Lopun jälkeen #7

Edellisen viikon jälkeen hieman helpompi viikko on ollut vain ja ainoastaan huojentava asia, eikä huojentavankaan viikon loppuminen tunnu minusta lainkaan pahalta. Lysähdän istumaan ehkä jopa hieman uupuneena olohuoneen sohvalle, ja painan television päälle. -Mikaela, sun pitää tulla sitten keskiviikkona ajoissa kotiin. Kouluhan loppuu kolmelta? Käännän katseeni uutisista Karoliinaan, joka kävelee keittiöstä kohti olohuonetta tarkkaileva ilme kasvoillaan. -Loppuu kolmelta. Mut miksi mun pitää tulla ajoissa kotiin? Mä tulen joka tapauksessa ajoissa kotiin keskiviikkoisin, jos Cecilialla ei ole mitään erityistä, sanon, ja katson tätiäni hieman kummastuneesti. -Meillä on asuntonäyttö, ja mä haluan sunkin mielipiteen siitä kämpästä. Yhtäkkiä kaikki Karoliinan puheet uudesta asunnosta muistuvat mieleeni. Olimme koko edellisen syksyn puhuneet muutosta, mutta asia oli hautautunut kaiken muun kiireen alle ajan kuluessa. -Siis mit… asuntonäyttö! Missä? Mihin aikaan? -Kaupunginlahdella, Viisikonkujalla. Se näyttö alkaa kuudelta silloin keskiviikkona, Karoliina sanoo, ja vaikuttaa silminnähden innostuneelta. Kieltämättä minua itseänikin houkuttaa ajatus pois muuttamisesta, sillä kerrostalo ei koskaan ole tuntunut omalta paikalta ainakaan pitkäaikaisesti. -Neljä vuotta tässä alkaa riittää siis sullekin? kysyn Karoliinalta, joka nyökyttelee. Tiedän hänen olevan aidosti innoissaan siitä, että on löytänyt meille sopivan kohteen kaupungista, jonne haluamme jäädä. -Omakotitalo ihan hyvällä paikalla. Onhan se ihan eri asia kuin tällainen pieni kolmio kerrostalossa, nainen sanoo hymyillen. Minäkin hymyilen, vaikka hymyssäni saattaakin olla mukana myös ripaus haikeutta. Kaikesta huolimatta pienestä kolmiosta sekä juuri ja juuri omakotitaloalueen ulkopuolella olevasta kerrostalosta on tullut minulle tärkeä. Tuntuu hassulta ajatella, että parhaimmassa tapauksessa jo muutaman kuukauden päästä emme asu enää tässä kolmiossa kerrostalossa, jossa kitaraa ei saa soittaa seitsemän jälkeen illalla. Mutta ehkä elämän on jo aikakin muuttua. Torstaina minua lähinnä väsyttää lähteä aamulla koululle, sillä asuntonäyttö oli venynyt hieman odotettua pidemmäksi. -Ei sitten ollut se teidän unelma-asunto? Cecilia kysyy, ja minä nyökkään myöntymisen merkiksi. -Ei se ollut yhtään meidän tyylinen, siellä oli ihan liikaa mustaa ja valkoista. Ja onhan Kaupunginlahti muutenkin melkein toisella puolella kaupunkia, sanon, mutta Ceciliaa vain naurattaa. -No eihän Kaupunginlahti sentään toisessa kaupungissa ole, hän sanoo, ja virnistää sitten. Minä irvistän vastaukseksi, ja tiedän, että Cecilia voisi halutessaan jatkaa minulle vinoilua kaupunginosan vaihtamisesta vaikka ikuisuuden. -Nooa muuten tuottaa mulle edelleen päänvaivaa. Olin sen kanssa lauantaina, ja se oli musta melkeinpä pelottavan vaisu. Jos mä vaan tietäisin, mikä sillä on, voisin yrittää auttaa, huokaisen, ja muistan jälleen lähes tahtomattani sen, miltä Nooan silmät näyttävät läheltä katsottuna. Siksi ensimmäiset sanat Cecilian lauseesta hukkuvat ajatuksiini. -Joskus voisit kokeilla sitä kysymistä, ystäväni sanoo, ja havahtuu sitten itsekin siihen, etten ole kuunnellut kunnolla. -Mikaela! Kuulitko sä yhtään mitään? -Äh, sori Ceci. Oon mä miettinyt sitä kysymistä, mutta kun en mä haluaisi olla tunkeileva. Mä tiedän, ettei aina ole kauhean helppoa puhua omista asioistaan, koitan puolustautua samalla yrittäen harhauttaa Cecilian ajatukset pois siitä, mitä olin ajatellut. Ihme ja kumma kyllä, hän antaa asian olla, eikä yritä vängätä minua kertomaan ajatuksiani. Tai vaihtoehtoisesti hän ei edes