Se päivämäärä on painunut mun mieleeni jopa syvemmin kuin kauan odotettu 30.5.2020. Se päivä oli kuuma, ilma oli hieman kostea ja ukkosta enteilevä. Sen päivän soundtrack on Discon biisi Levottomat tuulet . Joku voisi kai sanoa, että mun olisi pitänyt tietää, ja tavallaan mä tiesinkin. Ne 1,5 päivää, jolloin Paavo ei ollut oma itsensä, mä pelkäsin sen kuolevan laitumelle yksin. Meni monta kuukautta itsesyytöksistä irti päästämiseen. Mä ajattelin, että mun olisi pitänyt huomata Paavon sairaus jo monta kuukautta aiemmin, vaikka sellainen ajattelu on järjetöntä. Ei se sairaus oireillut ennen kesää ja kuumuutta. Ehkä rasituksessa sen olisi voinut huomata, mutta Paavo oli viimeiset elinkuukautensa kevyellä liikunnalla ihan jo ikänsäkin puolesta. Mä en olisi voinut toimia sen aiemmin tai paremmin, eikä olisi voinut kukaan muukaan. Tärkeintä oli antaa Paavon mennä, vaikka se tilanne sattuikin. Ja jälkikäteen mä olen tajunnut, että mä oikeasti tunsin hevoseni. Mä huomasin Paavon käytöksessä ne oireet, joita tuntematon ei ehkä olisi huomannut.
Vuodessa hevosellisesta elämästä on yhtäkkiä tullut mulle taas hieman outo käsite, vaikka vielä hetki sitten hevoseton elämä oli outo asia. Paavo oli mun elämässä mukana 5,5 vuotta. Mä uskallan väittää, että ne vuodet 2013-2019 on ne vuodet, jolloin mä eniten Paavoa tarvitsin. Niinä vuosina mun elämä ja tietysti myös mä itse muutuin tosi paljon. Kun ympärillä asiat muuttui, Paavo oli ja pysyi. Se piti kiinni päivärutiineissa, opetti vastuunkantamista ja jollain tavalla näytti mulle sen, ettei elämästä kannata stressata liikaa, sillä Paavon elämässä tärkeimmät asiat olivat syöminen, nukkuminen ja syöminen.
No, joku saattaa miettiä, miksi ihmeessä tuon päivän soundtrack on Discon Levottomat tuulet. Syy on outo, sillä ennen tuota päivää kyseinen biisi ei ole merkannut mulle mitään suurta. Onhan biisi ollut toki kaunis, mutta en ole ajatellut sitä sen suuremmin ennen tuota päivää. Kuitenkin seisoessani parin metrin päässä Paavosta viimeistä kertaa vähän hätääntyneenä, mutta samalla myös yllättävän rauhallisena odottaen silmissä polttelevia kyyneleitä, mun päässäni alkoi soida seuraava kohta kyseisestä biisistä:
Tää ei ole ranta viimeinen
eikä loppu ihmisen
Tää on kahden juttu katkollaan
Eikä tästä historiaa saa kovin suurta kirjoittaa
mut se sydämiimme painetaan
Ehkä joskus jälkeen kaiken tään
löytyy syitä enemmän
Kun aika on tai muuten vaan
tulee levottomat tuulet noutamaan
ja ne vie minut mukanaan
En onneton oo kokonaan
mut ne tuulet viheltää taas kutsuaan
Enää hetken luonas olla saan
(Disco - Levottomat tuulet)
Eli oikeastaan biisin ensimmäinen säkeistö plus kertosäe alkoi soida mun päässä. Oikeastaan jopa hieman ironista, mutta olin vain muutamaa kuukautta aiemmin kirjoittanut Missä sateen reuna kulkee / Jos vielä olen sinun -novellisarjan Jessikan kuuntelemaan ja laulamaan kyseistä kappaletta hänen isänsä kuoleman jälkeen. Sitten täysin odottamatta sama kappale soi päässäni, kun hevoseni kuolee. Viimeistään silloin mä tajusin, miten paljon mä käyn läpi asioita musiikin kautta.
366 päivää meni yllättävänkin nopeasti, vaikka lopetuksen jälkeisenä yönä viisi minuuttiakin tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Ensi yönä en usko nukkuvani niin huonosti. Suru on vaihtunut ikäväksi, joka ei kuitenkaan enää kalva mielessä joka hetki. Haluan uskoa, että vielä jonain päivänä mä ja Paavo tavataan jossain tuolla pilvien päällä.
Lepää rauhassa, rakas Paavo ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