Lopun jälkeen #6

Lumihiutale toisensa jälkeen leijailee maahan, eikä loputtomalta tuntuva lumisade tunnu loppuvan edelleenkään. Jokainen hiutale tarttuu kiinni hiuksiini, sillä en viitsi vetää huppua syvälle päähäni hautausmaan laidalla. Tuijotan kullattuja kirjaimia ja mietin, kuinka vanha äiti olisikaan tänään, jos olisi saanut vielä elää.
Neljäkymmentäkaksi vuotta. 
Koitan kuvitella äidin verkkokalvoilleni. Vaikka kuinka koitan muistella, jotkin lapsuuteni harvoista muistoista haalistuvat päivä päivältä enemmän. Enää en osaa olla varma siitä, ovatko muistoni omiani vai valokuvista ja Karoliinan puheesta kehittyneitä mielikuvia.
  -Hyvää syntymäpäivää äiti.
En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa tilanteelle, jossa toivotan hyvää syntymäpäivää äidilleni hänen haudallaan. Helmikuun seitsemäs tuntuu pahalta. Enkä pääse yli tunteesta kai koskaan.

Koululla lysähdän istumaan kylmälle lattialle Cecilia vieressäni. Hän muistaa jostain syystä kaikki minulle merkitykselliset päivät lukuunottamatta isovanhempieni syntymäpäiviä, eikä äitini syntymäpäivä ole poikkeus tässäkään asiassa.
  -Kävitkö sä jo haudalla? hän kysyy, ja minä nyökkään.
  -Kävin. Vein kynttilän molemmille, mut äidille mä vein vielä ruusunkin.
  -Sehän lakastuu tosi nopeasti pakkasessa.
  -Mä tiedän kyllä. Mä menen hakemaan sen pois huomenna.
Cecilia hymyilee minulle varovaisesti saaden minutkin hymyilemään hieman. Hiljalleen kaikki lukiolaiset raahautuvat oikean luokan eteen odottamaan opettajaa. Sitten mieleni tajuaa, ettei kaikkien tuttujen kasvojen seasta löydy niitä kasvoja, joista hieman liian usein olen huolissani.
  -Näetkö sä Nooaa? Eikö sen pitäisi olla tällä kurssilla? kysyn Cecilialta, jonka katse alkaa haravoimaan edessämme seisovaa lukiolaisten muodostamaa ryhmää. Melkein näen hänen huultensa liikkuvan, kun hän luettelee itselleen tuttujen henkilöiden nimiä.
  -En mä näe sitä. Nooahan on kuitenkin yleensä täsmällinen, eikö niin? Jos se on vaan nukkunut pommiin, Cecilia sanoo, eikä jaksa kiinnittää asiaan sen tarkempaa huomiota. Minua Nooan käytös kuitenkin häiritsee ja huolestuttaa. Mikä sulla on? mietin ajatellessani asiaa tarkemmin. Poika ei ole puhunut minulle sanaakaan perheestään tai entisestä elämästään. Jokin saa hänet vaikenemaan kuin kivi, ja se pelottaa minua.
  -Ela! Ylös siitä!
Cecilia töytäisee minua kohtalaisen kovaa käsivarteen, kun porukka alkaa valua luokkaan. Hän tarraa käteeni kiinni, ja vetää minut ylös lattialta. Aamu on alkanut huonosti, enkä jaksa uskoa, että päivä paranee yhtään sen edetessä. Raskaan huokauksen saattelemana astun sisälle luokkaan, ja toivon, että päivä etenee vauhdilla.

Illalla muskassa sama raskas tunne vallitsee edelleen päälläni, enkä oikeastaan edes jaksaisi soittaa mitään. Siksi minä vain istun kitara sylissäni katselemassa ympärilleni jopa hieman kolkon tuntuisessa salissa. Minuutit tuntuvat hitailta. Jokaisella kerralla minuutin vaihtuessa toiseen päähäni iskeytyy uusi muistikuva äidistä. Valokuvia hänen lapsuutensa kesistä, nuoruudesta ja ylioppilasjuhlista. Pahimpana ja utuisimpana kuvana verkkokalvoilleni muodostuu näkymä rajusta lumipyrystä ja liukkaasta tiestä. Tilanteen on täytynyt olla kauhea kaikille, ajattelen. Muistojen ja valokuvien seuratessa toisiaan painan pääni vasten seinää ja koitan tasata kiihtynyttä hengitystäni. Alkava paniikki koko tilannetta kohtaan haluaa ottaa minusta vallan. Pettymys, ärtymys ja pohjaton kaipaus täyttävät rintani. En halua enää itkeä tai huutaa tuskasta, mutta tällaisina päivinä niiltä välttyminen tuntuu minusta mahdottomalta. Annan kasvojeni painua käsieni väliin, mutta en anna tunnevyöryn vyöryä ylitseni vielä. Siltikin paha olo tuntuu painava rinnan päällä ja polttavana tunteena silmissä.
  -Sä ootkin täällä. En nähnyt sua tuolta ovelta.
 Havahdun jostain mieleni maailmanlaidalta takaisin muskaan kuullessani Nooan äänen. Koitan nopeasti kasata itseäni, mutta se on yllättävän hankalaa.
  -Missä muuallakaan mä olisin? kysyn, ja siirrän sitten itse kasvoilleni pudonneet hiukset takaisin korvan taakse. En pysty katsomaan poikaa silmiin. Sen sijaan nousen vaivalloisesti ylös lattialta, jossa olen istunut luvattoman kauan. Vien kitaran takaisin seinälle, josta olin ottanut sen ehkäpä tuntia aiemmin. Ulkona lumisade on tauonnut, mutta pääni sisäinen sumu ei ole kadonnut mihinkään. Jään ikkunan eteen tuijottamaan ulos, ja toivon, ettei Nooa kysy mitään.
  -Mikaela… Mikä sulla on? Mä näen, ettet sä ole ihan oma itsesi.
Hätkähdän kysymystä, tai oikeastaan ennemminkin sitä äänenpainoa, jolla hän esittää kysymyksensä. Hän esittää asiansa pehmeästi ja aikaa antaen. Aivan kuin Nooa tietäisi, miten minut saa puhumaan.
  -Äidillä olisi tänään syntymäpäivä. 42 vuotta. Se oli silloin vähän alle 28-vuotias, ihan liian nuori kuolemaan. On niin väärin, että äidiltä on viety elämästä pois tänään 14 vuotta. Mä joudun helvetti sentään viemään jokaisena vuonna ruusun haudalle! Ja siellä pakkasessa se ruusu lakastuu yhtä nopeasti kuin elämä äidistä ja isästä…
Minun on pakko keskeyttää puhuminen, sillä olematon naru kurkkuni ympärillä kiristyy entistäkin tiukemmaksi. Nielen kyyneleitä, jotka pyrkivät itsepäisesti silmiini.
  -Mut sä olet siinä. Sä oot siinä kertomassa omaa tarinaasi tästä elämästä eteenpäin, ja se on tärkeää. Tärkeintä! Usko mua kun mä sanon, että sä voit selvitä mistä vaan. Vaikka tänään on vaikeeta, huomenna se kipu helpottaa, Nooa sanoo. Kuulen hänen askeleensa selkäni takaa, tiedän hänen olevan lähelläni. 
  -Oonko mä hullu, jos mä sanon, että mulla on ikävä äitiä ja isää, vaikka en muista niistä kunnolla enää edes kourallista? ääneni ei pysy vakaana, se murtuu saaden muutkin padot sisälläni murtumaan.
  -Et sä ole hullu, poika sanoo hiljaa, ja kävelee luokseni. Hetken aikaa hän katselee minua kauempaa, mutta tulee sitten halaamaan. Nooa pitää minut lähellään, eikä edes yritä työntää minua pois. Siksi uskallan painaa pääni vasten hänen rintaansa. Poika on lähes ärsyttävän lämmin, mutta nopeasti ärsytys vaihtuu yhdessä levottomuuden ja surun kanssa hetkelliseen rauhaan. Kuulen Nooan sydämenlyönnit korvaani vasten. Tilanteesta huolimatta huomaan rekisteröiväni mieleeni aivan vääriä asioita, kuten sen, miltä Nooa tuoksuu tai miltä hänen silmänsä näyttävät läheltä katsottuna. Kaikista mieleeni pyrkivistä asioista havaitsen parhaiten kuitenkin ajatuksen siitä, että olen löytänyt jotain turvallista. Jotain, johon voin aina luottaa. Ihmisen, joka antaa minun olla oma itseni. Nooaa vasten seisoessani työnnän hiljaa kovempaa laukkaavan sydämeni pois mielestäni. Nyt ei ole aikaa millekään ylimääräiselle. Ei varsinkaan Nooan kanssa.   

