Jos vielä olen sinun #14

Kristian

Minua väsytti. Minua todellakin väsytti, sillä Jessika oli herättänyt minut aivan liian aikaisin. Kello kolme neljäkymmentä ei oikein ollut minulle sopiva aika herätä. Mutta silti olin suostunut siihen, koska nainen, jonka takia täällä olin, oli pyytänyt sitä.
  -Hitto, miten mä vihaan tätä räntäsadetta. Toivottavasti poutaantuu, että tulisi illaksi pakkasta. Kristo, nyt sitten toimitaan äkkiä. Meillä on ehkä just ja just kaksi tuntia aikaa valmistautua. Plus se, että sä autat mua mun hiusten kanssa, Jessika sanoi minulle rämpiessään räntäsateessa kohti kotinsa ovea. Minä olin kuin puulla päähän löyty.
  -Mitä sä selität? En mä osaa laittaa sun hiuksia! parahdin.
  -Hölmö. Mä tiedän, että sä osaat letittää. Äläkä koita luistaa tästä, frendi, hän sanoi eikä antanut armoa. Yhtäkkiä minusta oli tullut myös Jessikan hiusassistentti.
Silti sanana frendi särähti korvaani kipeästi, sillä Jessi oli sanonut sen rauhallisesti ääni tasaisena. Ehkä olin ainut onneton tunteideni kanssa. Katselin kauempaa avaimiensa kanssa sähläävää Jessikaa, ja mietin, voisinko enää koskaan olla hänelle jotain muuta kuin kaveri.

Jessika

Kello läheni uhkaavasti viittä, kun sain viimeinkin meikkini tehtyä kunnolla loppuun asti. Välissä olin käynyt tarkistamassa milloin mitäkin asiaa laukustani ja kysynyt Kriston tilaa. Vastaukseksi olin saanut hieman ärtyneen kaikki on okein. Kristian ei selvästikään pitänyt siitä, että pyörin jatkuvasti hänen kimpussaan.
  -No niin, kitaristi. Ootko sä valmis? Pitäisi lähteä, parempi olla paikalla ajoissa kuin myöhässä, kysyin mieheltä, joka seisoi tummansininen puku päällä selkä minuun päin olohuoneessa.
  -Ihan kohta! Hiton kraka, Kristo sanoi turhautuneesti kääntyessään ympäri. Hetken aikaa katsoin säälittävää näpertämistä kravatin kanssa, kunnes otin ohjat käsiini.
  -Tuu tänne, viitoin Kristoa lähemmäs itseäni.
  -En tiennyt, että sä osaat solmia kravatin.
  -Mä taas luulin, että sä osaat. Jotain hyötyä siis siitäkin, kun Dani joskus pari vuotta sitten mursi kätensä. Silloin mun piti opetella solmimaan tää kuristusnaru, kiristin samalla kravattia. Kristo kiitti minua, mutta näin hänen silmistään surua, jota en olisi halunnut nähdä. En varsikaan rakkauden juhlan iltana. Siinä samassa havahduin Kriston katseeseen.
  -Sä näytät... Wau. Sä oot kaunis, toivottavasti mä olen sun arvoinen tänään, hän sanoi ja tunsin sydämeni heittävän voltin. Se laukkasi kovaa, eikä laukkaan mukaan hyppääminen ollut enää kaukana. En saanut antaa itseni rakastua uudelleen ihmiseen, jonka olin kerran saanut säpäleiksi. En saanut, vaikka Kristian näyttikin hyvältä hämärässä eteisessä katsellessaan ulos.
  -Ainahan sä oot, Kristo. Älä ikinä kyseenalaista sitä, ettetkö sä ois mun arvoinen. Sä oot ihana ja hirvittävän tärkeä mulle, vaikka ootkin välillä hankala. Mutta niinhän mäkin oon. Ja siksi me tarvitaan toisiamme. Anna mun auttaa sua jatkossakin saamaan elämä raiteilleen, sanoin vakava ilme kasvoillani. Tarkoitin jokaista sanaa, jonka sanoin. Ehkä Daniel oli ollut ensirakkauteni, mutta Kristianin myötä olin huomannut, että myös ensirakkauden jälkeen saattoi olla hyvin vahvaa rakkautta. Ehkä jopa vahvempaa ja syvempää, vaikeammin unohdettavaa ja vaikuttavampaa. Kristian koitti hymyillä minulle, vaikka häntä ei taatusti hymyilyttänyt. Kyllähän minä tiesin, miten sanani häneen vaikuttivat. Eihän tunteita koskaan saanut kaivaa hautaan.