halua tietää. -Ootko muuten huomannut yhden jutun? kysyn Cecilialta huomatessani käytävän toisessa päässä erään pojan, joka on kanssamme samalla ruotsin kurssilla. Koitan tavoittaa ystäväni katsetta, mutta jostain syystä hän vain kiemurtelee katseeni alla. -Mitä mun olisi pitänyt huomata? Nyt on minun vuoroni nauraa, sillä Cecilian yritys piilottaa hänen tietämisensä on melko huono. -Sä siis olet huomannut asian, tai sitten me puhutaan eri jutuista. Sähän tiedät Aapon? -Kuka Aapo? -Aapo, joka on B-luokalla sekä meidän kanssa samalla ruotsin kurssilla. -Ai se! Mä tein sen kanssa paritehtävän muutama viikko sitten, hän sanoo, enkä oikeastaan ole varma siitä, olimmeko alun perin samassa aiheessa kiinni. -Se katsoo sua, sanon. Jos omistaisin kameran, Cecilian ilme olisi kuvaamisen arvoinen, sillä hän vaikuttaa aidosti yllättyneeltä. -Katsoo? Siis sillä tavalla? Ei… älä sano! -Sanonpas. Mä luulen, että Aapo on susta kiinnostunut. Viimeistään nyt Cecilian leuka on tippua lattiaan, ja minun on vaikea saada hänen ilmeensä neutralisoitumaan, kun itse puheenaiheemme ilmestyy käytävän toisesta päästä luokan eteen. -Kaikki hyvin? poika kysyy, ja on saada minut nauramaan, sillä Cecilia nyökyttelee kiireesti, mutta mulkoilee samalla minua. -Joo, kaikki on paremmin kuin hyvin, toteamme kuitenkin lähes yhteen ääneen. Aapoa meidän sekoilumme näyttää onneksi lähinnä naurattavan, eikä Ceciliakaan jaksa mulkoilla minua kauaa. Väsymyksestä huolimatta torstaissa on ainakin jotain hyvää, eikä se haittaa minua lainkaan. Joinain päivinä ärsytys alkaa jo aamulla, eikä se hälvene päivän mittaan. Ne päivät ovat hajottaa pääni, sillä silloin olen tahtomattani myös muille epäkohtelias ja helposti ärsyyntyvä. Valitettavasti perjantaina ärtymys on ottanut minut valtaansa, ja siksi minusta tuntuu suorastaan turhauttavalta vaivautua muskaan illalla. Varattu vuoro on kuitenkin aina varattu vuoro, joten oikeastaan minusta tuntuu yhtä turhauttavalta jättää vuoro käyttämättä kuin raahautua ärsyyntyneenä paikalle. Muskan lattia on yhtä viileä kuin aina ennenkin. Vedän villasukat nopeasti jalkaani, ja kiitän samalla mummia, joka on aina jaksanut neuloa pitkävartisia sukkia minulle ja Karoliinalle. Ilman häntä varpaani olisivat jäätyneet jo aikoja sitten. Vilkuilen toisinaan telineissään olevia kitaroita, mutta en jaksa hakea niistä yhtäkään itselleni, enkä enää tiedä, oliko sittenkään hyvä idea raahata itsensä väkipakolla muskaan. Kaiken muun ärsytyksen lisäksi minua ärsyttää istua tekemättä mitään muskan lattialla, vaikka tiedänkin, että en tekisi kotonakaan mitään muuta. Tai ehkä istuisin sängyllä lattian sijasta. -Moi. Taas sä piileksit täällä. Säpsähdän hereille ajatuksistani Nooan tullessa ovesta sisään muskaan. Ehkä osittain säikähdyksestä johtuen vastaan hänelle hieman liian tiukkaan sävyyn. -Miten niin piileksin? Mä istun tässä, en piileksi, sanon. Hyvä ettei poika nosta käsiään ylös merkiksi siitä, että minun tulisi ottaa rauhallisesti. Ajatuskin siitä saa minut ärsyyntymään entisestään oman käytökseni johdosta. Pysy nyt nahoissasi! tiuskaisen itselleni. -Huono päivä? Nooa kysyy, ja saa minut häpeämään omaa käyttäytymistäni. -Lievästi sanottuna. Ja sori, ei mun ollut tarkoitus tiuskia, mutta sä ilmestyit tänne niin yllättäen ja… Keskeytän lauseeni, kun huomaan, ettei Nooa oikeastaan edes välitä siitä, mitä haluan sanoa. Jokin hänessä saa minut rauhoittumaan ja keskittymään ainoastaan siihen, mitä hän tekee, enkä ole varma siitä, onko asia lainkaan hyvä etenkään ärtyneessä mielentilassa. -Lähdetäänkö kävelemään? Muakaan ei huvita soittaa tänään, poika sanoo