No hei, mietin, kun silmäkulmassani vilahtaa jotain tuttua. Viime kerrasta on kuukausia. Sinä aikana lehdet ovat vaihtaneet väriä, tippuneet maahan ja kasvaneet takaisin iloisen vihreinä. Sinä aikana ehdin kai jo ajatella, ettei tällainen tilanne tulisi vastaan. Sitten se kuitenkin tuli konkreettisesti takavasemmalta. Pelkkä vilahdus silmäkulmassa ja tiesin.
Tilanne on hieman hämmentävä, enkä oikein tiedä, mitä ajattelisin. Kaikkien näiden kuukausien aikana olen kai jollain tasolla jo päästänyt irti, muuttunut ja kasvanut. Kaikkien näiden kuukausien aikana myös hän, vilahdus silmäkulmassani, on muuttunut – tietenkin. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Jatkammeko siitä, mihin jäimme? Ensin pitäisi kai saada hänen katseensa kiinni. Mutta Luoja, onko minusta siihenkään?
Kun sitten lopulta rohkaistun nostamaan katseeni ja hänen katseensa osuu minuun, pysyn yllättävän rauhallisena, vaikka en saa hänestä oikeastaan mitään irti. Hän katsoo kyllä, mutta siinä se. Mene ja päättele siitä sitten, mitä pitäisi ajatella. Mietin kuukausien takaista sanatonta viestintää ja epäilen todella vain yliajatelleeni kaiken. Tai mistä minä tiedän, en todella osaa tätä peliä tai sen sääntöjä. Enkä oikeastaan tiedä, onko tässä edes kyse pelistä, vai jostain aivan muusta yksinkertaisemmasta vaihtoehdosta. Ehkä kuukausien takainen on ollut täysin merkityksetöntä ja neutraalia ja pohdin nyt pääni turhaan puhki sen vuoksi. Mutta entä jos en?
Ja silti: miksi takertuisin uudestaan, ajaisin itseni tulkitsemaan sanatonta viestintää. Ja jos hän soisi minulle tilaisuuden, kääntäisinkö vihdoin kortin?