Mutta minä olin tehnyt juuri niin. Ja vaikken sitä koskaan ollut halunnutkaan, tiesin vieväni samaan tapaan jatkamalla meidät samaan hautaan. Meidät. Sillä hetkellä tajusin, että olin ajamassa meitä kohti loppua. Katsoessani Kristianin sinisiä silmiä tiesin, mitä tehdä. Mutta kuinka ihmeessä vain yhtäkkiä pystyisi myöntämään kaiken kielletyn?
  -Lähdetään, nostin laukkuni lattialta. Ulkona ei enää satanut räntää ja taivas oli kirkastumassa samalla tavalla kuin mieleni. Kristo seurasi perässäni ja jollain ihmeellisellä tavalla tiesin, mihin kaikki tämä johtaisi.

Teki mieli syödä kynsiä. Aikaa esiintymiseen oli vielä toista tuntia, mutta jännitykseni kasvoi koko ajan enemmän ja enemmän. Kitaramme olivat edelleen siististi samoilla paikoilla, jonne olimme ne päivällä jättäneet. Kristo oli päätynyt juttelemaan sukulaisteni kanssa ja vaikutti pärjäävän ihan hyvin. Välillä hän vilkuili minua ja kelloa, hymyili rohkaisevasti ja sai jalkani tutisemaan.
  -Työ ootte valmiita? havahduin horteestani Saaran hiljaiseen ääneen korvani juuresta.
  -Luultavasti. Mut miuta jännittää ihan hitosti. Miun ääni tärisee! Onneks on tuo Kristo mukana, se lupas paikata miuta, jos tarvitsee, sanoin pitäen edelleen katseeni Kristossa.
  -Siun pitää sanoa se sille. Se, mitä sie tunnet. Jessi, mie käsken siun serkkunasi siun tehdä sen. Kristo rakastaa siuta jo, serkkuni sanoi, kiersi kätensä hetkeksi olkapäitteni ympärille ja kuiskasi sitten:
  -Miekin oon rakastunut. Tai ainakin ihastunut.
Salamana käännyin katsomaan Saaraa, mutta hän ehti pahaksi onnekseni vetää kädet pois harteiltani ja lähteä kohti keittiötä. En kehdannut rynnätä hänen peräänsä, vaikka sisäinen tiedonjanoni tietenkin heräsi. Sen sijaan keskityin jälleen Kristianiin, joka seisoi edelleen sukuni miesten kanssa ringissä, Markus heidän joukossaan. Vaikutti siltä, että Markus oli onnistunut pitämään Kriston kanssa liittolaisten katseen lähes huomaamattomana. Ja aivan yllättäen minulle tuli tarve puhua Kristianin kanssa.
  -Sori, mie vien teidän piiristänne yhden pois. Tuutko käymään, Kristo... siis Kristian, nykäisin hänet liikkeelle piiristä mukaani kohti vierashuonetta. Se oli tyhjillään, tiesin sen jo ennen oven avaamista, sillä Saara oli sanonut, ettei kukaan jäisi yöksi. Kristo seurasi minua hieman jäykästi, johtuen ehkä siitä, että lähtö oli niin pikainen. Taustalta kuului Zen Cafen "Todella kaunis"-laulun alkusoinnut.
  -Hitto että jännittää. Enää jotain reilu tunti, kun me ollaan siinä rappusten juurella takka takanamme soittamassa. Mun tekisi mieli pureksia kynsiä, purin hermostuneisuuttani Kristoon samalla kun kuuntelin laulun sanoja. Musiikki oli ehkä hivenen liian kovalla.
