Jos rakastuisin sinuun #2

Kesäkuu oli tietenkin kesäkuu. Oli viileää, vaikka aurinko paistoikin. Hyvin harvoin Suomessa oli ollut lämmin kesäkuu. Eikä se minua niin hirveästi haitannutkaan, sillä ei minulla ollut kiinnostusta lähteä rannalle ottamaan aurinkoa. Ja jäätelöä saattoi syödä vaikka keskellä talvea, jos niin halusi. Otin loman hyvin pitkälti rennosti, vietin aikaa mummolassa ja ulkoilutin siellä koiraa, kiertelin kaupungilla Nellan kanssa ja vietin illat isän kanssa kotona. Hänellä olisi vasta heinäkuussa loma, mutta olin jo tottunut olemaan yksin kotona kesäkuussa. Ei minulla ollut vaihtoehtoa, jos en halunnut olla koko aikaa mummolassa. Totta kai isovanhempani olivat minulle tärkeitä, mutta halusin antaa heille omaakin aikaa. Monta vuotta he olivat katsoneet perääni iltaisin ja päivisin, tulleet yöksi luoksemme ja vieneet minut aikaisin aamulla kouluun jatkaen siitä töihin. Niin paljon he olivat antaneet minulle. Ilman heitä isä ei kai

koskaan olisikaan selvinnyt. Enkä varmaan minäkään.

Hiljalleen kesäkuu lämpeni, ja ulkona tarkeni T-paita päällä. Minulla tosin oli aina mukana huppari, sillä koskaan ei tiennyt, milloin kylmä iskisi. Kaupunki täyttyi ihmisistä, sillä kotikaupunki oli aina ollut kesäkaupunki. Lähiseuduilla oli paljon mökkejä, ja kotikaupunkini sattui olemaan lähin kaupunki, jonne tulla mökiltä. Nella ja minä kuljimme kaupungilla kiertelemässä erilaisissa kaupoissa etsimässä Nellalle mekkoa. Hän oli välttämättä halunnut saada itselleen uuden mekon ennen juhannusta olevaan nuorten diskoon. Itse raahauduin mukana, sillä olin aika laiska shoppailija.

 -Näyttääkö tää hyvältä? Nella kysyi minulta varmaan jo kymmenennen kerran sinä päivänä.

 -Mmm… Musta se punainen oli kuitenkin parempi, ei sillä että toi olisi ruma. Mut kumpikin käy sulle ihan hyvin. Kummasta sä itse tykkäät enemmän? kysyin, ja tiesin etten saisi vastausta. Nella vaikutti uponneen päänsä sisäiseen valinnan vaikeuteen. Itselläni oli jo mekko. Edellisen kesän rippimekko saisi kelvata myös näihin juhliin.

 -Pitäiskö mun katsoa vielä niitä korkkareita? Maaria, kuulitko sä? Nella herätti minut ajatuksistani.

 -Eikö sulla muka ole jo niitä kenkiä ihan tarpeeksi? Otat ne mustat, ne nyt menee ihan kaikkien värien kanssa. Mun pitäisi vielä tänään ehtiä mummolle ja papalle hoitamaan Flooraa. Jos etsit korkkareita, saat etsiä ne ihan itse, vastasin ja vilkaisin kelloa. Olin luvannut mummolle olla paikalla puoli kuudelta. Kello oli puoli neljä, ja bussimatkassa meni ainakin puoli tuntia. Pitäisi siis ehtiä viiden bussiin, ajattelin.

 -Ai niin! Sulla on se. No kai mä sitten otan ne mustat. Miten sä oot noin rauhallinen? Eikö sua yhtään jännitä mun puolesta? Mieti, että Noel tulee sinne!

 -Mä tiedän, että sä osaat pitää itsestäsi huolen. Ja joo, Noel tulee sinne. Se on ihan hyvä tyyppi. Sen seurassa sä oot turvassa, sanoin ja nousin penkiltä seisomaan. Nella oli ilmeisesti valinnut punaisen mekon itselleen.

 -Sunkin pitäisi silti olla vähän hermostunut. Etkö sä muka tiedä, kuka sinne on tulossa? Nella kysyi, ja minä kohautin olkapäitäni. Ei minulla ollut tiedossani muita kuin Nella, Annika ja Nellan hehkuttama Noel. Ei muita, jotka minä tuntisin.