7. osa

Oikein mutta väärin

Hei sinä. Mitä sinä vielä teet vieressäni? Kello lähenee kolmea aamuyöllä, mutta siinä sinä olet. Salaa sisälläni pidän siitä tunteesta, jonka aiheutat. Kipu ja nautinto ovat niin pelottavan lähellä toisiaan paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Sinun kanssasi kaikki tosin kallistuu henkiselle puolelle. Milloin nautinto seurastasi vaihtuu kipuun? Mikä kipu oikeastaan on siedettävää? Vaikka tiedänkin, etten saisi tuntea kanssasi kumpaakaan, tunnen silti. Sinun pitäisi mennä, enkä minä saisi antaa sinun jäädä.

Taivas on kirkas. Istun kanssasi parvekkeella kello neljältä aamuyöllä katselemassa tähtiä.
  -Jos mä jäisinkin sun luoksesi? sinä kysyt, mutta minä kiellän jyrkästi.
  -Älä sano noin. Tiedät itsekin, ettei se ole mahdollista kummankaan osalta, sanat tulevat suustani, enkä edes haluaisi kuulostaa niin kylmältä kuin miltä kuulostan. Aamun tullessa sinun on joka tapauksessa lähdettävä, sillä sinua odottaa joku, joka tarvitsee sinua enemmän kuin minä. Haluan kieltää sinua enää palaamasta, mutta lopulliset sanat ovat aina vaikeita sanoa. Niiden lopullisuus pelottaa, vaikka tiedän niiden olevan oikein. Mutta joskus oikea voi tuntua väärältä ja väärä oikealta. Ja siksi en osaa päästää irti, vaikka tiedän tekeväni väärin kaikkien kannalta.

Aamulla katselen tyhjää eteistä. Ensimmäistä kertaa kuukausiin se on tyhjä sinun tavaroistasi. Olinhan minä kieltänyt sinua unohtamasta mitään eteiseeni, mutta olit siitä huolimatta unohtanut aina jotakin. Kai se unohtunut tavara oli meille kummallekin veruke, jonka avulla sinun oli pakko palata vielä kerran luokseni. Nyt kuitenkin olet kerännyt jokaisen tavarasi. Sinä palaat jonkun toisen luokse, vaikka tiedät jo tehneesi väärin. Nyt tiedän, ettet enää palaa luokseni tai vastaa öisiin puheluihin. Sinä korjaat sen, mikä on korjattavissa. Vaikka kuinka haluaisin viedä sinut, sinä olet jo jonkun. Minä olen se, joka on yrittänyt rikkoa jotain kaunista.

Kipu on yllättää jopa itseni siitä huolimatta, että olen valmistautunut siihen. Oikea on muuttunut vääräksi, ja väärä oikeaksi. Hetken aikaa nojaan ovea vasten, ja toivon, että tilanne olisi toinen. Hiljalleen kuitenkin turrun sisälläni aaltoilevaan kipuun. Minä jään asuntoon, josta tuntuu puuttuvan jotain olennaista, enkä voi olla miettimättä sitä, mitä olen mennyt tekemään. Kun pyysin sinua olemaan valitsematta minua, sinä todella teit niin, sillä tiesit, mikä on oikein. Sinun oikeasi on minulle hetken aikaa väärin, sillä itsekäs osa minusta haluaa edelleen pitää sinut itselläni. Mutta sinä olet jo mennyt. Oikeus on tapahtunut. Ja minä tiedän, että vielä joskus minäkin voin nähdä asian oikeudenmukaisena ilman, että valehtelen sanoessani niin.

Lopun jälkeen #5

Yleensä hetket kertomisen jälkeen ovat hieman kiusallisia ja kaikkien kannalta ikäviä, mutta nyt tilanne on toinen. Nooa on esittänyt kysymyksiä varovaisesti, ei lainkaan päälle hyökkäävästi kuten ihmiset yleensä.

  -Siis Karoliina on sun täti? Ja Karoliina on sun äidin sisko ja isovanhemmat äidin vanhemmat… 

  -Joo ja ei. Karoliina on mun täti äidin puolelta, mutta äidin ja Karon vanhemmat on kuolleet ennen sitä onnettomuutta. Isän vanhemmat taas voi hyvin ja on kaikessa hengessä mukana mun elämässä. Karoliina kyllä välillä sanoo, että isän vanhemmat on sille kuin omat vanhemmat. Kun äiti ja isä kuoli, se oli vasta 25-vuotias, ehtinyt vain puolisen vuotta aiemmin valmistua ja niin edelleen. Mummin ja ukin apu on ollut meille korvaamatonta, sanon, ja mietin kaikkia niitä hetkiä, kun isovanhempani ovat auttaneet Karoliinaa hoidossani. 

  -Sori vielä, että mä kyselin tuolla tavalla sun perheestä. Ois pitänyt antaa sun kertoa sitten, kun oot siihen itse valmis, Nooa pyytää anteeksi omaa uteliaisuuttaan. Pudistelen päätäni, sillä en pidä pojan uteliaisuutta anteeksi pyydettävänä asiana.

  -Ei sun tarvitse pyytää anteeksi. On multa törkeämminkin urkittu asiaa. Sitä paitsi sä annoit mun itse kertoa koko jutun alusta loppuun, etkä vetänyt omia johtopäätöksiä ilman perusteita. Usein ihmiset kuvittelee, ettei se muka ollutkaan onnettomuus. Kaikista loukkaavinta on kuulla tuulesta temmattuja väitteitä siitä, että isä tai äiti olisi tahallaan ajanut sen kolarin. Ei sun tapa lähestyä asiaa ollut ollenkaan hirveä verrattuna siihen, mitä oon vuosien varrella saanut kuulla.

Nooa katsoo minua hetken myötätuntoisesti. Se on minusta vain hyvä asia siksi, etten kaipaa sääliä. Sääli ja myötätunto ovat kaksi eri asiaa, mutta sallin säälin vain itseltäni itselleni. 

