-Ceci, se on varattu! Katso nyt! koitan saada taottua järkeä itsepäisen ystäväni päähän, mutta minun varoitukseni ja kieltoni eivät saa hänen päätään kääntymään.
-Ei ne ole missään virallisessa suhteessa, hän inttää ja minä pyöritän silmiäni niin, ettei hän huomaa. Tiedän, että Cecilia vain suuttuu, jos näkee mitä mieltä oikeasti olen. Kaiken sen päälle juhlat eivät tietenkään ole mehukestit. Porukka juo enemmän ja vähemmän kuitenkin uhkaavasti humaltuen. Edes Cecilia kaikista tavoistaan poiketen ei jätä juomatta.
-Jumankauta! Sä et voi juoda! Sä et ikinä saa sen jätkän huomiota tuolla tavalla! huudan melun läpi hänelle, mutta hän vain osoittaa mieltään eikä suostu kuuntelemaan järkeä, jota kovasti koitan puhua hänelle. En uskalla tai voi jättää häntä yksinkään, sillä hän on kokematon juoja, ja tiedän, että totuuden iskiessä vasten kasvoja hän tarvitsisi minua enemmän kuin minä itse. Siinä missä koitan pysytellä Cecilian koko ajan kiihtyvässä tahdissa, koitan muistella onnistunutta iltapäivää Nooan, Cecin ja muutaman luokkalaisemme kanssa. Poika oli vihdoin päässyt mukaan luokkaan, joka oli vain positiivinen asia. Olimme kierrelleet katselemassa kaupungin nähtävyyksiä ja parhaita ajanviettopaikkoja. Jopa yleensä hieman vakavaksi vetäytyvä Nooa oli ollut hyvällä tuulella, hymyillyt ja nauranut siinä missä muutkin.
-Mikaela, sun frendis kaipailee sua! joku huutaa toiselta puolelta huonetta. Minun huomaamattani Cecilia oli ehtinyt syöksyä jonkin porukan keskelle, josta yritti nyt etsiä minua.
-Mikaela! Mishä sä olet? hän huutaa avuttomana, kun tungen itseni porukan läpi hänen viereensä. Hän on selvässä nousuhumalassa, puhuu jo hieman epäselvästi ja minun tekisi mieli yhtä aikaa sekä halata että lyödä tätä.
-Ceci, me lähdetään nyt, sanon ystäväni korvaan niin, että hän varmasti kuulee. Ilme hänen kasvoillaan on uhmakas, kello lähenee yhtä yöllä, melu vain kovenee koko ajan ja minä haluaisin melkeinpä itkeä sisälleni kasautuneesta turhautuneisuudesta.
-Mä en l-lähde, Cecilia ilmoittaa pysähtyen ovelle. Minä katson häntä murhaavasti, näen epävarmuuden häivähdyksen hänen silmissään.
-Sä et sitä päätä, tarraan napakasti kiinni Cecilian ranteesta, sillä en todellakaan ole jättämässä häntä puolituttujen keskelle nyt, kun hän ei kykene huolehtimaan itsestään. Ihmeellistä kyllä, Cecilia taipuu tahtooni, ravistaa käteni irti ranteestaan ja murjottaa. En kuitenkaan ota humalaisen murjotusta itseeni. Tunnen ystäväni niin hyvin, että tiedän hänen pyytävän aamulla anteeksi. Enkä minä koskaan jättäisi antamatta anteeksi.
Kotimatka humalaisen kanssa on ärsyttävän pitkä ja hidas. En uskalla viedä Ceciliaa omaan kotiinsa, joten raahaan hänet meille, jotta hän voisi aamulla selvittyään selvittää tilanteen vanhempiensa kanssa. Jaksan uskoa siihen, ettei Cecilia ole ottamassa juomista millään tavalla tavakseen. Yksi kerta oli vain typerä virhe, johon edes minä en voinut vaikuttaa.
-Tuu nyt sieltä!
Cecilia on jäänyt yhden kerroksen jälkeen. Hetken aikaa hän pälyilee ympärilleen, mutta ymmärtää sitten, mistä ääni tulee.