 -Et siis tiedä. No, mä voin vähän valaista. Ainakin Saku ja sen porukka on tulossa, hän sanoi ja kieltämättä sydämeni saattoi jättää yhden lyönnin välistä. Saku, ajattelin. Nopeasti kuitenkin ryhdistäydyin, ja kohautin uudestaan olkapäitäni.

 -Mitä sitten? kysyin lähinnä retorisesti, mutta tunsin silti Nellan tutkailevan katseen selässäni, kun lähdin kävelemään kassaa kohti. Hän oli saanut jostain päähänsä, että meillä olisi jotain. Ei ollut. Ainoa muutos oli se, että emme enää olleet vihoissa. Muuten tilanne oli sama. Tai ainakin niin halusin uskotella itselleni. Niin oli helpompi olla. Oli vain helppoa kieltää itseltään asiat, jotka tuntuivat omituisilta. Ja se, että minulla ja Sakulla olisi jotain, tuntui todella omituiselta. Liian omituiselta ollakseen totta.

Muutaman päivän päästä kävelin hitaasti varoen korkeita korkojani kohti suurta salia, jossa disko pidettäisiin. Olin luvannut tulla Noelin seuraksi hieman Nellaa aikaisemmin paikalle. Kirosin mielessäni korkokenkiä, jotka olin laittanut jalkaani vain siksi, etten näyttäisi niin lyhyeltä.

 -Moi! Noel huusi minulle ovelta. Hymyilin hänelle.

 -Moi! Kiva nähdä pitkästä aikaa, sanoin ja halasin nopeasti häntä.

 -Nella ei sitten vielä tullut. Ehkä ihan hyvä. Mua hermostuttaa. Mä en oo nähnyt sitä sitten hiihtoloman, hän sanoi, ja minä katsoin häntä ymmärtäväisesti. Uskoin kyllä, että häntä jännitti aivan yhtä paljon kuin Nellaakin. Ellei jopa enemmän. He olivat äärimmäisen ihastuneita toisiinsa, mutta välimatka teki heidän tapaamisistaan hankalia.

 -Mä oon Nellan puheista käsittänyt, että sä olisit syksyllä tulossa tänne lukioon, sanoin siirtäen puheenaiheen Noeliin itseensä.

 -Joo. Alkoi vähän ahdistamaan tää 500 kilsan välimatka, ja muutenkin mä viihdyn täällä paremmin. Tiedäthän sä sen, pienempi kaupunki, pääsee asumaan mökillä järven rannalla, sukulaisia… täällä vaan on hyvä olla, Noel kertoi minulle. Hän oli muuttamassa kesän aikana perheensä talviasuttavaan mökkiin parinkymmenen kilometrin päähän kaupungista. Vaikka hänen perheensä asuikin 500 kilometrin päässä, Noel ei silti ollut yksin täälläkään. Noelin sukulaisia asui paljon tällä seudulla, joten aina oli joku, jonka luokse hän saattoi mennä. Vaikka sitten Nellalle, jos ei muualle.

 -Mitä puolustaja? Sä oot jo näköjään löytänyt partnerin, Saku ilmestyi jostain taaksemme. Salamana käännyin häneen päin.

 -Ei tää oo mun pari. Me odotetaan Nellaa, sanoin, ja vilkaisin Noelia.

 -Sä oot sitten ilmeisesti se paljon puhuttu Saku. Mä oon Noel, Maarian kaveri, hän sanoi ilman mitään ongelmaa. Hänen oli näemmä helppoa puhua myös vaikeana pidettyjen ihmisten kanssa.

 -Niin mä vähän päättelin. Ei toi Maaria oo kenenkään kanssa. Ja oon joo Saku. Maaria muuten, katotko vähän ton Annikan perään. Mä näin sen äsken yhden epämääräisen tyypin kanssa. Sen ei kannata lähteä sen mukaan, Saku sanoi, ja minä pyörittelin mielessäni yhtä Sakun lauseista. Ei toi Maaria oo kenenkään kanssa. Se ärsytti minua, ja minun teki mieli sanoa jotain terävää takaisin, mutta kiinnitin huomioni siihen, mitä Saku sanoi Annikasta.

 -Okei, mä katson sen perään, sanoin. Ehkä Saku ei ollut aivan tunteeton, kun hän ajatteli Annikan parasta. Siinä silmänräpäyksessä Saku kuitenkin hävisi sisälle, ja minä jäin hetkeksi katsomaan hänen peräänsä.

