-Ai sä meet Helsinkiin. Eikö sulla ole duunia? Sähän sanoit, että sulla on huomenna duunia, ihmettelin.
-Ei oo duunia. Mä vaihdoin mun vuoron toiseen vuoroon.
-Kenen kanssa? Ja onko sun järkevää lähteä sinne Helsinkiin? Onko ne sun oikeita kavereita? Kun mä en Kristo halua sitä, että sä ryyppäät siellä. Tajuatko sä yhtään, mitä seurauksia sillä sun ryyppäämisellä voi olla. Sä oot millien päässä siitä, että sä saat näytettyä vanhemmillesi, että sä pärjäät kyllä. Älä pilaa sitä, sanoin ja mietin sitä, mitä Helsingissä voisi tapahtua. Kaatokänni. Huonot kaverit ja halu palata takaisin edelliseen elämään. Kristo oli ollut viime aikoina levoton. Ja minä pelkäsin, että se levottomuus oli lähtöisin minusta ja minun tavastani vetää Kristo sateeseen.
-Vaihdoin Emmin kanssa vuoroa. Mä meen tekemään sitten sen maanantain aamuvuoron. Jessi, älä hitossa epäile mun tekemisiäni! Enhän mä sinne välttämättä mene ryyppäämään, Kristo puolustautui ja katsoi minua tiukasti silmiin.
-Välttämättä! Sä tiedät itsekin, että sä et tee asioita järkevästi ainakaan kännissä. Koska mä näen sen, että suhun sattuu se, että mä vedän sut mukaan mun kipukohtiin samalla kaivaen sun helvetin kipeitä juttuja. Siksi mä luulen, että sä menet sinne mun takia! Siksi, että sä et kestä sitä, mitä mä teen sulle, vapautin ulos sen asian, joka oli painanut minua jo jonkin aikaa. Huomasin, että Kristo hätkähti sanomaani. Melkein kuin hän olisi toivonut, etten olisi sanonut sitä.
-Mitä?! Enhän mä... mä en mene sinne siksi, että voisin paeta todellisuutta. Mistä sä ton vedit? Sä oot ihan höhlä, jos sä oikeesti luulet, että sä oot aiheuttanut tän jutun. Kai mä saan käydä frendejäni moikkaamassa? Jooko? Kristo sanoi minulle ja tuli lähelleni kuulostaen kuitenkin siltä, ettei itsekään uskonut omia sanojaan.
-Niin kai sitten, huokaisin ja katsoin Kriston silmiä. Ne olivat huolestuneet. Olisinpa vain tiennyt, mistä ne olivat huolestuneet.
Elena istui kanssani iltaa seuraavana päivänä. Olin jutellut hänen kanssaan Kristosta. Elena oli sanonut, että hän oli toivonut, ettemme olisi ajautuneet tähän tilanteeseen. Minä ja Kristo nimittäin. Olihan tämä tilanne aika kuusesta. Tuntui, että minä en ollut saanut käsiteltyä omia ongelmiani. Ja minulta tuntui myös siltä, että Kristo oli sekaisin omista ongelmistaan ja minun ongelmistani. Huonot välit vanhempiin, heidän välinpitämättömyytensä ja äidin alkoholiongelma, jotka minä olin nostanut pinnalle, tekivät varmasti kipeää. Kristo ehkä yritti esittää kovaa jätkää, mutta kuoren sisällä oli arka ja loukattu Kristian, joka ei koskaan ollut saanut keneltäkään mitään muuta kuin jatkuvaa vaihtelevuutta. Minä olin kai mennyt antamaan hänelle kodin luokseni. Olin ilmeisesti ensimmäinen turvallinen ihminen hänen elämässään, eikä Kristo sen takia oikein osannut toimia kanssani. Minä taas... minulla oli itselläni totuteltavaa asioihin. Isän kuolema oli ollut melkoinen pommi Danielin jälkeen. Niin, Daniel...