saaden minut jälleen havahtumaan hereille. -Ulos? Kai se käy, vastaan, mutta tiedän Nooan huomanneen, etten ole jaksanut keskittyä hänen puheeseensa kunnolla. -Hyvä. Ehkä säkin piristyt samalla. Siinä samassa hän on jo vetämässä takkia päälleen, enkä minäkään hetkeen muista ärtymystäni. Siitä huolimatta jokin sisälläni saa minut aistimaan, ettei kaikki ehkä mene niin kauniisti kuin toivoisi. Olemme kävelleet ulkona jo hetken, kun taivaalta alkaa tippua valkoisia hiutaleita maahan yhä kiihtyvällä tahdilla. En jaksa enää yllättyä lumisateesta, joka ei ole koko talvena lakannut kuin muutamien päivien ajaksi. -Sä olet ollut jotenkin kireä tänään, Nooa rikkoo hiljaisuuden juuri silloin, kun olen itsekin avaamassa suutani. -Miten niin kireä? kysyn, ja pyrin välttämään äänestäni kuuluvaa turhautumista. Saatan miltei kuulla, miten Nooa huokaa hiljaa mielessään. -Ja näemmä myös itsepäinen. Eikö olisi vain helpompaa myöntää, että sä olet kireä, hän sanoo, ja saa minut kommentillaan loukkaantumaan täysin turhaan. Tiedän, ettei Nooa tarkoita mitään pahaa, mutta en juuri nyt pysty keskittymään siihen lainkaan. -Jos sulla ei ole muuta sanottavaa, sä voit olla hiljaa, sanon, enkä ehdi miettiä sekuntiakaan sanojani, kun jo kadun niitä. Hiljaa mielessäni kiroan omaa tyhmyyttäni ja huonoa päivääni, jonka puran täysin syyttömään ihmiseen. -Ei mun ollut tarkoitus loukata sua, poika sanoo. Melkein arvaan, että anteeksipyyntö on sekoitus leikkimielisyyttä sekä aitoa pahoittelua. Hetken aikaa olemme hiljaa, mutta sitten päätän esittää harmittomaksi tarkoitetun kysymyksen Nooan vanhemmista. Kuitenkin heti kysymyksen kysyttyäni tajuan, ettei ehkä olisi kannattanut. -Miten sun vanhemmat on viihtyneet täällä? Pimeässä en tietenkään näe kunnolla, mutta yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että kaikki se vähäinen ja harvinainen iloisuus pojan kasvoilta on kadonnut. Sun vanhemmatko on noin arka paikka? ajattelen, kun en saa vastausta. Hiljaisuus välillämme on lähes pelottavan hiljaista, sillä kumpikaan meistä ei sano sanaakaan. -No… isä nyt on… ihan hyvin ne viihtyy, Nooa sanoo, ja havahdun jälleen siihen, ettei hän sano isästään edelleenkään mitään. -Hei, mikä toi juttu oikein on? Äläkä väitä, ettei siinä muka olisi mitään outoa. Sä aloitat puhumaan sun isästä, mutta se lause ei koskaan pääty siihen, että sä paljastaisit siitä mitään, sanon, vaikka tiedän liikkuvani Nooan paineensietokyvyn rajamailla. Poika ei sano mitään, minun sisäinen ärtymykseni nousee pintaan ja koitan pysyä rauhallisena siinä onnistumatta. Ärtymys ja pitkään jatkunut huolestuneisuus Nooan tilanteesta saavat minut lähestymään asiaa aivan väärällä lähestymistavalla. -Tolla tavalla sä teet kertomisesta aina vain vaikeampaa. Ei se lopulta ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella. Mua ärsyttää se, miten vähän mä susta lopulta tiedän. Sä saat mut kertomaan itsellesi melkein mitä vaan, mutta sä et anna mulle mitään takaisin. Se, mitä mä susta tiedän, on sun ikäsi unohtamatta sitä, että sä soitat pianoa aika hyvin. Mikä sulla on? Tiedän itsekin kuulostavani tylyltä, enkä pidä siitä, mutta halu tietää Nooasta enemmän on vahvempi kuin järki. -Ei se ole niin helppoa. Luulisi, että sä tiedät, millaista on kertoa perheestään silloin, kun asiat ei ole ihan niin tavallisesti, Nooa sanoo, oikeastaan melkein tiuskaisee ja saa minut vain provosoitumaan. -Mä tiedän! Silti oon kertonut sullekin siitä, että mun vanhemmat on kuolleet, vaikka se onkin ihan helvetin kipeä juttu. -Tää menee aina samalla tavalla. Aina te kaikki hiillostatte niin kauan, että mun on pakko