 -Maaria hei, ettet sä vaan olisi jättänyt kertomatta mulle jotain tosta Sakusta? Noel kysyi minulta ja virnisti. Huokaisin.

 -En oo jättänyt kertomatta mitään, ota ihan rauhassa. Ja tuolta muuten tulee se sun prinsessasi, viitoin kädelläni tien suuntaa. Sieltä Nella käveli. Yhtäkkiä sekä hänen että Noelin kasvoille syttyi onnellinen ilme. Ja vaikka kuinka yritin, en voinut olla olematta edes hiukan kateellinen heille.

Jalkojani särki. Korot tekivät sen. Olin vihdoin saanut Annikan pois epäilyttäväksi oletetun tyypin luota usuttamalla hänet Niklaksen seuraan. Ihmeellistä kyllä, hän oli mielellään jäänyt Niklaksen luokse. Noel ja Nella olivat lähteneet hetkeä aiemmin pois, ja nyt ajelehdin yksinäni pitkin salia. Pujahdin sisään ovesta, jonne en oikeastaan olisi edes saanut mennä. Se oli vierailta kielletty paikka, mutta ei sitä kukaan vahtinut. Halusin olla hetken yksin. Kävelin käytävän päähän, ja avasin siellä olevan oven. Olin säikähtää hengiltä, kun näin jonkun istuvan penkillä.

 -Hui hemmetti! Hittolainen mä säikähdin. Mitä sä täällä teet? kysyin vetäen samalla henkeä.

 -Turha mun on sitä selittää, sä et kuitenkaan tajuaisi. Ydinperheestä tulevat ei tajua kaikkia juttuja, Saku sanoi. Minä loksautin suuni auki. Minäkö ydinperheestä? ajattelin. Saku ei selvästikään tiennyt, kenestä hän puhui.

 -Ai mä oon jostain hemmetin ydinperheestä? Mitä sä oikein kuvittelet?

 -Vaikuttaa siltä, että sä oot sellaisesta. Ei muut yksinhuoltajan lapset oo tuollaisia. Sulla on asiat liian hyvin, hän sanoi pitäen kasvoillaan tiukan ilmeen. Tunsin ärtymyksen kasaantuvan nyrkkeihini. Että hän kehtasi väittää, että minä olin ydinperheestä. En ollut. En todellakaan. Olin ollut isän kanssa kahdestaan jo 9 vuotta. Ja ne vuodet eivät aina olleet olleet helppoja.

  -Kunpa olisinkin ydinperheestä. En ole. Säkö et sitten ole täydellisestä perheestä? Jos mietitään vaikka sitä Reppiksen juttua, niin vaikuttaa siltä, ettei sua haitannut se, että sä valehtelit, koska mitäköhän väliä rehellisyydellä olisi ollut? Vanhemmat kuitenkin maksavat laskun, sanoin, ja tiesin menneeni liian pitkälle. Saku katsoi minua murhaavasti.

 -Lopeta jo! Ei se asia ole edes noin! Älä oleta, että asiat on aina niin kuin sä luulet! hän huusi minulle.

 -Shh! Älä huuda, me ei edes saataisi olla täällä. Sori. Mä menin vähän turhan pitkälle, mutta toi ydinperhe asia on aika herkkä aihe mulle. Ja niin, me ei koskaan olla puhuttu toisillemme kunnolla, en mä tunne sua tai sun perhettä. Mut outoa, että sä et tiedä siitä, että mä oon yksinhuoltajan lapsi. Mä olen aina puhunut koulussa yleisesti vain isästä. Mä en edes ole kovin aktiivisesti yhteydessä mun äitiin. Revi siitä sitten, Saku, sanoin ja istuin hänen viereensä penkille. Tunnelma ei ollut kovin rento edelleenkään, mutta minä halusin koittaa jäätä kepillä. Ehkä pystyisin pian ymmärtämään Sakua paremmin.

 -Mä en oo kuunnellut sun juttujasi kovin tarkasti... Sori Maaria, ei mun pitänyt sulle huutaa, kun mehän ollaan jo niinku haudattu sotakirves, Saku sanoi minulle hiljaa, ja piti katseensa tiukasti lattiassa. Aihe taisi olla hänellekin vaikea.