  -Hyvä tietää, etten loukannut sua. Mä tiedän… ymmärrän, miltä tuntuu, kun joku vetää omia johtopäätöksiään perheeseen liittyen, poika kompastelee sanoissaan, enkä edelleenkään osaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota. Mitä sun kotona tapahtuu? ajattelen samalla nyökätessäni hiljaiseksi vastauksesi. Pojan kasvot ovat edelleen hieman valkeat hänen katsoessaan tammikuisen illan pimeyteen ikkunasta. 

  -Yksi juttu vielä. Älä puhu mun vanhemmistani kellekään muulle kuin Cecille. Se on oikeastaan yksi ainoista tyypeistä, jotka tietää koko tarinan, sanon, ja odotan sitten hetken saadakseni vastauksen Nooalta.   

  -En tietenkään puhu. Kiitos, että sä kerroit mulle, mä arvostan sitä paljon. Nyt mä voin yrittää ymmärtää sua paremmin, hän sanoo. Minä nyökkään jälleen, vilkaisen sitten muskan lattiaa ja totean mielessäni sen kaipaavan siivoamista.

  -Lähdetäänkö? Käydään samalla sanomassa tuossa ylhäällä, että tää pitää siivota. 

Nooa ei vastaa kunnolla, mumisee vain, mutta minä arvaan, että hänellä on jotain mielen päällä. Mitä ikinä se onkaan, toivon, että hän uskaltaa joskus kertoa siitä minulle. 

Cecilian kotona on lauantai-iltana rauhallista ja mukavan lämmintä. Cecilia etsii keskittyneen oloisesti puhelimestaan soittolistaa, jonka on luonut juuri tätä iltaa varten. Minä harjaan hiuksiani, jotka olen vain hetkeä aiemmin pessyt. Jo oli aikakin, mutisen mielessäni samalla, kun mietin hiuksiani ennen pesemistä. 

  -Tää on ihana biisi, Cecilia sanoo, kun soittolista alkaa. Myötäilen häntä kuunneltuani ensin hetken itselleni tuntematonta kappaletta. Kappaleen sanat ovat kauniit, ainakin ne, jotka minä ymmärrän englanninkielisestä tekstistä. Vaikka englantini on lähes aina ollut todistuksessa kiitettävä, en silti saa aina kiinni sanoituksista. 

  -Ootko sä saanut mitään selville Nooasta? Cecilia kysyy. Hän on vihdoin lopettanut ärsyttämiseni pojan suhteen. 

  -En. Ei se puhu mulle oikeastaan mitään elämästään. Mä tiedän vain sen, että se on ainut lapsi ja että se soittaa pianoa ja jotain muuta sälää. Musta Nooa välttelee perheestään puhumista. Yhden ainoan kerran se on maininnut isänsä, ja silloinkin puolivahingossa, koska se korjasi sitten heti sanomansa asian, sanon. 

  -Mitä se sanoi isästään? Ceci kysyy saaden minut miettimään, mitä asia oikeastaan edes koskikaan. 

  -Hmm… se liittyi ehkä siihen, kun Nooa oli sen yhden maanantain kipeänä. Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä, muistan yhtäkkiä täydellisen kirkkaasti Nooan sanat. 

  -Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä. Niin se sanoi! Ja mä mietin silloin, että se kuulosti vähän oudolta. 

  -Kieltämättä aika outoa, kun toi yhdistetään siihen, ettei se kundi muutenkaan puhu mitään perheestään. Ootko sä varma, ettet sä oo huomannut mitään muuta epäilyttävää? Cecilia kysyy minulta saaden minut jälleen miettimään jokaista keskusteluani Nooan kanssa. On lähes mahdotonta muistaa jokaista sanaa ja lausetta, mutta pinnistelen silti muistaakseni edes jotain. 

  -Nooan piano. Sillä oli piano, mutta se myytiin ennen tänne muuttamista. Mä kysyin syytä myymiseen, mutta en saanut kunnon vastausta. Soitin olisi kuulemma ollut hankala kuljettaa tänne, mitä mä en kyllä ihan purematta ole niellyt, vaikka en mitään Nooalle sanonutkaan, kerron Cecilialle, joka nyökyttelee. Hän tuntuu olevan kanssani samaa mieltä pojasta: hänessä on jotain outoa. Mutta se, mitä se on, on vielä suuri mysteeri ja kysymysmerkki. 

  -Mä luulen, ettei se tule kertomaan mitään ilman kysymistä, mutta sähän sen paremmin tunnet. Musta sun ei kuitenkaan kannata kysyä ihan suoraan. Kuuntele, ja tee sen perusteella tulkinta. 

  -Joo. Tiedän, ettei perheestään kertominen aina ole kovin helppoa. Mä jos joku tiedän sen, sanon Cecille, jonka jalka heiluu kappaleen tahtiin. Sitten muistan asian, josta minun on pitänyt puhua jo useamman päivän ajan. 

  -Ceci muuten, sun ei enää tarvitse peitellä.

  -Mitä?

  -Nooa tietää mun vanhemmista. Karoliinan mainitseminen mun kodin yhteydessä on sallittua. 

Ystäväni silmissä häivähtää myötätunto, ja tavallaan myös helpotus. 

  -Usko tai älä Mikaela, munkin olo helpottuu, kun ei tarvitse salailla sitä asiaa tai pelätä, että paljastaa sen tahtomattaan. 

Olen hetken hiljaa, tuijotan ulos ikkunasta oranssia katulampun valoa. 

  -Mä tiedän Cecilia. Mä tiedän. 

Iltapäivä on aurinkoinen ja sopivan kylmä. Lämpömittarin elohopea on painunut hieman kymmenen pakkasasteen alapuolelle, eikä minulla ole lainkaan kylmä. Kävelen Cecilialta kotiin sydän jälleen kerran hieman kevyempänä, sillä hänen kanssaan oleminen ja puhuminen vaikuttaa minuun vain positiivisesti. Jokaista sanaa ja lausetta ei tarvitse selittää hänelle erikseen, sillä hän ymmärtää ilmankin. Se jos jokin on minusta ihanaa. 

  -Mä tulin nyt kotiin! huudan päästyäni eteiseen, mutta en saa vastausta. 

  -Karoliina? 

Kävelen pois eteisestä ja vilkuilen asuntoon, jossa en kuitenkaan näe ketään.

  -Ootko sä täällä? kokeilen vielä, vaikka olen juuri kiertänyt kaikki asunnon huoneet läpi. Pelko hiipii rintaani. Tärisevin käsin katson puhelintani, johon en kuitenkaan ole saanut yhtään uutta viestiä tai puhelua. Yritän miettiä kaikki järkeen käyvät vaihtoehdot Karoliinan olinpaikasta, mutta en siltikään saa mieleeni yhtäkään paikkaa, jonne menosta tätini ei voisi minulle ilmoittaa. Olen jo hätäpäissäni kirjoittamassa Cecilialle hätäviestiä, kun ovelta kuuluu kolahdus ja sen mukana iloista hyräilyä. 

  -Mitä hittoa sä ajattelit?! Mikset sä kertonut, ettet oo kotona kun mä tulen Ceciltä? kysyn rynnätessäni tarkistamaan Karoliinan kunnon eteiseen. 