  -Haluutsä... Kristo ei ehtinyt edes kysyä, hieman vain levittää käsiään, kun minä jo työnsin käteni hänen puvuntakkinsa alle, jotta kylmät sormeni edes hieman lämpenisivät. Ja siinä me taas olimme, kahdestaan tiukasti toisiimme takertuneina. Kristian silitteli hiljaa hiuksiani, painoi leukansa vasten päätäni ja sai sydämeni sykkeen tasoittumaan.
  -Sä tiedät kyllä, että se menee hyvin. Nuppu, sä oot tähti. Sun sisällä asuu stara, luota siihen staraan edes pieni hetki. Jos sä mokaat, mä autan, jos mä mokaan, sä autat. Me ollaan team Jessi ja Kristo forever, hän kuiskasi viimeiset sanat hiljaa, kokeili, miten reagoisin.
  -Kristo, kiitos. Ilman sua ei ois tätä iltaa, kuiskasin ja varastin vielä hetken hänen halauksessaan, pidin käsiä puvuntakin alla ja hengitin hänen tuoksuaan sisääni.
Kertaakaan ennen sitä hetkeä en ollut ollut niin varma siitä, kenet minä halusin.

Minuutit tuntuivat kiitävän ohitse, Saara kävi antamassa viimeisen tsemppihalin ja Kristo pysytteli koko ajan lähelläni. Kello oli pari minuuttia vajaa yhdeksän, kun Markuksen kaveri kävi viittomassa hiljaisin elein meitä lavaa kohti. Jalkani tärisivät, melkein jouduin nojaamaan Kristoon pystyssä pysyäkseni. Kaksi korkeaa jakkaraa keskellä koroketta olivat varattu meille. Mikit olivat mikkiständeissä, nuotit telineissä ja kitarat omissa kitaratelineissään. Takan päällä paloi muutama kynttilä. Joku, luultavasti Saara painoi valoja pois muualta talosta jättäen takan edustan valaistuksi. Hyvä, etten alkanut itkemään, niin paljon minua kosketti koko tunnelma. Kristo sipaisi hellästi kättäni kuin rohkaistaakseen minua. Koko kroppa täristen istuin omalle jakkaralleni, nostin oikean jalan vasemman päälle, tarkistin, ettei mekon helma jäänyt huonosti ja näin katseen nostaessani Jannin seisomassa tiukasti Markuksen kainalossa kyyneleet silmissään. Vilkaisin Kristoa, hän katsoi takaisin rauhallisesti. Henkäisin kerran syvään, laitoin mikin päälle ja jännitin. Äiti katsoi sivulta minua, hymyili rohkaisevasti ja hetken aikaa kuvittelin ylpeän isän hänen viereensä. Tänään isä ois nähnyt, että mustakin on johonkin, ajattelin, karistin sitten ajatuksen pois ja aloitin hitaasti.
  -Rakas Janni, Markus. Tää päivä on teidän päivä, työ ootte kauniita yhdessä. Mie ja Kristian saatiin valtavan suuri kunnia soittaa teille tänään, kun juhlitaan teidän rakkautta. Mie valitsin nää seuraavat biisit, koska miusta ne kuvaavat teitä hyvin. Sen mie vielä haluan mainita, että erityiskiitos Kristianille, joka opetteli parissa kuukaudessa soittamaan kitaraa melkein paremmin kuin mie. Ja tietenkin kiitos myös siulle, Markus. Sie annoit meille mahdollisuuden, puhuin ja huomasin sekä Jannin että monien muiden pyyhkivän silmiään. Päätin jatkaa, ennen kuin aloin itsekin kyynelehtimään yhtään sen enempää.
  -Meidän ensimmäinen biisi on Järjetön rakkaus. Ei teidän rakkaus järjetöntä ole, mutta mie uskon, että teette toistenne puolesta mitä tahansa. Janni ja Markus, tää on teille, sanoin ja vilkaisin Kristiania, joka hymyili. Aloittaminen tuntui hieman vaikealta, mutta onneksi oli Kristo, joka hoiti tilanteen. Hän aloitti soittamisen, minä jatkoin perässä ja aloitin laulamisen.
  -Lähde jonkun toisen matkaan, soita mulle yöllä vuoden päästä taas, voit olla varma, hetkeekään en mieti, ehdoitta mä saavun sua noutamaan.