-Sun pitäisi puhua Danin kanssa. Se voisi auttaa. Ethän sä voi loputtomiin vihata sitä. Sun ois paljon parempi olla, jos asiat olisi selvitetty Danielin kanssa, Elena yhtäkkiä sanoi. Katsoin häntä suu auki.
-En helessä puhu Danielin kanssa. Se mies, se kohteli mua väärin. Mä en halua olla tekemisissä sen kanssa... Elena keskeytti minut.
-Kuuntele! Jos sä et puhu asioita selviksi, toi juttu voi painaa sua vielä 70-vuotiaana! Tuskin Daniel halusi sua tahallaan loukata. Sen jättämisen ois kyllä voinut tehdä tyylikkäämmin, mutta sä selvisit siitä. Teidän olisi molempien helpompi olla, jos te edes yrittäisitte selvittää asiat. Jos sä luulet, että mä ja Jasper ollaan jotenkin hyvissä väleissä, niin ei. Mutta me ei vihata toisiamme. Mä ihan oikeasti suosittelen puhumista sen yhden kanssa.
-Mut hei ei... Mä en halu...
-Saat luvan haluta. Sä puhut sen kanssa! Sä voit nyt vihata ajatusta siitä, että sun pitäisi puhua Danielin kanssa, mutta lopulta sä vielä kiität mua. Mä lupaan, Elena sanoi ja tavallaan pakotti minut siihen tilaanteeseen, että oikeastaan itsekin jopa halusin puhua Danin kanssa. Ehkä jopa selviäisin siitä.
Kaikki tapahtui lopulta nopeammin kuin olin ajatellut. Olin juoksemassa erästä lenkkipolkua tyhjentääkseni pään, enkä ollenkaan ollut ajatellut sitä, että sen lenkkipolun varrella olin ollut niin monesti Danielin kanssa. Hengästyneenä juoksin yhden mäen ylös, ja silloin näin hänet. Daniel. Hän vaikutti muistavan, että olin vihainen hänelle, sillä hän lähestulkoon kääntyi ympäri huomatessaan minut.
-Daniel! Meidän pitää puhua! huusin hänelle, ja otin samalla kuulokkeet pois korviltani kaulalleni roikkumaan.
-Jessi. Mä tiedän jo, että sä oot vihainen jne. Ei kiitos enempää huutamista, Daniel sanoi minulle, mutta kuitenkin pysähtyi.
-Mä en halua huutaa, vaan puhua. Sori siitä, että mä huusin sulle. Se, mistä mä haluan puhua sun kanssa, on sun tyyli jättää mut. Tajuatko sä yhtään, että se kämppä oli aika pirun kallis? Ja yhtäkkiä mä maksan puolet enemmän vuokraa. Heinäkuu. Ei silloin mitään asuntoja enää täältä löydä ainakaan kohtuullisella hinnalla. Jos Elena ei ois pelastanut mua, mä oisin kutakuinkin korviani myöten veloissa. Sä olisit voinut maksaa sitä vuokraa edes pari kuukautta. Sä kuitenkin maksat ja maksoit puoliksi vuokraa sen sun naisesi kanssa. Ja sulla on aina ollut aika paljon enemmän rahaa käytössä kuin mulla. Että kiitos tästä, Daniel. Hoida homma seuraavaksi vähän tyylikkäämmin. Ei ollut kauhea kiva, että sä ilmoitat päivää ennen muuttoa, että joo, sori, tää oli tässä, sanoin Danielille ja koitin pitää naamani peruslukemilla. En halunnut näyttää hänelle sitä, että asia edelleen sattui.
-Mä tiedän. En mä sitä kuitenkaan tahallani tehnyt. Mä vaan olin tosi tyhmä. En mä kai halunnut loukata sua, kun me kuitenkin oltiin yhdessä yli neljä vuotta. Sieltä ysin keväästä saakka. Ja ne vuodet on ihan oikeasti mun elämäni parhaita vuosia. Mut sitten tuli Emma. Ja loput sä tiedätkin. Ja niin, mä kuulin sun isästä. Mä oon pahoillani. Sun isä oli hyvä mies, Daniel sanoi ja olin vähällä alkaa itkemään sillä hetkellä. Hän ja isä olivat aina tulleet toimeen hyvin. Isä oli pitänyt Danista ja Dani isästä.