  -Mikaela! Sä tulit jo kotiin? Anteeksi kauheasti, mä olin Jar… kävin Sannan kanssa kahvilla, enkä muistanut ilmoittaa asiasta sulle, Karoliina sanoo kuin yllätettynä, ja laskee sitten kätensä olkapäilleni rauhoittavasti. Hiljalleen sydämeni laukkaava syke rauhoittuu, ja pystyn jälleen ajattelemaan rauhallisesti. Siitä huolimatta en kuitenkaan voi olla miettimättä, miksi kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat yhtäkkiä hieman outoja. Ei ole lainkaan Karoliinan tapaista olla ilmoittamatta minulle menemisistään, jos tietää, etten tiedä niistä jo etukäteen. Myös Nooan elämän kiemurat sotkeutuvat päässäni jatkuvasti yhä pahemmin ja pahemmin, enkä minä voi olla varma edes siitä, mistä aloittaisin jutun selvittämisen. Ainut asia, josta olen varma, on se, ettei pojan elämä oikeastaan edes kuulu minulle. Tiedän, että olisi parempi antaa hänen itse kertoa se, mitä hän haluaa kertoa, mutta joskus omaa vaistoaan toisen hädästä on vaikeaa sivuuttaa, sillä minä tunnen sisälläni, ettei Nooan tarina ole kevyimmästä päästä.

6. osa

Niin kaunis on hiljaisuus

Jokaisena päivänä, jokaisena iltana ja jokaisena yönä olin toivonut. Kaikki taivaalla tuikkineet tähdet olivat olleet valon rippeitä, asioita, joista olin saattanut pitää kiinni. Tuuli oli puhaltanut ja saanut minut toivomaan entistäkin enemmän.
Mutta aina pelkkä toivominen ei riittänyt.

Valo kasvoillasi oli himmentynyt, varjot taas tummenneet. Silmiesi kirkkaus oli kadonnut sydäntä särkeävän kauas siitä, mitä se oli ollut. Yhtäkkiä ympärilläsi ei ollutkaan enää rauhallista. Oli vain kymmenet ja kymmenet ihmiset, luonasi ravaavat hoitajat, lääkärit ja omaiset sekä pitkä liuta vain ohikulkijoita. Letkut, joissa et halunnut olla kiinni. Sinä vihasit maata sairaalassa, sillä siellä jouduit olemaan neljän, värittömän seinän sisällä. Et saanut liikkua, vaikka juuri sitä sinä rakastit eniten. Olit kuin vanki kahleissaan. Ja siitäkin huolimatta en olisi halunnut päästää irti sinusta.

Sinä päivänä taivas oli sininen. Sinä päivänä sinun oli myönnettävä häviösi taistelussa, jossa ei voinut olla kahta voittajaa.
Viikkoja, korkeintaan kuukausia. 
En saanut näyttää sinulle myrskyä, joka sisälläni raivosi. Heikotti niin, että olisin voinut oksentaa. Vasta sairaalan käytävässä seinää vasten nojatessani, sydän rajusti hakaten, tajusin, ettet sinä enää koskaan voisi voittaa. Ennemmin tai myöhemmin sinä astuisit rajan toiselle puolelle, sille puolelle, jonne minulla ei ollut mitään asiaa.

Kun muutamien viikkojen päästä katselin laitteita, jotka näyttivät kaikki nollaa, en tiennyt, mitä olisin tehnyt tai minne olisin mennyt. Sinä kuitenkin näytit ensimmäistä kertaa kuukausiin rauhalliselta, sellaiselta kuin sinut syvällä mielessäni muistin. Ihosi oli kalpea, sormesi viileät ja poskesi liian kapeat, mutta enää en nähnyt kasvoillasi kärsimystä tai tuskaa. Kuin olisit vain nukkunut ja voinut herätä koska tahansa jatkamaan elämääsi ennen tutkimuksia ja hoitoja. Ja vaikka minä tiesin, ettei se ollut enää mahdollista, toivoin silti vielä viimeisen kerran, että palaisit luokseni terveenä ja vahvana.

Uurnaa laskiessa paikalla on vain muutamia. Hautausmaa on hiljainen. Jossain laulaa lintu. Ja vaikka minä itken, ymmärrän, että sinulle hiljaisuus on kaunista. Siellä minne sinä päädyt, ei ole kiirettä eikä tunneta kipua tai ikävää. Niin kaunis on hiljaisuus.

Lupaan muistaa sinut aina.

Lopun jälkeen #4

Mummolan lattia on ollut aina talvisin hieman viileä, etenkin saunan jälkeen viileyden tuntuessa muuten niin lämpimässä kehossani entistäkin viileämmältä. Siksi paksut, mummin neulomat villasukat olivat tarpeelliset, vaikka käytin minä niitä kotonakin. Istun rauhallisesti mummolan vanhalle nahkasohvalle, joka on seissyt samassa paikassa niin kauan kuin jaksan muistaa. Televisio ei vielä ole päällä, puhelimen olen jättänyt yläkertaan huoneeni lipaston päälle. Siksi kaikki keskittymiskykyni on kiinnittynyt valokuviin seinillä. Vaikka kuvat ovat vanhoja ja minulle niin kauhean tuttuja, jaksan silti katsella isääni lapsena kerta toisensa jälkeen. Kuvissa hän nauraa ja näyttää niin elävältä, että sieluuni sattuu.
  -Katso, mitä löysin ullakolta muutama päivä sitten, mummi keskeyttää ajatukseni tuomalla eteeni kehystetyn kuvan kahdesta nuoresta.
  -Näytä, mä en näe kunnolla. Kiitos.
Tuijotan kuvaa jonkin aikaa, ennen kuin saan kiinni kuvan henkilöistä.
  -Isä ja äiti? Ne näyttää tässä kuvassa paljon nuoremmilta kuin muissa, sanon. Mummi hymyilee kuin koittaisi muistella jotakin. Usein isästä puhuttaessa hänen kasvoilleen eksyy sama ilme, vaikka kävi niin myös ukille. Kai jokainen muisto omasta lapsesta oli tärkeä ja ainutlaatuinen.
  -Minä luulen, etteivät he ole tässä paljoa sinua vanhempia. Tämä on varmaan ensimmäinen yhteiskuva vanhemmistasi, mummi sanoo pohdittuaan asiaa. Katselemme molemmat kuvaa aivan hiljaa, kunnes mummi katsoo minua ja näyttää keksineen jotain.
  -Saat pitää kuvan, jos haluat, hän ehdottaa. Nostan katseeni kuvasta mummiin.
  -Oikeasti? Saatte tekin tän pitää, jos haluatte, sanon, mutta isovanhempani vain pudistelee päätään.
  -Ei, pidä sinä se. Uskon, että se merkitsee enemmän sinulle kuin minulle ja ukille, hän sanoo ja vilkaisee vielä viimeisen kerran kuvaa, jossa vanhempani nojaavat toisiinsa ja hymyilevät kameralle.
  -Kiitos, sanon mummin jo lähdettyä kävelemään kohti keittiötä. Hän kuitenkin pysähtyy ovelle ja hymyilee minulle hymyä, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Olet meille kaikille niin valtavan rakas.

