Missä sateen reuna kulkee #11

Sillä viikolla satoi vettä. En kyllä juurikaan ihmetellyt sitä yhtään. Tuntui, että sade vastasi hyvin mielentilaani. Olin Kriston kanssa lähes joka päivä edelleen, ja huomasin yhä useammin hänestä sen, miten paljon häntä painoivat kaikki minun murheeni. Se tuntui pahalta. En minä halunnut satuttaa häntä, vaikka olin juuri tainnut tehdä niin. Olin sotkenut omat tunteeni Kriston tunteisiin, omat kipeät juttuni olivat pelkkää mössöä päässäni, kun yritin ajatella niitä. Kriston ongelmat tunkivat mieleeni joka välissä. Ne eivät jättäneet minua rauhaan. Ja jos ne olisivat mielessäni, en saisi omia ongelmiani selvitettyä. Sama päti myös Kristoon. Vastuu oli kuitenkin minulla. Minun täytyi päättää kaikki se, minkä olin aloittanutkin. Minä olin syyllinen kaikkeen siihen kipuun, jota Kristo tunsi. Se olin ollut minä. Minä olin repinyt haavat auki ja kaatanut suolaa niiihin omilla ongelmillani. Minun täytyi kantaa vastuuni ihan itse. Kukaan muu ei voinut tehdä sitä puolestani. Kunpa en koskaan olisi rakastunut Kristoon, ajattelin. Ehkä niin olisi ollut parempi. Tai mistä sitä koskaan tietää. Ehkä kaikki tämä silti olisi tapahtunut.

Eräänä aamuna ei satanut vettä. Olin varma siitä, että näin unta. En ollut nukkunut koko yönä, ja olin nähnyt Kriston olevan paikalla Whatsappissa joskus kolmen jälkeen aamuyöllä. Minulla ei ollut töitä, eikä se minua niin huonosti nukutun yön jälkeen haitannut yhtään. Olin huolissani Kristosta. Yritin yhä uudelleen ja uudelleen keksiä ratkaisua ongelmaamme, mutta aina uneni tuli mieleeni. Minä ja Kristo. Rankkasade. Kyyneleet poskillamme. Ja sinä aamuna unen tuoma tunne oli vahvempi kuin koskaan aiemmin. Oli kai aika päättää ainakin hetkellisesti jotain niin pirun kaunista ja vaikeaa. Taivaalle kerääntyi pilviä tummaksi verhoksi taivaankannen päälle. Jalat ja kädet täristen laitoin viestin Kristolle. Viestin, joka oli alku kohti loppua.

