Ehkä se on vielä joskus siedettävämpää

Asioita on välillä ihan helvetin vaikeaa käsitellä. Ja vaikka niitä käsittelisikin, niistä voi olla ihan yhtä helvetin vaikeaa päästä yli. Toisinaan sen huomaa. Että luulee päässeensä yli jostain asiasta, mutta sitten se taas vyöryy ylitse lumivyöryn lailla ja muistuttaa siitä, miten paljon sydäntä särkee.

Musta tuntuu siltä, että mä elän jossain oudossa tilassa. Tilassa, jossa kaikki on ihan hyvin, mutta samaan aikaan jokin painaa syvällä sisimmässäni. Välillä se paine kasvaa suureksi ja tuntuu siltä, ettei siitä selviä ikinä. Että aina se sama asia ja tunne vaivaa uudelleen ja uudelleen. Varsinkin kuolema on sellainen asia, joka mua vaivaa. Se ikävä sitä kuollutta kohtaan osaa olla niin raastavaa, että tunteenpurkauksen saattaa saada aikaan vaikkapa jonkin sarjan kohtaus, jossa puhutaan menettämisestä. Menettäminen on kipeää, ei sitä voi kieltää. Mutta onko menettämisestä selviytyminen vieläkin kipeämpää?

Mulle suru ei ole ainoastaan musta ja raskas peitto pääni päällä, vaan se on myös sinistä ja lohdullista. Suruun voi tuudittautua. Surulla on niitä mustia huippukohtia ja sitten on niitä vaaleansinisiä hetkiä, jolloin sitä asiaa ei oikeastaan edes tunne, kunnes jokin asia taas saa säädettyä tunteen vahvuutta kovemmalle. Suru on niin monivärinen asia, että sitä on vaikeaa kuvailla. Se on mustaa ja sinistä, harmaata sumua ja se voi kulkea mukana missä vaan. Kaikesta surusta ei kai koskaan voi edes selvitä täysin. Sanonta aika parantaa haavat voi olla osittain totta, mutta ihan kaikessa se ei päde. Tv-sarjassa nimeltä Karppi päähenkilön pomo toteaa miehensä menettäneelle päähenkilölle, että paskat se mitään parantaa. Mutta se muuttuu siedettävämmäksi. Tämä on musta ihan totta. Kaikkea aika ei voi parantaa, mutta asian kanssa voi oppia elämään.
Ja silti suru osaa yllättää aina.

Viimeiset puoli vuotta on mennyt mun osalta vaihtelevasti. Välillä elämä on ollut aika paskan tuntuista, välillä on ollut niitä hyviä kausia. Paavon lopetus oli ehkä viimeinen niitti sille, miksi musta on tuntunut tältä vähän koko ajan. Edelleenkin musta tuntuu siltä, että mä oon jossain ulapalla, enkä saa ankkuroitua itseäni pysyvämmin oikein mihinkään. Sellainen iloisuus ei ihan vielä ole se vallitseva ja pääasiallinen tunnetila. Tunteet ailahtelee milloin missäkin ja välillä ne taas on tasaisia. Toivon, että ensi vuosi on helpompi kaiken suhteen.

On jotenkin niin hassua, että miten sitä aina luulee selvinneensä erinäisistä asioista, mutta sitten yhtäkkiä ne taas nostavat päätään. Selviytyminen voi olla odotettua vaikeampaa. Kaiketi suurimmasta surusta voi selvitä, mutta jokin suru jää elämään rinnalla loppuelämäksi. Mutta ehkä suru muuttuu joskus siedettävämmäksi.

Miten te koette surun? Millaista se teidän mielestä on?