Tammikuun ensimmäiset kovat pakkaset vetävät joka vuosi hieman jäähän, vaikka sitä saattoikin kuvitella olevansa niihin tottunut. Jälleen kerran useat silmäparit ympäri kaupunkia olivat varmasti lävähtäneet auki silkasta hämmästyksestä.
  -Hitto miten kylmää, Cecilia sanoo minulle ilmestyessään kaapilleen kaulahuiviin, pipoon ja toppavaatteisiin vuorautuneena.
  -No on, siitäkin huolimatta, että on sään mukaan valitut vaatteet, vastaan ja koitan sulloa oman kaappini ovea epätoivoisesti kiinni. Toppavaatteet täyttävät jo muutenkin pienen tilan vähän turhankin hyvin.
Cecilia alkaa puhumaan jotain omasta viikonlopustaan, mutta minä keskityn kuuntelemaan ainoastaan toisella korvalla samalla, kun koitan metsästää aamuhorroksessa liikkuvien lukiolaisten joukosta Nooaa, joka on kanssani samalla kemian kurssilla. Poikaa ei kuitenkaan näy, vaikka kello läheneekin uhkaavasti varttia yli kahdeksaa, jolloin ensimmäinen tunti alkaa.
  -Näetkö sä täällä missään Nooaa? Se ei oo sanonut mulle mitään siitä, ettei olisi tulossa kouluun, ilmoitan huoleni Cecille, joka katsoo oikeudekseen virnuilla minulle.
  -Missä kohtaa teidän juttu on mennyt tuohon vaiheeseen? Sä oot siitä riippuvainen! hän sanoo, ja vaikka asia onkin selvästi pelkkää leikkiä, minua ärsyttää silti.
  -Älä viitsi, Ceci. Mähän oon sanonut, että siinä kundissa on jotain outoa, huokaan. Ystäväni ei osaa sanoa asiaan juuta eikä jaata.
  -Ehkä se on vaan kipeänä, Ceci sanoo. Nyökkään hieman vaisusti, sillä en usko Nooan tulleen niin kipeäksi, etteikö hän jaksaisi naputtaa yhtä viestiä minulle. Epäilyksistäni huolimatta koitan olla mahdollisimman normaalisti, vaikka huoli kaivertaakin hiljaa sisälleni aukkoa. Yllättävän poissaolon ja pojan outouden on pakko liittyä yhteen. Kunpa vain tietäisin, kuinka saisin tietää Nooan salaisuuden. Vaikka eihän minulla ole oikeutta kaivaa esille asioita, joita hän ei itse halua kertoa, sillä minäkään en ollut kertonut kaikkea itsestäni tai oudoista perhekuvioistani. Cecilia taputtaa minua olkapäälle rauhoittavasti ennen kuin häviää toisinaan loputtomalta tuntuvaan käytävään. Ihmisiä virtaa suuntaan ja toiseen. Mutta yksikään heistä ei osaa sanoa, miksi olen huolissani pojasta, jota en vielä edes tunne kunnolla.

Illalla huoleni on laantunut sen verran, että pystyn keskittymään kunnolla tehtäviini, vaikka aivan kaikki niistä eivät jaksakaan kiinnostaa minua hirvittävän paljoa. Läppärini ympärillä pyörii useampia irtolappusia, jotka saavat minut aina toisinaan hermostumaan. Pitäisi liimata nää kaikki vihkoon, ajattelen työntäessäni lappusia hieman kauemmas varoen kuitenkin työntämättä niitä pöydän reunan yli.
  -Mikaela?
Vilkaisen olkani yli ja näen Karoliinan huoneeni ovella.
  -Niin?
  -Mun pitäisi käydä vielä ulkona, ei mene kauaa. Ehkä reilu puoli tuntia, hän sanoo ja saa minut kohottamaan kulmiani kysyvästi.
  -Miksi? Kello on kohta kahdeksan. Miksi sun pitää käydä ulkona tähän aikaan? kysyn ja painotan sanaa pitää. Ei ole lainkaan Karoliinan tapaista lähteä ulos arki-iltana seitsemän jälkeen siksi, että hänen täytyy.
  -Työjuttuja. Tarvitsen muutamat paperit huomista varten, yksi työkaveri lupasi tuoda ne tuohon lähelle. Äläkä huoli, työasiat ei ole tulossa kotiin, hän sanoo, mutta vilkuilee silti minua hieman hermostuneesti kuin toivoisi, etten epäilisi hänen motiiviaan.
  -Okei… kai? Mä soitan sulle, jos et ole yhdeksään mennessä takaisin, sanon. Karoliinan kasvoille ilmestyy jopa hieman liian riemuitseva ilme, jotta voisin uskoa ulkona käymisen liittyvän vain joihinkin papereihin.
  -Hyvä! Tai siis mä käyn siellä. Ei mulla pitäisi mennä kauaa, nainen sanoo ja kääntyy sitten pois oveltani. Melkeinpä pystyn kuulemaan hänen askelissaan iloisesti soivan sävelen. Hymyilen ja toivon, ettei Karoliina ihan vielä tajua minun tajunneen.

