä muuten oot kadonnut koulussa? Hyvä, että mä edes näen sua siellä, Nooa kysyy minulta. Hyvä, etten naura hänen kysymyksellensä.
-Ai mihin mä olen kadonnut? Kysy tota samaa Essiltä, niin saat tietää vastauksen. Mä en halua aiheuttaa teidän välille minkäänlaista kitkaa, joten oon vapaaehtoisesti pysytellyt sivussa. Ja sitä paitsi, eihän meillä ole yhteisiä kurssejakaan tässä jaksossa, muistutan asiasta, joka on tullut viikkojen aikana varmasti selväksi myös Nooalle.
-Ei se nyt sua niin paljon vihaa, ettetkö voisi edes jutella.
-Mä en olisi siitä niinkään varma. Sun pitää itse puhua Essin kanssa musta, ja vakuuttaa, ettei ole mitään syytä epäillä mitään. Mä en suostu olemaan yksin sen turhien epäilyjen kohteena. Eikä tässä ole kyse musta vaan susta. Älä anna sen sanella sun jokaista liikettä, sanon. Nooa ei vastaa minulle, mutta vaikuttaa miettivän jotain. Toivon sydämestäni, että hän todella miettii omaa suhtautumistaan Essin käskyihin, eikä anna sanojeni vain mennä ohitse.
-Miten sä olet pärjännyt? päädyn kysymään, kun hiljaisuus alkaa tuntua liian pitkältä ja painostavalta. Nooa näyttää yllättyneeltä, ja kysymykseni näyttää vaikuttavan häneen jokseenkin vaikeasti, sillä hänen olemisestaan tulee selvästi hankalaa.
-Miten niin? Ihan hyvin mä olen pärjännyt, ei musta tarvitse olla huolissaan. Enemmän mä huolestuisin äidistä, hän vastaa.
-Nooa, mä en kysynyt sun äidistä, vaan susta itsestäsi, enkä mä usko sanaakaan siitä, mitä sä sanot omasta pärjäämisestäsi. Mä en ole tuntenut sua kauaa, mutta kyllä mä nyt näen, ettei kaikki ole ihan niin hyvin kuin mitä sä annat ymmärtää! kivahdan, vaikka tiedän, etten saisi suuttua Nooalle siitä, ettei hän puhu.
-Sä et ole mikään asiantuntija! Nooa vastaa minulle aivan yhtä terävästi, ellei jopa terävämmin.
-En tietenkään ole! Mä tarkoitan vaan sitä, että sun täytyy ajatella myös sua itseäsi. Mä tajuan, että sä huolehdit sun äidistä, ja että teillä on muutenkin paljon tekemistä hautajaisten ja muiden tärkeiden asioiden kanssa. Mutta. Jos sä pakenet surua, se on kohta ihan hirvittävä möykky, jota ei niin vaan sulateta, sanon, ja pyrin tällä kertaa paitsi rauhallisempaan, myös sovittelevampaan tapaan puhua. Nooa näyttää pohtivan kaikkea sanomaani, mutta en osaa arvoida hänen ajatustensa tunnetilaa. Se on oikeastaan mahdotonta, sillä ilme hänen kasvoillaan muuttuu jatkuvasti saaden vivahteita niin ymmärryksestä kuin vihaisuudestakin.
-Enköhän mä ole puhunut ihan tarpeeksi tältä erää, Nooa vastaa lopulta hiljaa, eikä varsinaisesti näytä olevan tyytyväinen itseensä tai koko tilanteeseen. En minäkään ole tyytyväinen. Tiedän, että Nooan kantaa mukanaan asioita, joista olisi hyvä puhua. Mutta minä en voi pakottaa häntä puhumaan, sillä sitä voimaa minä en hallitse.
-En mä voi sua pakottaa, sanon, ja katson Nooaa, joka vetää ovella kenkiä jalkaansa.
-Et niin, hän vastaa. Hetken aikaa hänen äänessään kuuluu häivähdys katumista, mutta sitten se katoaa. Vain raskas verho hänen yllään peittää kaiken muun alleen. Nooa katoaa nuorisotilan musiikkialakerrasta sanaakaan sanomatta, mutta ei onnistu lähtiessään poistamaan minun ajatuksiani. Mä olen turha, jos en saa Nooaa puhumaan. Jos se en ole mä, kuka sitten? Essi lakaisee asiat maton alle. Ja mä... mä en tiedä, mitä tehdä, ajattelen.
<3
VastaaPoista<3
Poista