-Joojoo, hän mumisee. Minä odotan nojaten kaiteeseen. Cecilia nousee hitaasti rappuset ylös, pysähtyy joka toisella askelmalla ja saa minut pyörittämään päätäni.
-Sisään ja äkkiä, työnnän Cecilian äkkiä asuntoon, jota valaisee ainoastaan Karoliinan ikkunalaudalle laittama kynttelikkö. Painan asuntoon hiljaa lisää valoja, vaikka kello onkin jo melkein kaksi. Sitten huomaan Karoliinan huoneen oven olevan auki. Rypistän kulmiani, sillä en muista hänen sanoneen mitään kenenkään tapaamisesta.
-Mike… Mikaela, mä en saa kenkiä jalasta, Ceci valittaa istuessaan olohuoneen sohvalla. Hän näyttää avuttomalta ja hieman surkealta hiukset sekaisin ja silmillä roikkuen. Yhtäkkiä en enää haluakaan lyödä häntä.
-Voi Ceci, kuiskaan kumartuessani avaamaan tämän kengännauhoja. Vedän kengät hänen jalastaan, autan takin pois,ja istahdan sitten itsekin hänen viereensä sohvalle. Avuton, humalainen ja väsynyt Cecilia painaa päänsä olkapäätäni vasten.
-Mä oon ihan hirveä, hän kuiskaa. Minä silitän hänen hiuksiaan.
-Etkä ole. Vähän tyhmä välillä, mutta et hirveä, kuiskaan. Sitten Cecilia valittaa janoa, minä hiippailen keittiöön hakemaan lasin vettä. Juuri kun olen saanut Cecin hörppäämään lasista, kuulen oven käyvän.
-Mikaela? Karoliina kutsuu minua, enkä tiedä, miten päin olisin.
-Karoliina, tää ei ole sitä miltä näyttää, sanon. Vasta silloin huoltajani ymmärtää katsoa sohvalle, jossa puolinukkuva ystäväni on.
-Sä et hemmetti ole tosissasi, hän tuhahtaa. Minä palaan takaisin Cecilian luokse, asetun tämän viereen puolustavasti.
-Tietääkö sun vanhemmat? Cecilia, kuuntele! Tietääkö Cecin vanhemmat? Karoliina katselee minua ja Ceciliaa silmissään vihaa ja huolta.
-Ei vielä, sanon, ja lähden viemään ystävääni kohti huonettani.
-Sä ilmoitat niille just nyt! Jos sä et ilmoita, mä ilmoitan, Karoliina puuskahtaa saaden silmäni leiskahtamaan melkein näkyviin liekkeihin.
-Ihan tällä sekunnilla en pysty! Mä ilmoitan kyllä. Totta hitossa mä ilmoitan! huudan. Vastaukseksi saan tuiman katseen. Varovaisesti talutan Cecilian sängylleni, peittelen hänet ja etsin sitten puhelimestani hänen äitinsä numeron.
-Mikaela täällä moi. Anteeksi, että soitan näin myöhään…
Karoliinan katse porautuu palavana selkääni. Tiedän, ettei hän ole niinkään vihainen vaan huolissaan, mutta silti katse tuntuu pahalta. Enkä voi olla miettimättä, kuinka pahalta katse tuntuisi, jos katsoja olisi äitini tai isäni.
Seuraava viikko menee Cecilian töppäyksistä toipuen. Cecilia on hävetä silmät päästään, eikä halua uskoa lohdutteluani, mutta onneksi pian oli taas viikonloppu, ja sen myötä hermoromahduksen partaalla oleva ystäväni pääsee isovanhemmilleen rentoutumaan. Minä taas vietän viikonloppua tapani mukaan kotona, vaikka tiedänkin, että myös mummilla ja ukilla on käytävä mahdollisimman pian.
-Moi.
Karoliina astuu sisälle rapusta pudistellen lunta kaulahuivistaan.
-Taasko siellä sataa lunta? kysyn.
-Vähän ripottelee, nainen vastaa, ja hymyilee sitten oudosti. Hymy ei ole Karoliinalle tyypillinen virnistys, mutta se ei ole myöskään mikään niistä muista hymyistä, jonka tunnistan.