kertoa. Haluatko sä oikeasti tietää, mitä mun kotona tapahtuu? -En mä kysyisi, jos ei kiinnostaisi. Anna nyt vaan tulla, ei se voi olla mitään niin hirveetä, ettenkö mä kestäisi sitä. Nooa pysähtyy keskelle tyhjää katua, hengittää sitten syvään ja antaa minun hieman rauhoitella itseäni. -Mä todella luulin, että kaikista maailman ihmisistä sä tietäisit, miksi perheestä ei yleensä puhuta. Olin näemmä väärässä. Mun isä… se on kuolemansairas. Syöpä. Aikaa ehkä puoli vuotta, muutama kuukausi, Nooa sanoo, ja minä tajuan heti, mitä puoli vuotta tarkoittaa. -Ei helvetti… Nooa, mä… En saa tilaisuutta sanoa lausettani loppuun. Yhtäkkiä minua alkaa vain hävettää oma hiillostamiseni. Olisi pitänyt antaa sen kertoa itse, sätin itseäni. -Älä sano mitään, mä en kaipaa kenenkään säälimistä. Sä oot sanonut tänään jo ihan tarpeeksi paljon. Eiköhän tää ollut nyt tässä, Nooa sanoo lähes jäätävästi. Minusta tuntuu pahalta jo siksi, että olen ajautunut typerään riitaan pojan kanssa. -Mä oon tosi pahoillani… -Sanoin jo sulle! Älä sano enää mitään! Ei noi sanat auta yhtään mitään, isä kuolee joka tapauksessa. Ihan tarpeeksi vaikeaa näyttää äidin silmissä siltä, että kaikki on hyvin, se on tarpeeksi hajalla ilman muakin. Älä nyt lähde mun perään, mä haluan olla yksin, Nooa rauhoittuu loppua kohden, äänessään pohjatonta surua, jonka lähteen viimeinkin tiedän. Vaikka onkin vaikeaa jäädä yksinään pimeälle kadulle, annan pojan mennä ja toivon, ettei hän ole sydänjuuriaan myöten pettynyt minuun. Vasta Nooan kadottua jonnekin pois katulamppujen loisteesta kykenen ymmärtämään, miksi hän on koko ajan suhtautunut minun tilanteeseni toisella tavalla kuin muut. Anna mulle anteeksi, kuiskaan jonnekin pimeyteen silmiäni räpytellen. Koko tilanne tuntuu kauhealta. Enkä minä tiedä, antaako Nooa minun auttaa itseään. Istun kotona keittiössä, kun kuulen ovelta tuttua rapinaa. Karoliina huikkaa tervehdyksen eteisestä huomattuaan valon keittiössä, mutta minä en jaksa reagoida. Päässäni pyörii ainoastaan Nooan sanat ja tieto siitä, etten minä olisi saanut painostaa. -Mikaela? Mikä on? Minusta on lähes hullua, kuinka hyvin Karoliina tuntee minut. Hän käy istumaan viereeni penkille, ja hakee itsepintaisesti katsettani. -Mä oon sössinyt tänään aika pahasti, sanon nostamatta katsettani lattiasta. -Miten niin? Karoliina kysyy laskien samalla kätensä olkapäilleni. -Ois pitänyt tietää, ettei Nooa puhu vanhemmistaan siksi, että siellä taustalla on jotain helvetin kipeää. Mä riitelin siitä sen kanssa, pakotin sen kertomaan, mikä se asia oikein on. Nooan isällä on parantumaton syöpä. Se kuolee siihen! Musta tuntuu tosi pahalta Nooan puolesta. Ja mua hävettää, se ei varmaan anna mulle anteeksi ikinä tätä, sanon. Karoliina kietoo kätensä olkapäitteni ympärille, mutta juuri nyt se ei lohduta lainkaan. -Ethän sä voinut tietää, sun on turha syyttää itseäsi. Ja vaikka Nooa nyt olisikin vihainen, se antaa sulle kyllä anteeksi, kunhan ensin rauhoittuu. Ei tää ole sun syytäsi, tätini sanoo, mutta saa minut vain pudistelemaan päätäni. -Vai onko tässä vielä jotain muuta? Ela, ettei nyt vaan olisi niin, että Nooa on sulle vähän enemmän kuin kaveri? -Ei… tai ehkä vähän, kuiskaan. Vaikka Karoliina koittaakin urhoollisesti peittää hymyään, hän ei voi itselleen mitään. -Sitten sä selvität asiat sen kanssa. Ei se sua vihaa, usko pois, hän kuiskaa puolestaan minulle. Vaikka riitelystä johtuva paha olo on edelleen läsnä, olen silti onnellinen siitä, että minulla on sellainen täti kuin Karoliina. Asiat olisivat saaneet olla todella huonosti, jos edes hän ei olisi saanut piristettyä minua yhtään. 

8. osa