-Katso, mitä löysin ullakolta muutama päivä sitten, mummi keskeyttää ajatukseni tuomalla eteeni kehystetyn kuvan kahdesta nuoresta.
-Näytä, mä en näe kunnolla. Kiitos.
Tuijotan kuvaa jonkin aikaa, ennen kuin saan kiinni kuvan henkilöistä.
-Isä ja äiti? Ne näyttää tässä kuvassa paljon nuoremmilta kuin muissa, sanon. Mummi hymyilee kuin koittaisi muistella jotakin. Usein isästä puhuttaessa hänen kasvoilleen eksyy sama ilme, vaikka kävi niin myös ukille. Kai jokainen muisto omasta lapsesta oli tärkeä ja ainutlaatuinen.
-Minä luulen, etteivät he ole tässä paljoa sinua vanhempia. Tämä on varmaan ensimmäinen yhteiskuva vanhemmistasi, mummi sanoo pohdittuaan asiaa. Katselemme molemmat kuvaa aivan hiljaa, kunnes mummi katsoo minua ja näyttää keksineen jotain.
-Saat pitää kuvan, jos haluat, hän ehdottaa. Nostan katseeni kuvasta mummiin.
-Oikeasti? Saatte tekin tän pitää, jos haluatte, sanon, mutta isovanhempani vain pudistelee päätään.
-Ei, pidä sinä se. Uskon, että se merkitsee enemmän sinulle kuin minulle ja ukille, hän sanoo ja vilkaisee vielä viimeisen kerran kuvaa, jossa vanhempani nojaavat toisiinsa ja hymyilevät kameralle.
-Kiitos, sanon mummin jo lähdettyä kävelemään kohti keittiötä. Hän kuitenkin pysähtyy ovelle ja hymyilee minulle hymyä, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Olet meille kaikille niin valtavan rakas.
Tammikuun ensimmäiset kovat pakkaset vetävät joka vuosi hieman jäähän, vaikka sitä saattoikin kuvitella olevansa niihin tottunut. Jälleen kerran useat silmäparit ympäri kaupunkia olivat varmasti lävähtäneet auki silkasta hämmästyksestä.
-Hitto miten kylmää, Cecilia sanoo minulle ilmestyessään kaapilleen kaulahuiviin, pipoon ja toppavaatteisiin vuorautuneena.
-No on, siitäkin huolimatta, että on sään mukaan valitut vaatteet, vastaan ja koitan sulloa oman kaappini ovea epätoivoisesti kiinni. Toppavaatteet täyttävät jo muutenkin pienen tilan vähän turhankin hyvin.
Cecilia alkaa puhumaan jotain omasta viikonlopustaan, mutta minä keskityn kuuntelemaan ainoastaan toisella korvalla samalla, kun koitan metsästää aamuhorroksessa liikkuvien lukiolaisten joukosta Nooaa, joka on kanssani samalla kemian kurssilla. Poikaa ei kuitenkaan näy, vaikka kello läheneekin uhkaavasti varttia yli kahdeksaa, jolloin ensimmäinen tunti alkaa.
-Näetkö sä täällä missään Nooaa? Se ei oo sanonut mulle mitään siitä, ettei olisi tulossa kouluun, ilmoitan huoleni Cecille, joka katsoo oikeudekseen virnuilla minulle.
-Missä kohtaa teidän juttu on mennyt tuohon vaiheeseen? Sä oot siitä riippuvainen! hän sanoo, ja vaikka asia onkin selvästi pelkkää leikkiä, minua ärsyttää silti.
-Älä viitsi, Ceci. Mähän oon sanonut, että siinä kundissa on jotain outoa, huokaan. Ystäväni ei osaa sanoa asiaan juuta eikä jaata.
-Ehkä se on vaan kipeänä, Ceci sanoo. Nyökkään hieman vaisusti, sillä en usko Nooan tulleen niin kipeäksi, etteikö hän jaksaisi naputtaa yhtä viestiä minulle. Epäilyksistäni huolimatta koitan olla mahdollisimman normaalisti, vaikka huoli kaivertaakin hiljaa sisälleni aukkoa. Yllättävän poissaolon ja pojan outouden on pakko liittyä yhteen. Kunpa vain tietäisin, kuinka saisin tietää Nooan salaisuuden. Vaikka eihän minulla ole oikeutta kaivaa esille asioita, joita hän ei itse halua kertoa, sillä minäkään en ollut kertonut kaikkea itsestäni tai oudoista perhekuvioistani. Cecilia taputtaa minua olkapäälle rauhoittavasti ennen kuin häviää toisinaan loputtomalta tuntuvaan käytävään. Ihmisiä virtaa suuntaan ja toiseen. Mutta yksikään heistä ei osaa sanoa, miksi olen huolissani pojasta, jota en vielä edes tunne kunnolla.