-Mikä hymyilyttää? virnistän. Karoliina kääntyy katsomaan minua, koittaa pitää naamansa peruslukemilla.
-Ei mikään, kunhan olen hyvällä tuulella, hän sanoo, katoaa sitten keittiöön, ja minä voin olla varma siitä, että hän hyppii jokaisella askeleella hieman ilmaan. Se saa minut melkein nauramaan. Jokin asia saa hänet poikkeuksellisen iloiseksi, eikä se haittaa minua lainkaan - etenkään nyt, kun kauheiden tapahtumien vuosipäivä oli vihdoin saatu pois päiväjärjestyksestä.
Kävelen olohuoneesta Karoliinan perässä keittiöön, jossa tämä etsii jääkaapista aineksia ruokaamme. Hän hymyilee edelleen itsekseen.
-Kiva nähdä sut iloisena, sanon, ja halaan sitten lujasti vahvinta tuntemaani naista. Tunnen Karoliinan kiertävän kätensä ympärilleni samalla tavalla kuin silloin, kun olin vielä pieni ja peloissani. En tiedä mitään turvallisempaa.
-Voi Mikaela… Sä oot ihan valtavan rakas mulle, nainen kuiskaa. Ilosta huolimatta olen purskahtaa itkuun.
-Säkin oot mulle rakas.
Hetken aikaa olemme siinä, samalla tavalla kuin vuosia aiemmin maailman romahdettua. Vaikka Karoliina ei olekaan äitini, hän on minulle silti elämäni tärkein ihminen, sillä hän on pitänyt minusta huolta niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Enkä ehkä koskaan osannut kertoa arvostustani ja kiitollisuuttani tarpeeksi hyvin tai usein.
Perjantai-iltaisin muskassa on aina mukavan rauhallista. Juuri kukaan ei koskaan halunnut varata soittovuoroja illaksi, joten rauha oli taattua, jos mukaan ei laskettu yläkerran nuorten ääniä. Tavallaan olin aina rakastanut muskaa ja sen rauhallisuutta, vaikka joskus täydellinen hiljaisuus aiheuttikin lähinnä kammoa omia ajatuksia kohtaan, sillä hiljaisuus sai ajatukset lentämään. Oikeastaan ajatusten lentäminen ei aina todellakaan ollut hyvä asia. Se sai minut kerta toisensa jälkeen ainoastaan jossittelemaan ja pohtimaan, olisiko kaikki voinut mennä toisin marraskuun pimeydessä vuonna 2005. Katkeroitua minä en halunnut, mutta jossittelu nosti tunteen aina pintaan, halusin sitä tai en.
-Moi.
Havahdun ajatuksistani Nooan astuessa sisään tilaan, joka on täysin hiljainen. Kitara sylissäni nyökkään poikaa kohti, vilkaisen sitten kelloani ja totean, ettei vuoroni ole vielä päättynyt.
-Mun vuoro ei oikeastaan oo vielä päättynyt, sanon, mutta tällä kertaa en ole lainkaan äkäinen. Nooa hymyilee varovaisesti. Minä kiinnitän lähes vahingossa hieman liian pitkäksi aikaa katseeni hänen silmiinsä.
-Tiedän. Mä vaan katsoin, ettet sä juuri nyt soita. Voin mä mennä tohon uloskin, jos haluat, poika tarjoutuu ja minä puistelen kiireesti päätäni. On vain hyvä asia, että Nooa on paikalla. En jaksa enää rypeä ajatuksissani, mutta en myöskään ole kiinnostunut jäämään pidemmäksi aikaa muskaan.
-Ei sun tarvitse lähteä. Karo… kotona varmaan jo odotetaan mua.
Nooa katsoo minua hetken aikaa kuin olisi hämillään. Haluaisin lyödä itseäni, koska sotkin sanani. Voi hiton hiton hitto! Miten mä selitän, jos se alkaa epäilemään? tuskastun ja siirrän katseeni Nooasta pois. Hän ei tiedä vieläkään, enkä minä ole halukas tai valmis kertomaan vanhemmistani. Siksi kompastelut Karoliinan mainitsemisessa olivat aina virhe.