-Kiitti. Mut isän oli parempi mennä. Se vaan oli ihan helvetistä sammuttaa ne koneet. Sen jälkeen on ollut kaikkea muutakin, ja mä nyt ajattelin, että mä lopetan tän hiton vihanpidon sun kanssasi. Kotikylässä me saatetaan kuitenkin törmätä koska tahansa, jos sun vanhemmat asuu vielä siellä, huokaisin ja siirsin katseeni taivaalle. Aurinko paistoi ja taivas oli aivan sininen. Jostain syystä minulle tuli kuitenkin tunne, että Kristo ei todellakaan voinut hyvin. Joko fyysisesti tai henkisesti. Pahimmillaan molemmat. Ja henkinen puoli olisi minun syytäni.
-Musta oli tosi kiva puhua sun kanssa nää jutut selväksi, kuulin Danielin sanovan. Nyökkäsin, ja käännyin tulo suuntaani kääntyen kuitenkin vielä Danielin suuntaan.
-En mä sua vihaa tai muista pahalla. Mä kuitenkin rakastin sua ihan helvetisti, sanoin ja lähdin sitten juoksemaan alamäkeen. Tuntui, että sydämeni puristui pieneen laatikkoon. Sillä hetkellä tiesin, missä sateen reuna kulki.
Maanantai-iltana odotin Kristoa luokseni. Sattui aivan liikaa. Pyörin asunnossa ympyrää osaamatta istua aloilleni. Jokin ääni sisälläni huusi, että Kristolle oli tapahtunut jotain, joka johtui siitä, että minä oli tuonut esille hänelle liian kipeitä asioita samalla, kun itse yritin selvitä kahden elämäni tärkeimmän miehen menetyksestä. Sitten olin vielä sydän säpäleinä rakastunut mieheen, joka ei koskaan ollut kokenut sellaista rakkautta. Tai oikeastaan ei minkään muunkaanlaista kunnollista rakkautta. En halunnut myöntää itselleni sitä, että en pystynyt hoitamaan samalla itseäni kuntoon yrittäessäni auttaa Kristoa. Ja nyt olin vain sekaisin, ja niin oli myös Kristo. Se ei missään nimessä ollut ollut tarkoitukseni. Ei tietenkään. Ovikellon soidessa ryntäsin ovelle.
-Kristo! Mitä sulle on tapahtunut? kysyin heti nähdessäni hänet ovella. Hänen poskeaan koristi mustelma, joka ei todellakaan ollut mitenkään pieni. Vetäisin Kriston sisälle asuntoon, ja etsin samalla muita merkkejä väkivallasta.
-Kuka tän teki? Kristo, kuka se oli? Miksi? latelin kysymyksiä, ja tajusin liian myöhään, kuinka vaativalta ja syyttävältä kuulostin.
-Ei mun ois pitänyt mennä sinne. Mulla oli vaan niin paska fiilis. Mutsi oli taas ryypännyt, eikä mun ois pitänyt aukoa sille päätä. Sitten siinä kävi näin, ai! Onko sun pakko? Kristo värähti kivusta, kun koskin sormillani mustelmaa. Se oli ollut siis hänen äitinsä. Voi helvetti, ajattelin katsellessani mustelmaa. Nyt kaikki oli minun syytäni. Ei olisi pitänyt yrittää selvitttää kaikkea samalla kertaa. Kristo painoi päänsä otsaani vasten. Minä halasin häntä. Valitettavasti tiesin, että minulla oli vastuu päättää tämä kaikki. Minun oli pakko toteuttaa uneni. Minun pääni sisäinen rankkasateeni yhdistettynä Kriston pään sisäiseen sateeseen ei tehnyt hyvää kummallekaan. Se veti meidät rajuun tulvaan, josta emme selviäisi yhdessä. Kummankin oli pakko selvittää omat ongelmansa yksin. En halunnut päästää irti Kristosta, enkä vielä päästänytkään. Tiesin kuitenkin, että minun täytyi tehdä se. Sateen reuna piirtyi välillemme liian vahvana. Meidän sateitamme ei voinut sekoittaa.
