Kukkia. Voikukkia. Jäljet niissä. Tai pikemmin polku, joka on muodostunut lahmautuneista voikukista ja ruohosta. Pelto on loputon. Ja minä rimpuilen irti siitä kiristävästä ja puristavasta nahasta, joka on ollut päälläni jo liian pitkään.
Ei sitä voinut sanoa ääneen. Ei. Olisin vain taipunut jäämään paikoilleni. Haluaisin juosta pakoon kaikkea sitä, mitä on tapahtunut. Heittää vesilintua kaikella sillä. Paitsi että ei. En haluaisi heittää niitä lintua päin. On vain pakko rimpuilla niin kauan, etten enää mieti liikaa kaikkea.
Pelto lähenee loppuaan. Nahka repeytyy. On helpompi hengittää. Niin lähellä. En katso taakseni. En halua takaisin edelliseen. Haluan vain uuden polun. Samaa polkua on turha palata takaisin. Tehty on tehty, eikä sitä pysty muuttamaan. Kaksi askelta. Sora rapisee jalkojeni alla. Nahka jää jonnekin kauas taakseni.
Enkä palaa enää takaisin.
💛
VastaaPoista❤☀️
Poista