Ja minä leijuin, sulauduin lauluun täydellisesti, soitin kitaraa ja tunsin syvällä sydämessäni syvää onnea siitä, että juuri Kristian oli kanssani soittamassa.

  -Seuraavaksi me soitetaan Jos sä tahdot niin. Se on teille tärkeä kappale jo muutenkin, mutta toivottavasti ette ihan itke silmiä päästänne. Itkeä saa, kunhan itkette onnesta, kuulen oman ääneni hieman outona täydellisen sulautumisen jälkeen. Odotan, että Kristo on valmis, hymyilen hennosti hänelle ja sitten me taas menemme. 
  -Jos sä tahdot niin... 
Laulu jatkuu minun ja Kriston vuorottaisena lauluna kertosäkeeseen asti. Sitten alamme laulaa yhdessä. Ja taas adrenaliini virtaa suonissani. Laulun loputtua on pakko pitää muutaman sekunnin tauko, avata uusi sivu nuottivihkosta rauhallisesti ja vetää sitten kerran syvään henkeä, sillä seuraava kappale on minulle se vaikein kappale. Juuri se kappale, joka saa minut itkemään. 
  -Rakas Janni, Markus. Viimeinen kappale on miulle itselleni todella tärkeä, mutta mie tiedän, että sanat pätee teidän suhteeseen täydellisesti. Jos ette vielä ole tarvinneet nenäliinaa, nyt kannattaa varautua, sillä solistillakin voi mennä roska silmään, koitan keventää tunnelmaa ja aloitamme kappaleen esittelemättä sitä sen tarkemmin, sillä kaikki kyllä tuntisivat laulun nimeltä Oothan tässä vielä huomenna. Laulu kuuluu vahvana, mutta herkkänä. Kaikki tuijottavat meitä, osa pyyhkii alituiseen silmiään. Meidän äänemme yhdessä kuulostavat siltä, että roikkuisimme toisissamme kiinni. Mutta niinhän asia oli. Minä todella toivon, että Kristian olisi vieressäni vielä huomennakin. 
Esityksen jälkeen jalat tärisevät, Kristo halaa minua tiukasti jo lavalla ja Janni sitäkin tiukemmin päästyään luokseni. On ihanaa nähdä hänen kasvoillaan onnen kyyneleitä. Ja sitten minäkin itken, hieman vain, mutta kuitenkin. Kristo pelastaa tilanteen kaappaamalla minut uudestaan halaukseen, jotta saan kuivata kyyneleeni piilossa. Joku raportoi tähdistä taivaalla. Toivon, että isän tähti oli suotuisassa asennossa. Saara hymyilee minulle ja tunnen onnen kuplivan sisälläni. Ennen kuin alan vetistelemään yhtään enempää, ohjaan meidät pakkaamaan kitarat, mikit ja nuotit takaisin laukkuihin. 

Keittiöstä kuului puhetta. Minä olin väsynyt koko päivän valvomisesta ja jännittämisestä. Olimme raahanneet Kriston kanssa kaiken muun paitsin kitarat äidin autoon. Kello oli hieman vajaa kymmenen.
  -Jessi ja Kristian oli upeita. Miettikää, miltä ne näyttäisi yhdessä. Jos ne olisi yhdessä. Ne olisi täydellinen pari, Jannin ääni kuului hiljaisena käytävälle, kun kävelin kohti keittiötä. Koitin olla kuin en tietäisi mitään koko keskustelusta.
  -Myö ollaan nyt lähdössä, nojasin ovenpieleen. Janni näytti yllättyneeltä.
  -Mitä? Lähdette jo? Voi kökkö. Ihana kuitenkin, että olitte. Tuutte sitten soittamaan meidän häihinkin, toi tunnelma oli uskomaton, Janni lähestulkoon varasi minut ja Kristianin soittamaan omiin häihinsä.