-Missä sateen reuna kulkee? Kristo kysyi minulta yllättäen. Minä en vastannut. Vastaus oli liian kipeä juuri nyt äänen sanottavaksi.
11. osa
-Mut hei ei... Mä en halu...
-Saat luvan haluta. Sä puhut sen kanssa! Sä voit nyt vihata ajatusta siitä, että sun pitäisi puhua Danielin kanssa, mutta lopulta sä vielä kiität mua. Mä lupaan, Elena sanoi ja tavallaan pakotti minut siihen tilaanteeseen, että oikeastaan itsekin jopa halusin puhua Danin kanssa. Ehkä jopa selviäisin siitä.
Kaikki tapahtui lopulta nopeammin kuin olin ajatellut. Olin juoksemassa erästä lenkkipolkua tyhjentääkseni pään, enkä ollenkaan ollut ajatellut sitä, että sen lenkkipolun varrella olin ollut niin monesti Danielin kanssa. Hengästyneenä juoksin yhden mäen ylös, ja silloin näin hänet. Daniel. Hän vaikutti muistavan, että olin vihainen hänelle, sillä hän lähestulkoon kääntyi ympäri huomatessaan minut.
-Daniel! Meidän pitää puhua! huusin hänelle, ja otin samalla kuulokkeet pois korviltani kaulalleni roikkumaan.
-Jessi. Mä tiedän jo, että sä oot vihainen jne. Ei kiitos enempää huutamista, Daniel sanoi minulle, mutta kuitenkin pysähtyi.
-Mä en halua huutaa, vaan puhua. Sori siitä, että mä huusin sulle. Se, mistä mä haluan puhua sun kanssa, on sun tyyli jättää mut. Tajuatko sä yhtään, että se kämppä oli aika pirun kallis? Ja yhtäkkiä mä maksan puolet enemmän vuokraa. Heinäkuu. Ei silloin mitään asuntoja enää täältä löydä ainakaan kohtuullisella hinnalla. Jos Elena ei ois pelastanut mua, mä oisin kutakuinkin korviani myöten veloissa. Sä olisit voinut maksaa sitä vuokraa edes pari kuukautta. Sä kuitenkin maksat ja maksoit puoliksi vuokraa sen sun naisesi kanssa. Ja sulla on aina ollut aika paljon enemmän rahaa käytössä kuin mulla. Että kiitos tästä, Daniel. Hoida homma seuraavaksi vähän tyylikkäämmin. Ei ollut kauhea kiva, että sä ilmoitat päivää ennen muuttoa, että joo, sori, tää oli tässä, sanoin Danielille ja koitin pitää naamani peruslukemilla. En halunnut näyttää hänelle sitä, että asia edelleen sattui.
-Mä tiedän. En mä sitä kuitenkaan tahallani tehnyt. Mä vaan olin tosi tyhmä. En mä kai halunnut loukata sua, kun me kuitenkin oltiin yhdessä yli neljä vuotta. Sieltä ysin keväästä saakka. Ja ne vuodet on ihan oikeasti mun elämäni parhaita vuosia. Mut sitten tuli Emma. Ja loput sä tiedätkin. Ja niin, mä kuulin sun isästä. Mä oon pahoillani. Sun isä oli hyvä mies, Daniel sanoi ja olin vähällä alkaa itkemään sillä hetkellä. Hän ja isä olivat aina tulleet toimeen hyvin. Isä oli pitänyt Danista ja Dani isästä.
