Neljäkymmentäkaksi vuotta.
Koitan kuvitella äidin verkkokalvoilleni. Vaikka kuinka koitan muistella, jotkin lapsuuteni harvoista muistoista haalistuvat päivä päivältä enemmän. Enää en osaa olla varma siitä, ovatko muistoni omiani vai valokuvista ja Karoliinan puheesta kehittyneitä mielikuvia.
-Hyvää syntymäpäivää äiti.
En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa tilanteelle, jossa toivotan hyvää syntymäpäivää äidilleni hänen haudallaan. Helmikuun seitsemäs tuntuu pahalta. Enkä pääse yli tunteesta kai koskaan.
Koululla lysähdän istumaan kylmälle lattialle Cecilia vieressäni. Hän muistaa jostain syystä kaikki minulle merkitykselliset päivät lukuunottamatta isovanhempieni syntymäpäiviä, eikä äitini syntymäpäivä ole poikkeus tässäkään asiassa.
-Kävitkö sä jo haudalla? hän kysyy, ja minä nyökkään.
-Kävin. Vein kynttilän molemmille, mut äidille mä vein vielä ruusunkin.
-Sehän lakastuu tosi nopeasti pakkasessa.
-Mä tiedän kyllä. Mä menen hakemaan sen pois huomenna.
Cecilia hymyilee minulle varovaisesti saaden minutkin hymyilemään hieman. Hiljalleen kaikki lukiolaiset raahautuvat oikean luokan eteen odottamaan opettajaa. Sitten mieleni tajuaa, ettei kaikkien tuttujen kasvojen seasta löydy niitä kasvoja, joista hieman liian usein olen huolissani.
-Näetkö sä Nooaa? Eikö sen pitäisi olla tällä kurssilla? kysyn Cecilialta, jonka katse alkaa haravoimaan edessämme seisovaa lukiolaisten muodostamaa ryhmää. Melkein näen hänen huultensa liikkuvan, kun hän luettelee itselleen tuttujen henkilöiden nimiä.
-En mä näe sitä. Nooahan on kuitenkin yleensä täsmällinen, eikö niin? Jos se on vaan nukkunut pommiin, Cecilia sanoo, eikä jaksa kiinnittää asiaan sen tarkempaa huomiota. Minua Nooan käytös kuitenkin häiritsee ja huolestuttaa. Mikä sulla on? mietin ajatellessani asiaa tarkemmin. Poika ei ole puhunut minulle sanaakaan perheestään tai entisestä elämästään. Jokin saa hänet vaikenemaan kuin kivi, ja se pelottaa minua.
-Ela! Ylös siitä!
Cecilia töytäisee minua kohtalaisen kovaa käsivarteen, kun porukka alkaa valua luokkaan. Hän tarraa käteeni kiinni, ja vetää minut ylös lattialta. Aamu on alkanut huonosti, enkä jaksa uskoa, että päivä paranee yhtään sen edetessä. Raskaan huokauksen saattelemana astun sisälle luokkaan, ja toivon, että päivä etenee vauhdilla.
Illalla muskassa sama raskas tunne vallitsee edelleen päälläni, enkä oikeastaan edes jaksaisi soittaa mitään. Siksi minä vain istun kitara sylissäni katselemassa ympärilleni jopa hieman kolkon tuntuisessa salissa. Minuutit tuntuvat hitailta. Jokaisella kerralla minuutin vaihtuessa toiseen päähäni iskeytyy uusi muistikuva äidistä. Valokuvia hänen lapsuutensa kesistä, nuoruudesta ja ylioppilasjuhlista. Pahimpana ja utuisimpana kuvana verkkokalvoilleni muodostuu näkymä rajusta lumipyrystä ja liukkaasta tiestä. Tilanteen on täytynyt olla kauhea kaikille, ajattelen. Muistojen ja valokuvien seuratessa toisiaan painan pääni vasten seinää ja koitan tasata kiihtynyttä hengitystäni. Alkava paniikki koko tilannetta kohtaan haluaa ottaa minusta vallan. Pettymys, ärtymys ja pohjaton kaipaus täyttävät rintani. En halua enää itkeä tai huutaa tuskasta, mutta tällaisina päivinä niiltä välttyminen tuntuu minusta mahdottomalta. Annan kasvojeni painua käsieni väliin, mutta en anna tunnevyöryn vyöryä ylitseni vielä. Siltikin paha olo tuntuu painava rinnan päällä ja polttavana tunteena silmissä.