Se tuntui repivältä. Minun melkein teki mieli käydä ostamassa itselleni jotain vahvaa juotavaa, joka turruttaisi kaiken huonon pois. Halusin huutaa tuskasta ja unohtaa sen, että rakastin Kristoa. Vesipisarat tippuivat hiuksiini painavampina kuin pitkään aikaan. Hyvä, että pysyin pystyssä. Kristo oli luvannut tulla erääseen puistoon kaupungin keskustaan. Enää hän ei ihmetellyt outoja tapaamispaikkojani. Ei edes vesisateella.  Kaikessa hiljaisuudessa me kuitenkin vain olimme voineet huonosti toistemme lähellä. Mietin kaikkea sitä, mitä meillä oli ollut. Sadetta ainakin, ajattelin. Se oli totta. Sade oli ollut läsnä jokaisessa hetkessä, oli se sitten ollut taivaalta tulevaa sadetta tai henkistä sadetta. Harvoin oli ollut täysin sateettomia päiviä. Nyt minun täytyi kuitenkin hoitaa itseni kuntoon, ja Kriston täytyi jatkaa siitä, mihin minä olin hänen kanssaan jäänyt. Taivas oli harmaa, kun näin Kriston kävelevän minua vastaan puiston toisesta päästä. Pysähdyin kutakuinki keskelle puistoa, ja jäin odottamaan. Tuntui siltä, etten saisi sanaakaan sanotuksi. Pakko saada, yritin tsempata itseäni sanomaan Kristolle ne asiat, joita olin jo pitkään pyöritellyt mielessäni. Kristo jäi seisomaan muutaman metrin päähän itsestäni. Hitaasti avasin suuni ja pudotin ensimmäiset sanat suustani.
  -Kristo, mun on pakko lopettaa tää, sanoin ja näin heti säikähtäneen ilmeen hänen kasvoillaan.
  -Mitä sä selität? Sun täytyy lopettaa mikä? Kristo kysyi minulta ja minuun sattui. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei minun pitänyt väkisin repiä itseäni irti hänestä. Eikä myöskään repiä Kristoa irti minusta. Mutta sitä minä olin juuri tekemässä.
  -Mun pitää lopettaa tää meidän juttu. Pitää lopettaa tää sun vetäminen mun omiin ongelmiin. Mun on lopetattava se, minkä mä myös aloitin. Mä en pystynyt selvittämään omia ongelmiani yhdessä sun ongelmien kanssa. Ja mä näen kyllä, miten paljon suhun sattuu se, että mä olen vetänyt pintaan ne asiat, jotka sä olet halunnut unohtaa. Samalla sä oot sotkenut sun omat ongelmasi mun ongelmiin, ja se on mun syytä, tilitin ja annoin kyynelten valua pitkin poskiani, vaikka niitä tuskin erotti sateessa.
  -Mut... ethän sä voi... Sä et voi jättää mua yksin! Kyllähän sä tiedät, etten mä osaa elää oikein ilman sua, Jessika, Kristo sanoi, ja saatoin nähdä kyyneliä myös hänen silmissään.
  -Ei Kristian. Sä pärjäät paremmin ilman mua. Me molemmat ollaan tehty tässä suhteessa sokerista. Mun pään sisällä sataa vettä, sun pään sisällä sataa vettä ihan vaan siksi, että mä vedin sut sateeseen. Kun sä kysyit, missä sateen reuna kulkee, niin se kulkee tässä. Älä tuu sen rajan toiselle puolelle. Mä vaan tuhoan sut, sanoin, ja tunsin kuinka sade pääsi läpi takistani.
  -Miten niin mä selviän?! Kai sä tiedät Jessika sen, että mä rakastan sua ihan helvetin paljon? Älä tee tätä mulle, Kristo sanoi minulle.
  -Mä tiedän, että sä rakastat mua. Mä rakastan sua ihan pirusti, ja se on se syy, miksi mä teen näin. Mä en halua satuttaa sua enää yhtään enempää. Meidän on pakko selvitä ongelmistamme yksin. Jatka Kristo siitä, mihin me jäätiin sun kanssa. Mä en koskaan anna sulle anteeksi, jos mä jostain luen, että sä oot kuollut tai että sä oot saanut tuomion jostain jutusta. Tee se mun takia, sanoin kaatosateessa Kristianille, jota rakastin enemmän kuin koskaan olisin osannut arvata.
  -Nähdäänkö me enää koskaan? Kristian kysyi.
  -Mä en tiedä. Mä en todellakaan tiedä. Aika näyttää, sanoin ja kävelin nopeasti Kriston luokse, painoin suudelman hänen huulilleen ja käännyin pois. En kuullut Kriston huutavan perääni. En kuullut yhtään mitään. Kristian oli jättänyt sydämeeni syvän jäljen, joka ei kuitenkaan ollut haava. Kristian oli minulle muisto menetetystä rakkaudesta. Rakkaudesta, joka täytyi lopettaa. Rakkaudesta, joka ei ehkä koskaan päättyisi. Kaikesta huolimatta olin rakastanut, ja rakastin edelleenkin Kristoa enemmän kuin ketään koskaan. En ehkä koskaan rakastaisi ketään niin paljoa, kuin olin rakastanut häntä. Ehkä vielä vanhanakin muistelisin sitä, miksi tämä kaikki meni niin kuin meni. Tai sitten näkisin vielä jonain päivänä Kristianin. Hymyilisin hänen vierellään, eikä taivaalla näkyisi yhtään pilveä. Juuri tässä hetkessä taivas kuitenkin kaatoi niskaani vettä ja kyyneliä. Mutta kuitenkin tiesin, että vielä jonain päivänä pilvet repeäisivät ja aurinko tulisi näkyviin. Se, kenen kanssa olisin auringossa, oli vielä mysteeri. Sitä en pystynyt ennustamaan. Ensin oli kuitenkin selvitettävä kaikki. Aivan kaikki. Ehkä vielä joskus saisin vastauksen kysymykseeni.

Tarinan toisen puoliskon 1. osa