-Onko sulla ihan hirveä kiire? Mä tarvitsisin kuuntelijaa.
Nyt minä näytän hämmentyneeltä Nooan ehdotuksen vuoksi.
-Siis en olkapäätä! Voisitko sä kuunnella ihan hetken mun soittamista? Tekisi ihan hyvää saada palautetta, poika kiirehtii selventämään asiaansa. Muodon vuoksi esitän mittavaani katseellani kelloa, vaikka todellisuudessa minulla ei ole kiire mihinkään. Ja vaikka olisikin ollut, olisin silti voinut uhrata aikaa Nooan soittamisen kuunteluun.
-Enköhän mä sen verran ehdi.
Poika hymyilee tyytyväisenä. Minusta hymy tuntuu ulottuvan aina silmiin asti. On jopa hieman outoa nähdä hänen hymyilevän sillä tavalla, sillä Nooan silmistä harvoin heijastuu iloa. Hän kyllä hymyili, mutta hymy oli usein vain pinnallinen. Kuin kuoren alla olisi jotakin, joka haavoitti syvästi.
-Siis… Vau. Tää biisi on niin kaunis. Sä osaat soittaa tän? Kaunein kuolemaan liittyvä biisi, jonka mä tiedän, sanon huomatessani nuotit pianon päällä. Nooa ei hetkeen sano mitään. Näen ainoastaan lyhyen häivähdyksen jostain omituisesta hänen silmissään.
-Niin… Joskus… joskus on kai ihan hyvä miettiä kuolemaa. Mun mielestä tuo on aika rehellisen kipeä, mutta niin kuin sä sanoit, myös kaunis, hän sanoo. Nopeasti pyyhkäisen pois silmäkulmaani eksyneen kyyneleen. Nooa istuu pianon äärelle, katsoo sitten sormiaan ja hengittää kerran syvään ja ulos. Luulen, että hänen kätensä tärisevät. Ja kun hetkeksi suljen silmäni, hän aloittaa soittamisen. Tarina merestä, surusta ja kuoleman vapauttavasta osasta soi tilassa, jonne koko elämäni tuntuu jälleen kerran tiivistyvän.
Nooa soittaa. Ja vain harvoin olen tuntenut sydämessäni samanlaista surua kuin nyt.
Kotona tilanne tuntuu olevan entisellään. Karoliina on yhä hyvällä tuulella, eikä hän edes ole vihainen myöhäisestä paluustani huolimatta.
-Taisi vähän muskassa aika venyä pari tuntia pidemmäksi? hän vain kysyy rauhallisesti.
-Nooa tuli muskaan. Se pyysi mua kuuntelemaan soittoaan. Sitten me puhuttiin, Nooa soitti vähän lisää ja sitten mä soitin vielä vähän kitaraa, sanon ja mietin silmiä, jotka olivat olleet pienen hetken muskan rauhassa onnelliset.
-Onko jotain, mitä mun pitäisi tietää?
Karoliina katsoo suoraan minuun hieman epämääräisesti. Hän ei tunnu tietävän, kuinka lähestyisi aihetta.
-Ei, ei ole mitään. Mutta Nooa… siinä on jotain outoa, tunnustan huomioni naiselle, joka katsoo minua tällä kertaa kasvoillaan ilme, jota en koskaan ole oppinut lukemaan kunnolla. Ilme saattoi kieliä mistä tahansa.
-Ehkä sun täytyy selvittää, mitä se on.
Nyökkään, ja lähden sitten kävelemään kohti huonettani. Peilin edessä vilkaisen itseäni. Jälleen kerran näen silmistäni itseni 3-vuotiaana. Tunne kalvaa rauhattoman sisälläni, enkä saa sitä työnnettyä pois. Ajatukset kasaantuvat isoksi köntiksi syvälle mieleeni. Ulkona taivas on kirkas. Enkä minä voi olla varma siitä, millainen tarina Nooalla on kannettavanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