-Kiitti. Mut isän oli parempi mennä. Se vaan oli ihan helvetistä sammuttaa ne koneet. Sen jälkeen on ollut kaikkea muutakin, ja mä nyt ajattelin, että mä lopetan tän hiton vihanpidon sun kanssasi. Kotikylässä me saatetaan kuitenkin törmätä koska tahansa, jos sun vanhemmat asuu vielä siellä, huokaisin ja siirsin katseeni taivaalle. Aurinko paistoi ja taivas oli aivan sininen. Jostain syystä minulle tuli kuitenkin tunne, että Kristo ei todellakaan voinut hyvin. Joko fyysisesti tai henkisesti. Pahimmillaan molemmat. Ja henkinen puoli olisi minun syytäni.
-Musta oli tosi kiva puhua sun kanssa nää jutut selväksi, kuulin Danielin sanovan. Nyökkäsin, ja käännyin tulo suuntaani kääntyen kuitenkin vielä Danielin suuntaan.
-En mä sua vihaa tai muista pahalla. Mä kuitenkin rakastin sua ihan helvetisti, sanoin ja lähdin sitten juoksemaan alamäkeen. Tuntui, että sydämeni puristui pieneen laatikkoon. Sillä hetkellä tiesin, missä sateen reuna kulki.
Maanantai-iltana odotin Kristoa luokseni. Sattui aivan liikaa. Pyörin asunnossa ympyrää osaamatta istua aloilleni. Jokin ääni sisälläni huusi, että Kristolle oli tapahtunut jotain, joka johtui siitä, että minä oli tuonut esille hänelle liian kipeitä asioita samalla, kun itse yritin selvitä kahden elämäni tärkeimmän miehen menetyksestä. Sitten olin vielä sydän säpäleinä rakastunut mieheen, joka ei koskaan ollut kokenut sellaista rakkautta. Tai oikeastaan ei minkään muunkaanlaista kunnollista rakkautta. En halunnut myöntää itselleni sitä, että en pystynyt hoitamaan samalla itseäni kuntoon yrittäessäni auttaa Kristoa. Ja nyt olin vain sekaisin, ja niin oli myös Kristo. Se ei missään nimessä ollut ollut tarkoitukseni. Ei tietenkään. Ovikellon soidessa ryntäsin ovelle.
-Kristo! Mitä sulle on tapahtunut? kysyin heti nähdessäni hänet ovella. Hänen poskeaan koristi mustelma, joka ei todellakaan ollut mitenkään pieni. Vetäisin Kriston sisälle asuntoon, ja etsin samalla muita merkkejä väkivallasta.
-Kuka tän teki? Kristo, kuka se oli? Miksi? latelin kysymyksiä, ja tajusin liian myöhään, kuinka vaativalta ja syyttävältä kuulostin.
-Ei mun ois pitänyt mennä sinne. Mulla oli vaan niin paska fiilis. Mutsi oli taas ryypännyt, eikä mun ois pitänyt aukoa sille päätä. Sitten siinä kävi näin, ai! Onko sun pakko? Kristo värähti kivusta, kun koskin sormillani mustelmaa. Se oli ollut siis hänen äitinsä. Voi helvetti, ajattelin katsellessani mustelmaa. Nyt kaikki oli minun syytäni. Ei olisi pitänyt yrittää selvitttää kaikkea samalla kertaa. Kristo painoi päänsä otsaani vasten. Minä halasin häntä. Valitettavasti tiesin, että minulla oli vastuu päättää tämä kaikki. Minun oli pakko toteuttaa uneni. Minun pääni sisäinen rankkasateeni yhdistettynä Kriston pään sisäiseen sateeseen ei tehnyt hyvää kummallekaan. Se veti meidät rajuun tulvaan, josta emme selviäisi yhdessä. Kummankin oli pakko selvittää omat ongelmansa yksin. En halunnut päästää irti Kristosta, enkä vielä päästänytkään. Tiesin kuitenkin, että minun täytyi tehdä se. Sateen reuna piirtyi välillemme liian vahvana. Meidän sateitamme ei voinut sekoittaa.
-Missä sateen reuna kulkee? Kristo kysyi minulta yllättäen. Minä en vastannut. Vastaus oli liian kipeä juuri nyt äänen sanottavaksi.
11. osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