-Sä ootkin täällä. En nähnyt sua tuolta ovelta.
Havahdun jostain mieleni maailmanlaidalta takaisin muskaan kuullessani Nooan äänen. Koitan nopeasti kasata itseäni, mutta se on yllättävän hankalaa.
-Missä muuallakaan mä olisin? kysyn, ja siirrän sitten itse kasvoilleni pudonneet hiukset takaisin korvan taakse. En pysty katsomaan poikaa silmiin. Sen sijaan nousen vaivalloisesti ylös lattialta, jossa olen istunut luvattoman kauan. Vien kitaran takaisin seinälle, josta olin ottanut sen ehkäpä tuntia aiemmin. Ulkona lumisade on tauonnut, mutta pääni sisäinen sumu ei ole kadonnut mihinkään. Jään ikkunan eteen tuijottamaan ulos, ja toivon, ettei Nooa kysy mitään.
-Mikaela… Mikä sulla on? Mä näen, ettet sä ole ihan oma itsesi.
Hätkähdän kysymystä, tai oikeastaan ennemminkin sitä äänenpainoa, jolla hän esittää kysymyksensä. Hän esittää asiansa pehmeästi ja aikaa antaen. Aivan kuin Nooa tietäisi, miten minut saa puhumaan.
-Äidillä olisi tänään syntymäpäivä. 42 vuotta. Se oli silloin vähän alle 28-vuotias, ihan liian nuori kuolemaan. On niin väärin, että äidiltä on viety elämästä pois tänään 14 vuotta. Mä joudun helvetti sentään viemään jokaisena vuonna ruusun haudalle! Ja siellä pakkasessa se ruusu lakastuu yhtä nopeasti kuin elämä äidistä ja isästä…
Minun on pakko keskeyttää puhuminen, sillä olematon naru kurkkuni ympärillä kiristyy entistäkin tiukemmaksi. Nielen kyyneleitä, jotka pyrkivät itsepäisesti silmiini.
-Mut sä olet siinä. Sä oot siinä kertomassa omaa tarinaasi tästä elämästä eteenpäin, ja se on tärkeää. Tärkeintä! Usko mua kun mä sanon, että sä voit selvitä mistä vaan. Vaikka tänään on vaikeeta, huomenna se kipu helpottaa, Nooa sanoo. Kuulen hänen askeleensa selkäni takaa, tiedän hänen olevan lähelläni.
-Oonko mä hullu, jos mä sanon, että mulla on ikävä äitiä ja isää, vaikka en muista niistä kunnolla enää edes kourallista? ääneni ei pysy vakaana, se murtuu saaden muutkin padot sisälläni murtumaan.
-Et sä ole hullu, poika sanoo hiljaa, ja kävelee luokseni. Hetken aikaa hän katselee minua kauempaa, mutta tulee sitten halaamaan. Nooa pitää minut lähellään, eikä edes yritä työntää minua pois. Siksi uskallan painaa pääni vasten hänen rintaansa. Poika on lähes ärsyttävän lämmin, mutta nopeasti ärsytys vaihtuu yhdessä levottomuuden ja surun kanssa hetkelliseen rauhaan. Kuulen Nooan sydämenlyönnit korvaani vasten. Tilanteesta huolimatta huomaan rekisteröiväni mieleeni aivan vääriä asioita, kuten sen, miltä Nooa tuoksuu tai miltä hänen silmänsä näyttävät läheltä katsottuna. Kaikista mieleeni pyrkivistä asioista havaitsen parhaiten kuitenkin ajatuksen siitä, että olen löytänyt jotain turvallista. Jotain, johon voin aina luottaa. Ihmisen, joka antaa minun olla oma itseni. Nooaa vasten seisoessani työnnän hiljaa kovempaa laukkaavan sydämeni pois mielestäni. Nyt ei ole aikaa millekään ylimääräiselle. Ei varsinkaan Nooan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