Perjantai-illat muskassa Nooan kanssa ovat jo lähestulkoon perinne. Minun vuoroni alkaa seitsemältä, mutta usein Nooa ilmestyy paikalle jo ennen vuoroni loppumista, ja minä puolestani jään roikkumaan paikalle vielä hänenkin vuoronsa ajaksi. Siksi yhden tunnin vuoro venyy usein kahdeksi tunniksi lopulta myös Nooan osalta tälläkin kertaa.
  -Sä et ollut maanantaina koulussa. Saanko mä kysyä syytä siihen? kysyn, sillä maanantai vaivaa minua edelleen. Poika katsoo hieman ohitseni kuin yrittäisi itsekin pohtia syytä poissaoloonsa. En halua painostaa häntä, joten yritän esittää keskittyväni kitaran virittämiseen.
  -Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä, Nooa korjaa miltei heti aloittamaansa lausetta. Päätän olla takertumatta siihen, mitä kuulin lauseen alussa.
  -Vähän? Et siis kunnolla?
  -No sen verran, että ajattelin pelata varman päälle. Mun tietääkseni lukiossa ei kauheasti arvosteta kipeänä olemista, hän sanoo, ja olen aistivinani ärtymyksen pojan äänessä. Tajuan liikkuvani rajalla, jonka ylittämisen seurauksista en voi olla varma. Nooa on hermostunut ja ärtynyt, enkä minä missään tapauksessa halua saada häntä suuttumaan itselleni vain siksi, että oma, typerä uteliaisuuteni haluaa ottaa vallan.
  -Niinhän se tietysti on. Karoliina… kotona aina sanotaan mullekin, että on parempi pelata joissain asioissa varman päälle.
Nyt on jälleen Nooan vuoro ihmetellä puhettani, sillä ties kuinka monennen kerran mainitsen Karoliinan tahtomattani. Tiedän, että kerta kerralta totuuden kertominen alkaa olla lähempänä. Asian kertominen ei kuitenkaan koskaan ole ollut helppoa, enkä näe yhtään syytä siihen, miksi kertominen Nooalle olisi yhtään sen helpompaa. Poika katselee minua, näyttää miettivän, uskaltaako kysyä vai ei. Ja minä toivon vaikken toivokaan, ettei hän kysyisi siitäkään huolimatta, että tiedän kertomisen muuttuvan viivyttelyn myötä aina vain hankalammaksi.
  -Mun on pakko kysyä yhtä asiaa. Sun ei tietenkään ole pakko vastata, mutta mä kysyn silti. Sen ajan mitä mä oon sut tuntenut, sä et ole puhunut kodistasi ja perheestäsi paljoa. Ja silloin kun sä puhut, sä kompastut aina sanomaan Karoliina, vaikka korjaatkin sen heti kodiksi. Mitä sun kotona tapahtuu? Millaiset sun perhekuviot on? Nooa kysyy. Minä menen hieman lukkoon siitä huolimatta, että osasin odottaa kysymystä.
  -Mä… mun… jos sä haluat välttämättä tietää, älä sano mitään ennen kuin mä olen saanut kerrottua. Kysy sitten, jos on kysyttävää, äläkä jää omiin oletuksiisi siitä, mitä tapahtui, huokaan raskaasti ja koitan kerätä sieluni rippeitä kasaan syvällä sisimmässäni. Nooa näyttää sisäistäneen sanani, eikä sano mitään.
  -Se oli marraskuun loppu vuonna 2005, mä olin täyttänyt vain pari kuukautta aiemmin kolme. Sillä viikolla mun vanhemmat lähti kahden päivän työmatkalle muutama sata kilometriä täältä etelään. Oltiin sovittu, että Karoliina hakee mut päiväkodista yhtenä iltana, eikä siinä ollut mitään outoa. Se päivä ja ilta meni normaalisti, mutta sitten yöllä alkoi sataa lunta ihan hitosti. Lumen alla oli jäätä, eikä tää lumi ollutkaan mitään märkää lunta, joka tarttuisi kiinni jäähän. Se oli puuterilunta, joka teki jäästä entistäkin petollisempaa. Ja kuten arvata saattaa, ajokeli oli lumipyryn ja jään takia helvetin huono.
Keskeytän kertomukseni hetkeksi, jotta saatan pyyhkiä silmiäni ja yhtäkkiä vuotamaan alkanutta nenääni.
  -Ei siitä voi syyttää ketään. Mä olin päiväkodissa neljään asti, mutta isää ja äitiä ei näkynyt. Mun päiväkoti oli vuoropäiväkoti, mut vaan tungettiin odottamaan johonkin vieraaseen ryhmään siksi aikaa, että vanhemmat tulisi. Mutta äiti ja isä ei enää koskaan tullutkaan. Ajokeli oli huono, näkyvyys ehkä nolla ja sitten siinä mutkassa tuli auto vastaan, sen perässä toinen ja aivan liian kovaa. Kukaan ei enää hallinnut autoaan. Eikä päiväkotiin tullut äiti ja isä, tuli vaan Karoliina, jonka silmät oli itkusta punaiset. Mä kysyin siltä, miksi vanhemmat ei tullutkaan. Karoliina ei tiennyt, mitä vastata. Se sanoi, että äiti ja isä ei enää koskaan tule. 3-vuotiaan ei koskaan on aika häilyvä käsite. En mä ymmärtänyt heti, mitä ei koskaan tarkoittaa. Se ei koskaan ei koskaan pääty, saan sanottua. Nooan kasvot ovat valkoiset. Minä pyyhin silmiäni ja koitan rauhoittua hetkellisestä paniikista, joka yrittää nostaa päätään mielessäni. Äidistä ja isästä kertominen aiheuttaa aina samanlaisen kuristavan tunteen ympärilleni. Pahinta kaikessa on, etten pysty pakenemaan tunnetta.
  -Mä olen pahoillani, Nooa lähestulkoon kuiskaa. En pysty vastaamaan hetkeen mitään, enkä uskokaan, että se olisi tarpeen. Kumpikin meistä on hieman järkyttynyt siitä, mitä kerroin. Vaikka tiedänkin, että joudun vielä selvittämään tarkemmin kuvioitani Nooalle, olen silti helpottunut. Kun alusta oli selvitty, jatko oli yleensä aina helpompaa. Ja siihen ajatukseen minä haluan tuudittautua.

5. osa

Et taida ymmärtää

Kuinkahan kauan olen jaksanut katsella sinua ja tekemisiäsi? Näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian pitkän aikaa, sillä sinut olisi pitänyt heittää pihalle jo alussa, mutta jokin piti minut sinussa kiinni. Se jokin, joka piti minut sinussa kiinni, oli myrkyttää mieleni ja kaiken muun ympärilläni. Sinut se oli jo aikaa sitten ottanut valtaansa, etkä sinä ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, miltä toimintasi muista tuntui. Et koskaan suostunut näkemään asioita minun tai kenenkään muunkaan kannalta. Ja mikä pahinta, minä olin uskoa sanoihisi minusta ja kaikesta muusta.

Ehkä en koskaan ollutkaan sinulle mitään erityistä, en tiedä. Mutta sen tiedän, että sinä kohtelit minua väärin ja minä taas sinua hyvin. Näetkö koskaan asian ristiriitaa? Sinut tuntien sanoisin, ettet näe. Sinä näet vain ja ainoastaan itsesi, oman peilikuvasi, joka ei sisällä virheitä. Haluaisin melkeinpä sanoa, ettet sinä muuta sisälläkään kuin virheitä. Ulkonäkö todellakin voi pettää, olen oppinut sen pitkän kaavan mukaan. Sinä et pitkän päälle hyödy lainkaan ulkokuorestasi, jos olet sisältä mätä. Voisit joskus opetella näkemään virheesi. Ehkä sen kautta ymmärtäisit satuttaneesi liian monia.

Olet joskus väittänyt minulle, etten ole ilman sinua mitään. Mitäpä jos asia onkin tosinpäin? Ettet SINÄ ole mitään ilman MINUA, sillä minä olen joka ikinen kerta peitellyt jälkesi ja selitellyt tekojasi. Nyt kun sinulla ei enää ole minua, mitä sinulle jää? Et voi peruuttaa tätä, halusit tai et. Minä en enää koskaan ole palaamassa kynnysmatoksesi, jos erehdyt vielä luulemaan niin. Et taida ymmärtää, mitä menetät. Hyvä, että edes toinen meistä ymmärtää, sillä tiedän sinun vielä lopulta jäävän yksin.

Mitä sinä vielä teet silmieni alla? Mene, en jää odottamaan tai varsinkaan katselemaan sinua. Tämä oli tässä. Lopullisesti. Aina ja ikuisesti.

Ja parempi näin.

Fiktiivinen teksti, johon koitin hakea mahdollisimman uhmakasta asennetta. 