  -No katsotaan nyt. Onnea vielä teille, toivottavasti elämä kohtelee teitä hyvin, sanoin ja halasin vielä serkkuani. Kuin tilauksesta Kristokin ilmestyi paikalle, ja Janni halasi myös häntä. Olin vain helpottunut, kun viimein pääsimme ulos talosta pois ihmisvilinästä. Vaikka juhlat olivatkin mukavia, ne vaativat silti aina veronsa. Varsinkin, jos oli itse suuressa osassa juhlia. Kristokin näytti väsyneeltä, oikeastaan vielä enemmän väsyneeltä kuin minä, ja tavallaan ymmärsin sen, miksi niin oli. Hän oli joutunut keskelle vieraita ihmisiä jo muutenkin pitkän päivän päätteeksi. Avasin auton takakontin oven ja työnsin kitarani sinne. Kristo laittoi itse oman kitaransa omani viereen ja huokaisi sitten helpotuneena.
  -Olipahan ilta. Ja päivä. Mut oli ihan helvetin siistiä, kiitos Jessi, kun otit mut tänne, hän sanoi.
  -Kiitos itsellesi. Ilman sua mä en ois pystynyt tuohon äskeiseen. Kaikki meni just suunnitellusti ja paremmin. Sä olit mulle tukipilari, sanoin ja istuin hetkeksi pelkääjänpaikalle autoon jättäen oven auki. Kristo jäi seisomaan kadulle katulampun valon alle. Sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Jännitti. Kriston hiukset olivat kerrankin pysyneet poissa silmiltä johtuen ehkä siitä hiusgeeli määrästä, jonka hän oli hiuksiinsa laittanut. Se oli tavallaan omituista. Se, etteivät hiukset olleet hänen kasvoillaan. Hän, minun Kristoni, näytti vieraalta ja tutulta samaan aikaan. Varovaisesti nousin ylös autosta ja kävelin tärisevin jaloin hänen luokseen, liian lähelle ollakseen totta. Nostin katseeni Kriston silmiin, tutkin jälleen kerran niiden kaunista sinistä väriä ja sitten minä puhuin. Puhuin siitä, mitä olin peitellyt koko ajan.
  -Kristian. Sä tunnut hyvältä mun sydämessä. Kun sä oot mun lähellä, mun ei tarvitse pelätä sua tai mitään. Sä pysyt siinä siihen saakka, että mä sanon sulle, että sun pitää lähteä. Enkä mä aio sanoa niin, koska sä oot liian tärkeä mulle. Ja mä tiedän loukkaavani sua joka päivä aina vaan enemmän ja enemmän ihan vain siksi, etten suostu myöntämään sitä hiton asiaa. Mä en saa sua pois mun mielestäni. Kristian, me ollaan forever Jessi ja Kristo, puhuin ja tiesin, että Kristo tiesi minun olevan tosissaan, eikä osannut kuin katsoa syvälle silmiini.
  -Ja vielä yksi asia. Sä tunnut hyvältä mun sydämessäni, mutta sä myös näytät hyvältä. Oot aina näyttänyt. Ihan siitä sateisesta ensitapaamisesta asti, sanoin ja hivuttauduin vieläkin lähemmäs. En voinut vastustaa kiusausta. Vein käteni Kristianin niskalle, varvistin hieman ja suutelin sitten häntä. Poskiin sattui, kun koitin olla hymyilemättä. Hän vastasi suudelmaan, painoi meidät vasten kivistä tehtyä aitaa ja hetken aikaa oli vain me. Tuntui kuin hetki olisi kestänyt ikuisuuden.
  -Joku voi tulla, kuiskasin roikkuen edelleen Kriston kaulassa, enkä oikeastaan edes halunnut päästää irti. Kun jostain, jota oli kaivannut aivan liikaa, sai kiinni, siitä ei halunnut irroittaa.
  -Kaikki luulee, että me ollaan vaan frendejä, Kristo kuiskasi pitäen minusta kiinni. Se, mitä hän sanoi, oli totta. Olimme kieltäneet kaiken niin jyrkästi, että kaikki olivat alkaneet uskoa valheeseen. Se oli valhe. Minä ja Kristian olimme jo pitkään olleet kaikkea muuta kuin kavereita. Enkä jaksanut enää esittää, etteikö minulla olisi tunteita. 14. maaliskuuta todellakin muutti kaiken.