 -Mä oon ollut mun äidin kanssa 4 vuotiaasta asti. Faija asuu aika lähellä, tai ei oikeastaan. Naapurikaupungissa. Sillä on siellä uusi perhe, oikein kolme lasta ja kaunis vaimo. Mutsi aina sanoo, ettei mun pitäisi antaa sen ja faijan välien vaikuttaa mun suhteeseen isään, mut tuskin se äijä oikeasti edes haluaa nähdä mua. Ainakaan sen vaimo ei haluaisi mua sinne. Sen silmistä näkee sen. Enkä mä itsekään halua sinne, kun mä tiedän, millaista se sitten on. Vaivautunut hiljaisuus, yritys keskustella, kellon vilkuilu… Mä en koskaan ole viihtynyt siellä, Saku kertoi tilanteestaan. Minua kouraisi mahanpohjasta. Hänen kertomansa tuntui vähän liiankin tutulle itseni kohdalla. Äiti oli vain lähtenyt eräänä päivänä, enkä ollut nähnyt häntä kovin montaa kertaa sen jälkeen. Minä tiesin, miltä tuntui, kun oma vanhempi jätti. Se oli ehkä hirveintä tuskaa ikinä. Äidillä ei edes ollut mitään perusteluja lähdölle. Hän vain lähti.

 -Mä tajuan, miltä susta tuntuu. Äiti häipyi yhtenä iltapäivänä mun ollessa vaan 6-vuotias. Se sanoi lähtevänsä matkalle. Mä istuin eteisen lattialla, ja jotenkin tiesin, ettei äidin perään kannattanut juosta. Pari vuotta se oli Suomessa. Sitten se lähti saksalaisen miehen mukaan Saksaan, ja siellä se on edelleen. Niillä on kaksi lasta. Äiti on sanonut mulle, että voidaan nähdä, jos sä haluat. Ei se halua varsinaisesti nähdä mua. Varmaan iskä on pitänyt sille jonkinlaisen helvetin huudon aiheesta, ja sitten äiti on hampaat irvessä sanonut mulle noin. En oo halunnut nähdä sitä. Viimeksi näin pari kesää sitten Helsingissä. Puoli tuntia, heipat ja hyvää loppuelämää, kerroin oman tarinani. Oli yllättävän vaikeaa kertoa siitä henkilölle, joka tiesi, miltä se tuntui. Nellalle oli ollut helpompi kertoa, sillä hän ei pystynyt käsittämään aiheen jättämää haavaa. Saku taas varmasti tiesi, mitä se oli. Silti säpsähdin, kun hän laski kätensä olkapäilleni, ja sanoi yllättävän rehellisellä äänellä sanat, joita en ollut aiemmin uskonut.

 -Sä oot vahva mimmi. Ihan helvetin vahva. Äläkä väitä vastaan. Sä oot vahva. Mä tiedän sen. Hymyilin heikosti. Saku oli kiltti sanoessaan niin, ja jostain syystä annoin itseni luottaa niihin sanoihin. Kai mä sitten oon vahva, ajattelin. Sitten nousin, ja kiskoin Sakun mukanani takaisin saliin. Sydän tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, vaikka jäinkin miettimään sitä, mikä painoi Sakun mieltä.

Annika oli edelleen Niklaksen seurassa salin keskellä, kun ilmestyimme takasin Sakun kanssa. Vaikutti siltä, että heillä oli hauskaa. Oikein rakkauden kesä, myhäilin mielessäni. Oli Nella ja Noel, ja nyt sitten näköjään vielä Annika ja Niklas. Minulla ei ollut ketään, vaikka Nella olikin yrittänyt liittää minut ja Sakun yhteen. Ei, me emme olleet yhdessä. Meillä ei ollut mitään. Paitsi samankaltainen menneisyys. Eivät meidän menneisyytemme täysin samanlaisia olleet, mutta niissä oli paljon samaistumispintaa. Jotain, josta tarrata kiinni. En minä pystynyt täydellisesti ymmärtämään ydinperheiden ongelmia, kun taas he eivät ymmärtäneet yksinhuoltajien ongelmia. Yleensä yh-vanhempi ajateltiin ihmiseksi, jolla oli huono taloustilanne ja paljon töitä. Olihan se toisinaan niin, muttei aina. Jotkut pärjäsivät varsin hyvin yksinäänkin, jos tukiverkosto oli hyvä.