Lopun jälkeen #3

Häly ympärilläni on lähes ahdistavan kovaa. Koitan roikkua parhaani mukaan Cecilian liepeissä kiinni, sillä en tunne porukasta puoliaan. Ystäväni puolestaan liikkuu miltei valonnopeudella huoneesta toiseen roikkuen ihastuksensa kintereillä.
  -Ceci, se on varattu! Katso nyt! koitan saada taottua järkeä itsepäisen ystäväni päähän, mutta minun varoitukseni ja kieltoni eivät saa hänen päätään kääntymään.
  -Ei ne ole missään virallisessa suhteessa, hän inttää ja minä pyöritän silmiäni niin, ettei hän huomaa. Tiedän, että Cecilia vain suuttuu, jos näkee mitä mieltä oikeasti olen. Kaiken sen päälle juhlat eivät tietenkään ole mehukestit. Porukka juo enemmän ja vähemmän kuitenkin uhkaavasti humaltuen. Edes Cecilia kaikista tavoistaan poiketen ei jätä juomatta.
  -Jumankauta! Sä et voi juoda! Sä et ikinä saa sen jätkän huomiota tuolla tavalla! huudan melun läpi hänelle, mutta hän vain osoittaa mieltään eikä suostu kuuntelemaan järkeä, jota kovasti koitan puhua hänelle. En uskalla tai voi jättää häntä yksinkään, sillä hän on kokematon juoja, ja tiedän, että totuuden iskiessä vasten kasvoja hän tarvitsisi minua enemmän kuin minä itse. Siinä missä koitan pysytellä Cecilian koko ajan kiihtyvässä tahdissa, koitan muistella onnistunutta iltapäivää Nooan, Cecin ja muutaman luokkalaisemme kanssa. Poika oli vihdoin päässyt mukaan luokkaan, joka oli vain positiivinen asia. Olimme kierrelleet katselemassa kaupungin nähtävyyksiä ja parhaita ajanviettopaikkoja. Jopa yleensä hieman vakavaksi vetäytyvä Nooa oli ollut hyvällä tuulella, hymyillyt ja nauranut siinä missä muutkin.
  -Mikaela, sun frendis kaipailee sua! joku huutaa toiselta puolelta huonetta. Minun huomaamattani Cecilia oli ehtinyt syöksyä jonkin porukan keskelle, josta yritti nyt etsiä minua.
  -Mikaela! Mishä sä olet? hän huutaa avuttomana, kun tungen itseni porukan läpi hänen viereensä. Hän on selvässä nousuhumalassa, puhuu jo hieman epäselvästi ja minun tekisi mieli yhtä aikaa sekä halata että lyödä tätä.
  -Ceci, me lähdetään nyt, sanon ystäväni korvaan niin, että hän varmasti kuulee. Ilme hänen kasvoillaan on uhmakas, kello lähenee yhtä yöllä, melu vain kovenee koko ajan ja minä haluaisin melkeinpä itkeä sisälleni kasautuneesta turhautuneisuudesta.
  -Mä en l-lähde, Cecilia ilmoittaa pysähtyen ovelle. Minä katson häntä murhaavasti, näen epävarmuuden häivähdyksen hänen silmissään.
  -Sä et sitä päätä, tarraan napakasti kiinni Cecilian ranteesta, sillä en todellakaan ole jättämässä häntä puolituttujen keskelle nyt, kun hän ei kykene huolehtimaan itsestään. Ihmeellistä kyllä, Cecilia taipuu tahtooni, ravistaa käteni irti ranteestaan ja murjottaa. En kuitenkaan ota humalaisen murjotusta itseeni. Tunnen ystäväni niin hyvin, että tiedän hänen pyytävän aamulla anteeksi. Enkä minä koskaan jättäisi antamatta anteeksi.

Kotimatka humalaisen kanssa on ärsyttävän pitkä ja hidas. En uskalla viedä Ceciliaa omaan kotiinsa, joten raahaan hänet meille, jotta hän voisi aamulla selvittyään selvittää tilanteen vanhempiensa kanssa. Jaksan uskoa siihen, ettei Cecilia ole ottamassa juomista millään tavalla tavakseen. Yksi kerta oli vain typerä virhe, johon edes minä en voinut vaikuttaa.
  -Tuu nyt sieltä!
Cecilia on jäänyt yhden kerroksen jälkeen. Hetken aikaa hän pälyilee ympärilleen, mutta ymmärtää sitten, mistä ääni tulee.
  -Joojoo, hän mumisee. Minä odotan nojaten kaiteeseen. Cecilia nousee hitaasti rappuset ylös, pysähtyy joka toisella askelmalla ja saa minut pyörittämään päätäni.
  -Sisään ja äkkiä, työnnän Cecilian äkkiä asuntoon, jota valaisee ainoastaan Karoliinan ikkunalaudalle laittama kynttelikkö. Painan asuntoon hiljaa lisää valoja, vaikka kello onkin jo melkein kaksi. Sitten huomaan Karoliinan huoneen oven olevan auki. Rypistän kulmiani, sillä en muista hänen sanoneen mitään kenenkään tapaamisesta.
  -Mike… Mikaela, mä en saa kenkiä jalasta, Ceci valittaa istuessaan olohuoneen sohvalla. Hän näyttää avuttomalta ja hieman surkealta hiukset sekaisin ja silmillä roikkuen. Yhtäkkiä en enää haluakaan lyödä häntä.
  -Voi Ceci, kuiskaan kumartuessani avaamaan tämän kengännauhoja. Vedän kengät hänen jalastaan, autan takin pois,ja istahdan sitten itsekin hänen viereensä sohvalle. Avuton, humalainen ja väsynyt Cecilia painaa päänsä olkapäätäni vasten.
  -Mä oon ihan hirveä, hän kuiskaa. Minä silitän hänen hiuksiaan.
  -Etkä ole. Vähän tyhmä välillä, mutta et hirveä, kuiskaan. Sitten Cecilia valittaa janoa, minä hiippailen keittiöön hakemaan lasin vettä. Juuri kun olen saanut Cecin hörppäämään lasista, kuulen oven käyvän.
  -Mikaela? Karoliina kutsuu minua, enkä tiedä, miten päin olisin.
  -Karoliina, tää ei ole sitä miltä näyttää, sanon. Vasta silloin huoltajani ymmärtää katsoa sohvalle, jossa puolinukkuva ystäväni on.
  -Sä et hemmetti ole tosissasi, hän tuhahtaa. Minä palaan takaisin Cecilian luokse, asetun tämän viereen puolustavasti.
  -Tietääkö sun vanhemmat? Cecilia, kuuntele! Tietääkö Cecin vanhemmat? Karoliina katselee minua ja Ceciliaa silmissään vihaa ja huolta.
  -Ei vielä, sanon, ja lähden viemään ystävääni kohti huonettani.
  -Sä ilmoitat niille just nyt! Jos sä et ilmoita, mä ilmoitan, Karoliina puuskahtaa saaden silmäni leiskahtamaan melkein näkyviin liekkeihin.
  -Ihan tällä sekunnilla en pysty! Mä ilmoitan kyllä. Totta hitossa mä ilmoitan! huudan. Vastaukseksi saan tuiman katseen. Varovaisesti talutan Cecilian sängylleni, peittelen hänet ja etsin sitten puhelimestani hänen äitinsä numeron.
  -Mikaela täällä moi. Anteeksi, että soitan näin myöhään… 
Karoliinan katse porautuu palavana selkääni. Tiedän, ettei hän ole niinkään vihainen vaan huolissaan, mutta silti katse tuntuu pahalta. Enkä voi olla miettimättä, kuinka pahalta katse tuntuisi, jos katsoja olisi äitini tai isäni.

Seuraava viikko menee Cecilian töppäyksistä toipuen. Cecilia on hävetä silmät päästään, eikä halua uskoa lohdutteluani, mutta onneksi pian oli taas viikonloppu, ja sen myötä hermoromahduksen partaalla oleva ystäväni pääsee isovanhemmilleen rentoutumaan. Minä taas vietän viikonloppua tapani mukaan kotona, vaikka tiedänkin, että myös mummilla ja ukilla on käytävä mahdollisimman pian.
  -Moi.
Karoliina astuu sisälle rapusta pudistellen lunta kaulahuivistaan.
  -Taasko siellä sataa lunta? kysyn.
  -Vähän ripottelee, nainen vastaa, ja hymyilee sitten oudosti. Hymy ei ole Karoliinalle tyypillinen virnistys, mutta se ei ole myöskään mikään niistä muista hymyistä, jonka tunnistan.
  -Mikä hymyilyttää? virnistän. Karoliina kääntyy katsomaan minua, koittaa pitää naamansa peruslukemilla.
  -Ei mikään, kunhan olen hyvällä tuulella, hän sanoo, katoaa sitten keittiöön, ja minä voin olla varma siitä, että hän hyppii jokaisella askeleella hieman ilmaan. Se saa minut melkein nauramaan. Jokin asia saa hänet poikkeuksellisen iloiseksi, eikä se haittaa minua lainkaan - etenkään nyt, kun kauheiden tapahtumien vuosipäivä oli vihdoin saatu pois päiväjärjestyksestä.
Kävelen olohuoneesta Karoliinan perässä keittiöön, jossa tämä etsii jääkaapista aineksia ruokaamme. Hän hymyilee edelleen itsekseen.
  -Kiva nähdä sut iloisena, sanon, ja halaan sitten lujasti vahvinta tuntemaani naista. Tunnen Karoliinan kiertävän kätensä ympärilleni samalla tavalla kuin silloin, kun olin vielä pieni ja peloissani. En tiedä mitään turvallisempaa.
  -Voi Mikaela… Sä oot ihan valtavan rakas mulle, nainen kuiskaa. Ilosta huolimatta olen purskahtaa itkuun.
  -Säkin oot mulle rakas.
Hetken aikaa olemme siinä, samalla tavalla kuin vuosia aiemmin maailman romahdettua. Vaikka Karoliina ei olekaan äitini, hän on minulle silti elämäni tärkein ihminen, sillä hän on pitänyt minusta huolta niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Enkä ehkä koskaan osannut kertoa arvostustani ja kiitollisuuttani tarpeeksi hyvin tai usein.

