Yleensä hetket kertomisen jälkeen ovat hieman kiusallisia ja kaikkien kannalta ikäviä, mutta nyt tilanne on toinen. Nooa on esittänyt kysymyksiä varovaisesti, ei lainkaan päälle hyökkäävästi kuten ihmiset yleensä.
-Siis Karoliina on sun täti? Ja Karoliina on sun äidin sisko ja isovanhemmat äidin vanhemmat…
-Joo ja ei. Karoliina on mun täti äidin puolelta, mutta äidin ja Karon vanhemmat on kuolleet ennen sitä onnettomuutta. Isän vanhemmat taas voi hyvin ja on kaikessa hengessä mukana mun elämässä. Karoliina kyllä välillä sanoo, että isän vanhemmat on sille kuin omat vanhemmat. Kun äiti ja isä kuoli, se oli vasta 25-vuotias, ehtinyt vain puolisen vuotta aiemmin valmistua ja niin edelleen. Mummin ja ukin apu on ollut meille korvaamatonta, sanon, ja mietin kaikkia niitä hetkiä, kun isovanhempani ovat auttaneet Karoliinaa hoidossani.
-Sori vielä, että mä kyselin tuolla tavalla sun perheestä. Ois pitänyt antaa sun kertoa sitten, kun oot siihen itse valmis, Nooa pyytää anteeksi omaa uteliaisuuttaan. Pudistelen päätäni, sillä en pidä pojan uteliaisuutta anteeksi pyydettävänä asiana.
-Ei sun tarvitse pyytää anteeksi. On multa törkeämminkin urkittu asiaa. Sitä paitsi sä annoit mun itse kertoa koko jutun alusta loppuun, etkä vetänyt omia johtopäätöksiä ilman perusteita. Usein ihmiset kuvittelee, ettei se muka ollutkaan onnettomuus. Kaikista loukkaavinta on kuulla tuulesta temmattuja väitteitä siitä, että isä tai äiti olisi tahallaan ajanut sen kolarin. Ei sun tapa lähestyä asiaa ollut ollenkaan hirveä verrattuna siihen, mitä oon vuosien varrella saanut kuulla.
Nooa katsoo minua hetken myötätuntoisesti. Se on minusta vain hyvä asia siksi, etten kaipaa sääliä. Sääli ja myötätunto ovat kaksi eri asiaa, mutta sallin säälin vain itseltäni itselleni.
-Hyvä tietää, etten loukannut sua. Mä tiedän… ymmärrän, miltä tuntuu, kun joku vetää omia johtopäätöksiään perheeseen liittyen, poika kompastelee sanoissaan, enkä edelleenkään osaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota. Mitä sun kotona tapahtuu? ajattelen samalla nyökätessäni hiljaiseksi vastauksesi. Pojan kasvot ovat edelleen hieman valkeat hänen katsoessaan tammikuisen illan pimeyteen ikkunasta.
-Yksi juttu vielä. Älä puhu mun vanhemmistani kellekään muulle kuin Cecille. Se on oikeastaan yksi ainoista tyypeistä, jotka tietää koko tarinan, sanon, ja odotan sitten hetken saadakseni vastauksen Nooalta.
-En tietenkään puhu. Kiitos, että sä kerroit mulle, mä arvostan sitä paljon. Nyt mä voin yrittää ymmärtää sua paremmin, hän sanoo. Minä nyökkään jälleen, vilkaisen sitten muskan lattiaa ja totean mielessäni sen kaipaavan siivoamista.
-Lähdetäänkö? Käydään samalla sanomassa tuossa ylhäällä, että tää pitää siivota.
Nooa ei vastaa kunnolla, mumisee vain, mutta minä arvaan, että hänellä on jotain mielen päällä. Mitä ikinä se onkaan, toivon, että hän uskaltaa joskus kertoa siitä minulle.
Cecilian kotona on lauantai-iltana rauhallista ja mukavan lämmintä. Cecilia etsii keskittyneen oloisesti puhelimestaan soittolistaa, jonka on luonut juuri tätä iltaa varten. Minä harjaan hiuksiani, jotka olen vain hetkeä aiemmin pessyt. Jo oli aikakin, mutisen mielessäni samalla, kun mietin hiuksiani ennen pesemistä.
-Tää on ihana biisi, Cecilia sanoo, kun soittolista alkaa. Myötäilen häntä kuunneltuani ensin hetken itselleni tuntematonta kappaletta. Kappaleen sanat ovat kauniit, ainakin ne, jotka minä ymmärrän englanninkielisestä tekstistä. Vaikka englantini on lähes aina ollut todistuksessa kiitettävä, en silti saa aina kiinni sanoituksista.
-Ootko sä saanut mitään selville Nooasta? Cecilia kysyy. Hän on vihdoin lopettanut ärsyttämiseni pojan suhteen.
-En. Ei se puhu mulle oikeastaan mitään elämästään. Mä tiedän vain sen, että se on ainut lapsi ja että se soittaa pianoa ja jotain muuta sälää. Musta Nooa välttelee perheestään puhumista. Yhden ainoan kerran se on maininnut isänsä, ja silloinkin puolivahingossa, koska se korjasi sitten heti sanomansa asian, sanon.
-Mitä se sanoi isästään? Ceci kysyy saaden minut miettimään, mitä asia oikeastaan edes koskikaan.
-Hmm… se liittyi ehkä siihen, kun Nooa oli sen yhden maanantain kipeänä. Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä, muistan yhtäkkiä täydellisen kirkkaasti Nooan sanat.
-Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä. Niin se sanoi! Ja mä mietin silloin, että se kuulosti vähän oudolta.
-Kieltämättä aika outoa, kun toi yhdistetään siihen, ettei se kundi muutenkaan puhu mitään perheestään. Ootko sä varma, ettet sä oo huomannut mitään muuta epäilyttävää? Cecilia kysyy minulta saaden minut jälleen miettimään jokaista keskusteluani Nooan kanssa. On lähes mahdotonta muistaa jokaista sanaa ja lausetta, mutta pinnistelen silti muistaakseni edes jotain.
-Nooan piano. Sillä oli piano, mutta se myytiin ennen tänne muuttamista. Mä kysyin syytä myymiseen, mutta en saanut kunnon vastausta. Soitin olisi kuulemma ollut hankala kuljettaa tänne, mitä mä en kyllä ihan purematta ole niellyt, vaikka en mitään Nooalle sanonutkaan, kerron Cecilialle, joka nyökyttelee. Hän tuntuu olevan kanssani samaa mieltä pojasta: hänessä on jotain outoa. Mutta se, mitä se on, on vielä suuri mysteeri ja kysymysmerkki.
-Mä luulen, ettei se tule kertomaan mitään ilman kysymistä, mutta sähän sen paremmin tunnet. Musta sun ei kuitenkaan kannata kysyä ihan suoraan. Kuuntele, ja tee sen perusteella tulkinta.
-Joo. Tiedän, ettei perheestään kertominen aina ole kovin helppoa. Mä jos joku tiedän sen, sanon Cecille, jonka jalka heiluu kappaleen tahtiin. Sitten muistan asian, josta minun on pitänyt puhua jo useamman päivän ajan.
-Ceci muuten, sun ei enää tarvitse peitellä.
-Mitä?
-Nooa tietää mun vanhemmista. Karoliinan mainitseminen mun kodin yhteydessä on sallittua.
Ystäväni silmissä häivähtää myötätunto, ja tavallaan myös helpotus.
-Usko tai älä Mikaela, munkin olo helpottuu, kun ei tarvitse salailla sitä asiaa tai pelätä, että paljastaa sen tahtomattaan.
Olen hetken hiljaa, tuijotan ulos ikkunasta oranssia katulampun valoa.
-Mä tiedän Cecilia. Mä tiedän.
Iltapäivä on aurinkoinen ja sopivan kylmä. Lämpömittarin elohopea on painunut hieman kymmenen pakkasasteen alapuolelle, eikä minulla ole lainkaan kylmä. Kävelen Cecilialta kotiin sydän jälleen kerran hieman kevyempänä, sillä hänen kanssaan oleminen ja puhuminen vaikuttaa minuun vain positiivisesti. Jokaista sanaa ja lausetta ei tarvitse selittää hänelle erikseen, sillä hän ymmärtää ilmankin. Se jos jokin on minusta ihanaa.
-Mä tulin nyt kotiin! huudan päästyäni eteiseen, mutta en saa vastausta.
-Karoliina?
Kävelen pois eteisestä ja vilkuilen asuntoon, jossa en kuitenkaan näe ketään.
-Ootko sä täällä? kokeilen vielä, vaikka olen juuri kiertänyt kaikki asunnon huoneet läpi. Pelko hiipii rintaani. Tärisevin käsin katson puhelintani, johon en kuitenkaan ole saanut yhtään uutta viestiä tai puhelua. Yritän miettiä kaikki järkeen käyvät vaihtoehdot Karoliinan olinpaikasta, mutta en siltikään saa mieleeni yhtäkään paikkaa, jonne menosta tätini ei voisi minulle ilmoittaa. Olen jo hätäpäissäni kirjoittamassa Cecilialle hätäviestiä, kun ovelta kuuluu kolahdus ja sen mukana iloista hyräilyä.
-Mitä hittoa sä ajattelit?! Mikset sä kertonut, ettet oo kotona kun mä tulen Ceciltä? kysyn rynnätessäni tarkistamaan Karoliinan kunnon eteiseen.
-Mikaela! Sä tulit jo kotiin? Anteeksi kauheasti, mä olin Jar… kävin Sannan kanssa kahvilla, enkä muistanut ilmoittaa asiasta sulle, Karoliina sanoo kuin yllätettynä, ja laskee sitten kätensä olkapäilleni rauhoittavasti. Hiljalleen sydämeni laukkaava syke rauhoittuu, ja pystyn jälleen ajattelemaan rauhallisesti. Siitä huolimatta en kuitenkaan voi olla miettimättä, miksi kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat yhtäkkiä hieman outoja. Ei ole lainkaan Karoliinan tapaista olla ilmoittamatta minulle menemisistään, jos tietää, etten tiedä niistä jo etukäteen. Myös Nooan elämän kiemurat sotkeutuvat päässäni jatkuvasti yhä pahemmin ja pahemmin, enkä minä voi olla varma edes siitä, mistä aloittaisin jutun selvittämisen. Ainut asia, josta olen varma, on se, ettei pojan elämä oikeastaan edes kuulu minulle. Tiedän, että olisi parempi antaa hänen itse kertoa se, mitä hän haluaa kertoa, mutta joskus omaa vaistoaan toisen hädästä on vaikeaa sivuuttaa, sillä minä tunnen sisälläni, ettei Nooan tarina ole kevyimmästä päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