 -Miksi sä laitoit Niken katsomaan Annikan perään? Saku kysyi minulta havahduttaen minut ajatuksistani. Vähän aikaa minulla löi tyhjää, mutta sitten tajusin, mitä hän tarkoitti.

 -Siis… tota… Niin! Se Annika. No, ei Niklas nyt niin hullu ole, ja sitä paitsi, vaikuttaa siltä, että Annika on päässyt yli susta. Haittaako se sua jotenkin?

 -Mitä sä oikein vihjailet? No ei haittaa. Vähän vaan mietin, että ennen sä et tykännyt kyllä yhtään Nikestä. Tainnut tää mun seura saada sun pään ihan pyörälle, Saku sanoi, ja tökkäsi minua sitten nenänpäähän. Pyörittelin silmiäni.

 -Älä luule itsestäsi liikoja, ex-vihamieheni, sanoin, ja sain myös Sakun hymyilemään. Kyhjötimme salin nurkassa kahdestaan katsellen toisten tanssimista. Musiikki pauhasi täysillä, joten puhumisesta ei oikein tullut mitään, jos ei halunnut huutaa. Hiljalleen musiikki kuitenkin vaihtui rauhallisempaan, ja siitä saattoi arvata, mitä oli tulossa.

 -Ne sun frendit lähti vähän liian aikaisin. Ne jätti hitaat väliin, Saku sanoi minulle aivan korvani juuresta. Nyökyttelin. Niinhän se saattoi olla. Tosin minusta tuntui, että he olivat mieluummin kahdestaan kuin muutaman sadan ihmisen keskellä. Olisinhan minäkin ollut mielelläni kahdestaan tai yksin, mutta en ollut viitsinyt lähteä heti Nellan ja Noelin jälkeen. Se olisi saattanut vaikuttaa epätoivoiselta, ja sellaista vaikutelmaa en halunnut antaa itsestäni, vaikka välillä Reppiksen lähdettyä olin saattanut vaikuttaakin epätoivoiselta puhuessani jatkuvasti Annikalle ja Nellalle hänestä ja siitä, kuinka minulta puuttui vertaistuki. Henkilö, joka ymmärsi yksinhuoltajan lapsen ajatukset meidän tapauksessamme isistämme. Sä oot vaan ihan lätkässä siihen poikaan, Nella ja Annika olivat sanoneet minulle. Ja minä kielsin kaiken. En minä ollut koskaan ihastunut Reppikseen. Ainoastaan kaipasin sitä, miten hyvin me olimme ymmärtäneet toisiamme. Tajusin vajonneeni ajatuksiini vasta sitten, kun tunsin Sakun katseen kasvoillani.

 -Oothan sä hengissä. Tuu mun mukaan, hän sanoi minulle, ja veti minut mukanaan salin lattialle. Siis mehän tanssitaan hitaita, tajusin tunnistaessani biisin. Saku oli vetänyt minut mukaansa tanssimaan. Vaikka tilanne oli omituinen, se ei ihme kyllä häirinnyt minua. Päinvastoin, oikeastaan pidin tilanteesta. Olin jollain oudolla tavalla oppinut pitämään Sakusta. Tai ehkä se johtui siitä, että hän tiesi, millaista elämä oli ilman toisen vanhemman läsnäoloa. Vaikka enhän minä tiennyt edelleenkään hänestä sen enempää. Kohtalotoveri mikä kohtalotoveri, ajattelin. Saku oli ehkä ennen ollut ihminen, joka vaikutti välinpitämättömältä, mutta nyt syitä käytökselle alkoi ilmetä. Mä olin liian ennakkoluuloinen, tajusin, sillä niin; minä, puolustaja-Maaria, olin tuominnut ilman kunnon perusteita. Ehkä oli aika korjata kaikki väärät luulot oikeiksi, jotta voisimme ymmärtää toisiamme paremmin. Kyllä. Niin oli tapahduttava. Pian. Kesällä. Nyt.

 -Minne sä oikein tiput ajatuksissasi? kuulin Sakun nauravan. Olimme pysähtyneet. Ja minä vain hymyilin. Ainoastaan hymyilin. Ja yhtäkkiä halusin selvittää kaiken.

Blogin kesäsarjan toinen osa. Kirjoitettu alun perin Google Docsiin.

3. osa