Perjantai-iltaisin muskassa on aina mukavan rauhallista. Juuri kukaan ei koskaan halunnut varata soittovuoroja illaksi, joten rauha oli taattua, jos mukaan ei laskettu yläkerran nuorten ääniä. Tavallaan olin aina rakastanut muskaa ja sen rauhallisuutta, vaikka joskus täydellinen hiljaisuus aiheuttikin lähinnä kammoa omia ajatuksia kohtaan, sillä hiljaisuus sai ajatukset lentämään. Oikeastaan ajatusten lentäminen ei aina todellakaan ollut hyvä asia. Se sai minut kerta toisensa jälkeen ainoastaan jossittelemaan ja pohtimaan, olisiko kaikki voinut mennä toisin marraskuun pimeydessä vuonna 2005. Katkeroitua minä en halunnut, mutta jossittelu nosti tunteen aina pintaan, halusin sitä tai en.
  -Moi.
Havahdun ajatuksistani Nooan astuessa sisään tilaan, joka on täysin hiljainen. Kitara sylissäni nyökkään poikaa kohti, vilkaisen sitten kelloani ja totean, ettei vuoroni ole vielä päättynyt.
  -Mun vuoro ei oikeastaan oo vielä päättynyt, sanon, mutta tällä kertaa en ole lainkaan äkäinen. Nooa hymyilee varovaisesti. Minä kiinnitän lähes vahingossa hieman liian pitkäksi aikaa katseeni hänen silmiinsä.
  -Tiedän. Mä vaan katsoin, ettet sä juuri nyt soita. Voin mä mennä tohon uloskin, jos haluat, poika tarjoutuu ja minä puistelen kiireesti päätäni. On vain hyvä asia, että Nooa on paikalla. En jaksa enää rypeä ajatuksissani, mutta en myöskään ole kiinnostunut jäämään pidemmäksi aikaa muskaan.
  -Ei sun tarvitse lähteä. Karo… kotona varmaan jo odotetaan mua.
Nooa katsoo minua hetken aikaa kuin olisi hämillään. Haluaisin lyödä itseäni, koska sotkin sanani. Voi hiton hiton hitto! Miten mä selitän, jos se alkaa epäilemään? tuskastun ja siirrän katseeni Nooasta pois. Hän ei tiedä vieläkään, enkä minä ole halukas tai valmis kertomaan vanhemmistani. Siksi kompastelut Karoliinan mainitsemisessa olivat aina virhe.
  -Onko sulla ihan hirveä kiire? Mä tarvitsisin kuuntelijaa.
Nyt minä näytän hämmentyneeltä Nooan ehdotuksen vuoksi.
  -Siis en olkapäätä! Voisitko sä kuunnella ihan hetken mun soittamista? Tekisi ihan hyvää saada palautetta, poika kiirehtii selventämään asiaansa. Muodon vuoksi esitän mittavaani katseellani kelloa, vaikka todellisuudessa minulla ei ole kiire mihinkään. Ja vaikka olisikin ollut, olisin silti voinut uhrata aikaa Nooan soittamisen kuunteluun.
  -Enköhän mä sen verran ehdi.
Poika hymyilee tyytyväisenä. Minusta hymy tuntuu ulottuvan aina silmiin asti. On jopa hieman outoa nähdä hänen hymyilevän sillä tavalla, sillä Nooan silmistä harvoin heijastuu iloa. Hän kyllä hymyili, mutta hymy oli usein vain pinnallinen. Kuin kuoren alla olisi jotakin, joka haavoitti syvästi.
  -Siis… Vau. Tää biisi on niin kaunis. Sä osaat soittaa tän? Kaunein kuolemaan liittyvä biisi, jonka mä tiedän, sanon huomatessani nuotit pianon päällä. Nooa ei hetkeen sano mitään. Näen ainoastaan lyhyen häivähdyksen jostain omituisesta hänen silmissään.
  -Niin… Joskus… joskus on kai ihan hyvä miettiä kuolemaa. Mun mielestä tuo on aika rehellisen kipeä, mutta niin kuin sä sanoit, myös kaunis, hän sanoo. Nopeasti pyyhkäisen pois silmäkulmaani eksyneen kyyneleen. Nooa istuu pianon äärelle, katsoo sitten sormiaan ja hengittää kerran syvään ja ulos. Luulen, että hänen kätensä tärisevät. Ja kun hetkeksi suljen silmäni, hän aloittaa soittamisen. Tarina merestä, surusta ja kuoleman vapauttavasta osasta soi tilassa, jonne koko elämäni tuntuu jälleen kerran tiivistyvän.
Nooa soittaa. Ja vain harvoin olen tuntenut sydämessäni samanlaista surua kuin nyt.

Kotona tilanne tuntuu olevan entisellään. Karoliina on yhä hyvällä tuulella, eikä hän edes ole vihainen myöhäisestä paluustani huolimatta.
  -Taisi vähän muskassa aika venyä pari tuntia pidemmäksi? hän vain kysyy rauhallisesti.
  -Nooa tuli muskaan. Se pyysi mua kuuntelemaan soittoaan. Sitten me puhuttiin, Nooa soitti vähän lisää ja sitten mä soitin vielä vähän kitaraa, sanon ja mietin silmiä, jotka olivat olleet pienen hetken muskan rauhassa onnelliset.
  -Onko jotain, mitä mun pitäisi tietää?
Karoliina katsoo suoraan minuun hieman epämääräisesti. Hän ei tunnu tietävän, kuinka lähestyisi aihetta.
  -Ei, ei ole mitään. Mutta Nooa… siinä on jotain outoa, tunnustan huomioni naiselle, joka katsoo minua tällä kertaa kasvoillaan ilme, jota en koskaan ole oppinut lukemaan kunnolla. Ilme saattoi kieliä mistä tahansa.
  -Ehkä sun täytyy selvittää, mitä se on.
Nyökkään, ja lähden sitten kävelemään kohti huonettani. Peilin edessä vilkaisen itseäni. Jälleen kerran näen silmistäni itseni 3-vuotiaana. Tunne kalvaa rauhattoman sisälläni, enkä saa sitä työnnettyä pois. Ajatukset kasaantuvat isoksi köntiksi syvälle mieleeni. Ulkona taivas on kirkas. Enkä minä voi olla varma siitä, millainen tarina Nooalla on kannettavanaan.

4. osa