Illalla huoleni on laantunut sen verran, että pystyn keskittymään kunnolla tehtäviini, vaikka aivan kaikki niistä eivät jaksakaan kiinnostaa minua hirvittävän paljoa. Läppärini ympärillä pyörii useampia irtolappusia, jotka saavat minut aina toisinaan hermostumaan. Pitäisi liimata nää kaikki vihkoon, ajattelen työntäessäni lappusia hieman kauemmas varoen kuitenkin työntämättä niitä pöydän reunan yli.
-Mikaela?
Vilkaisen olkani yli ja näen Karoliinan huoneeni ovella.
-Niin?
-Mun pitäisi käydä vielä ulkona, ei mene kauaa. Ehkä reilu puoli tuntia, hän sanoo ja saa minut kohottamaan kulmiani kysyvästi.
-Miksi? Kello on kohta kahdeksan. Miksi sun pitää käydä ulkona tähän aikaan? kysyn ja painotan sanaa pitää. Ei ole lainkaan Karoliinan tapaista lähteä ulos arki-iltana seitsemän jälkeen siksi, että hänen täytyy.
-Työjuttuja. Tarvitsen muutamat paperit huomista varten, yksi työkaveri lupasi tuoda ne tuohon lähelle. Äläkä huoli, työasiat ei ole tulossa kotiin, hän sanoo, mutta vilkuilee silti minua hieman hermostuneesti kuin toivoisi, etten epäilisi hänen motiiviaan.
-Okei… kai? Mä soitan sulle, jos et ole yhdeksään mennessä takaisin, sanon. Karoliinan kasvoille ilmestyy jopa hieman liian riemuitseva ilme, jotta voisin uskoa ulkona käymisen liittyvän vain joihinkin papereihin.
-Hyvä! Tai siis mä käyn siellä. Ei mulla pitäisi mennä kauaa, nainen sanoo ja kääntyy sitten pois oveltani. Melkeinpä pystyn kuulemaan hänen askelissaan iloisesti soivan sävelen. Hymyilen ja toivon, ettei Karoliina ihan vielä tajua minun tajunneen.
Perjantai-illat muskassa Nooan kanssa ovat jo lähestulkoon perinne. Minun vuoroni alkaa seitsemältä, mutta usein Nooa ilmestyy paikalle jo ennen vuoroni loppumista, ja minä puolestani jään roikkumaan paikalle vielä hänenkin vuoronsa ajaksi. Siksi yhden tunnin vuoro venyy usein kahdeksi tunniksi lopulta myös Nooan osalta tälläkin kertaa.
-Sä et ollut maanantaina koulussa. Saanko mä kysyä syytä siihen? kysyn, sillä maanantai vaivaa minua edelleen. Poika katsoo hieman ohitseni kuin yrittäisi itsekin pohtia syytä poissaoloonsa. En halua painostaa häntä, joten yritän esittää keskittyväni kitaran virittämiseen.
-Isä… siis mä olin silloin vähän kipeä, Nooa korjaa miltei heti aloittamaansa lausetta. Päätän olla takertumatta siihen, mitä kuulin lauseen alussa.
-Vähän? Et siis kunnolla?
-No sen verran, että ajattelin pelata varman päälle. Mun tietääkseni lukiossa ei kauheasti arvosteta kipeänä olemista, hän sanoo, ja olen aistivinani ärtymyksen pojan äänessä. Tajuan liikkuvani rajalla, jonka ylittämisen seurauksista en voi olla varma. Nooa on hermostunut ja ärtynyt, enkä minä missään tapauksessa halua saada häntä suuttumaan itselleni vain siksi, että oma, typerä uteliaisuuteni haluaa ottaa vallan.
-Niinhän se tietysti on. Karoliina… kotona aina sanotaan mullekin, että on parempi pelata joissain asioissa varman päälle.
Nyt on jälleen Nooan vuoro ihmetellä puhettani, sillä ties kuinka monennen kerran mainitsen Karoliinan tahtomattani. Tiedän, että kerta kerralta totuuden kertominen alkaa olla lähempänä. Asian kertominen ei kuitenkaan koskaan ole ollut helppoa, enkä näe yhtään syytä siihen, miksi kertominen Nooalle olisi yhtään sen helpompaa. Poika katselee minua, näyttää miettivän, uskaltaako kysyä vai ei. Ja minä toivon vaikken toivokaan, ettei hän kysyisi siitäkään huolimatta, että tiedän kertomisen muuttuvan viivyttelyn myötä aina vain hankalammaksi.
-Mun on pakko kysyä yhtä asiaa. Sun ei tietenkään ole pakko vastata, mutta mä kysyn silti. Sen ajan mitä mä oon sut tuntenut, sä et ole puhunut kodistasi ja perheestäsi paljoa. Ja silloin kun sä puhut, sä kompastut aina sanomaan Karoliina, vaikka korjaatkin sen heti kodiksi. Mitä sun kotona tapahtuu? Millaiset sun perhekuviot on? Nooa kysyy. Minä menen hieman lukkoon siitä huolimatta, että osasin odottaa kysymystä.
-Mä… mun… jos sä haluat välttämättä tietää, älä sano mitään ennen kuin mä olen saanut kerrottua. Kysy sitten, jos on kysyttävää, äläkä jää omiin oletuksiisi siitä, mitä tapahtui, huokaan raskaasti ja koitan kerätä sieluni rippeitä kasaan syvällä sisimmässäni. Nooa näyttää sisäistäneen sanani, eikä sano mitään.
-Se oli marraskuun loppu vuonna 2005, mä olin täyttänyt vain pari kuukautta aiemmin kolme. Sillä viikolla mun vanhemmat lähti kahden päivän työmatkalle muutama sata kilometriä täältä etelään. Oltiin sovittu, että Karoliina hakee mut päiväkodista yhtenä iltana, eikä siinä ollut mitään outoa. Se päivä ja ilta meni normaalisti, mutta sitten yöllä alkoi sataa lunta ihan hitosti. Lumen alla oli jäätä, eikä tää lumi ollutkaan mitään märkää lunta, joka tarttuisi kiinni jäähän. Se oli puuterilunta, joka teki jäästä entistäkin petollisempaa. Ja kuten arvata saattaa, ajokeli oli lumipyryn ja jään takia helvetin huono.
Keskeytän kertomukseni hetkeksi, jotta saatan pyyhkiä silmiäni ja yhtäkkiä vuotamaan alkanutta nenääni.
-Ei siitä voi syyttää ketään. Mä olin päiväkodissa neljään asti, mutta isää ja äitiä ei näkynyt. Mun päiväkoti oli vuoropäiväkoti, mut vaan tungettiin odottamaan johonkin vieraaseen ryhmään siksi aikaa, että vanhemmat tulisi. Mutta äiti ja isä ei enää koskaan tullutkaan. Ajokeli oli huono, näkyvyys ehkä nolla ja sitten siinä mutkassa tuli auto vastaan, sen perässä toinen ja aivan liian kovaa. Kukaan ei enää hallinnut autoaan. Eikä päiväkotiin tullut äiti ja isä, tuli vaan Karoliina, jonka silmät oli itkusta punaiset. Mä kysyin siltä, miksi vanhemmat ei tullutkaan. Karoliina ei tiennyt, mitä vastata. Se sanoi, että äiti ja isä ei enää koskaan tule. 3-vuotiaan ei koskaan on aika häilyvä käsite. En mä ymmärtänyt heti, mitä ei koskaan tarkoittaa. Se ei koskaan ei koskaan pääty, saan sanottua. Nooan kasvot ovat valkoiset. Minä pyyhin silmiäni ja koitan rauhoittua hetkellisestä paniikista, joka yrittää nostaa päätään mielessäni. Äidistä ja isästä kertominen aiheuttaa aina samanlaisen kuristavan tunteen ympärilleni. Pahinta kaikessa on, etten pysty pakenemaan tunnetta.
-Mä olen pahoillani, Nooa lähestulkoon kuiskaa. En pysty vastaamaan hetkeen mitään, enkä uskokaan, että se olisi tarpeen. Kumpikin meistä on hieman järkyttynyt siitä, mitä kerroin. Vaikka tiedänkin, että joudun vielä selvittämään tarkemmin kuvioitani Nooalle, olen silti helpottunut. Kun alusta oli selvitty, jatko oli yleensä aina helpompaa. Ja siihen ajatukseen minä haluan tuudittautua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