Kristian

Istuin autossa pelkääjänpaikalla, sillä Jessi oli halunnut ajaa. Se, mitä hänen serkkunsa pihalla oli tapahtunut, oli jotain sellaista, johon en ollut varautunut. Mutta se oli samalla vapauttavaa, sillä olin ikävöinyt häntä aivan liikaa viime aikoina. Ja siinä suudelmassa oli ollut miljoona eri tunnetta. Kaipaus, vapaus, ikävä, helpotus ja jopa rakkaus. En ollut koskaan kaivannut ketään niin kuin Jessikaa. Ja nyt istuin hänen äitinsä autossa sekaisin tunteista. Aivan kuin olisin juonut itseni humalaan. Tai sitten tunne ei johtunut Jessistä, vaan väsymyksestä.
  -Otetaan vaan kitarat ja mikit pois autosta tänään, loput saa jäädä huomiseen, havahduin vasta heidän kotinsa pihalla. Ajatus kulki hitaasti, ja kesti oman aikansa, että ymmärsin, mitä Jessi sanoi. Hän oli jo sulkenut auton oven perässään ja katsoi minua ikkunasta kysyvästi. Nopealla tahdilla irroitin turvavyöni ja avasin oven. Ilma ulkona tuntui viileältä, mutta ei kuitenkaan purevan kylmältä, kun viimein seisoin auton vieressä kitaralaukku toisessa ja mikkilaukku toisessa kädessä. Jessika huitoi minua kävelemään luoksensa. Minusta tuntui siltä, etten saanut itseäni kunnolla hereille horrostilasta, jossa olin ollut koko automatkan ajan. Korvissani soi jokin minulle tuntematon rock-kappale, joka oli kuulunut radiosta jossain kohtaa. En osannut sanoa missä, koska en tuntenut seutua, eikä Jessika ollut ymmärrettävästi jaksanut selittää minulle, missä olimme milloinkin olleet.
  -Hitto mun jalat on kipeät, hän huokaisi lähinnä itsekseen, kun olimme päässeet sisälle. Hän veti heti korkokengät pois jaloistaan, ja näytti sitten onnelliselta. Aidosti onnelliselta. Olohuoneen puolelta ikkunalaudan nurkasta loisti pieni pöytävalo, jonka Jessika oli jättänyt päälle lähdettyämme Jannille ja Markukselle. Valo oli pehmeä ja keltainen, ja minua väsytti. Raajat tuntuivat raskailta, kun lähestulkoon rojahdin sohvalle istumaan. Jessika oli eksynyt suuren kirjahyllyn luokse tuijottamaan hieman kiiltelevin silmin yhtä tiettyä kuvaa. Kyllä minä tiesin, mikä kuva se oli, vaikken nähnytkään sitä.
  -Sä oot edelleen sun fai... isän näköinen jollain tavalla. Sä oot kaunis, oot aina ollut. Sun isä ois susta hiton ylpeä, jos olisi täällä, sanoin ja hetken aikaa pelkäsin sanoneeni jotain väärin, kun Jessikan olkapäät hytkyivät.
  -Kristo, isä ois meistä molemmista ylpeä. Eikä oo ensimmäinen kerta, kun sä sanot mua isän näköiseksi. Mä voin kuvitella, että isä ois ensin ollut järkyttynyt mun valinnasta, mutta sitten se ois oppinut tykkäämään susta. Isä hyväksyisi sut ihan satasella, hän sanoi ja nauroi ehkä ensimmäistä kertaa koko iltana sellaista aitoa, aidosti iloista naurua.
  -Tästä puuttuu enää klassinen musiikki, sanoin. Se sai Jessin hymyilemään samalla kun hän käveli luokseni. Puulattia narisi aina välillä hänen askeltensa alla ja sitten hän jo olikin edessäni seisomassa. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin ennen kuin istui varovaisesti syliini. Jessika kietoi kätensä ympärilleni ja minun teki mieli sanoa kolme sanaa.
  -Jessi, mä rakast..., en ehtinyt lauseen loppuun, kun Jessika suuteli minua varmasti siksi, että halusi hiljentää minut hetkeksi, mutta myös siksi, jotta pystyi viestimään sen, minkä tunsin sisimmässäni.
Ei vielä Kristian. Ei vielä. 
Ja minä hyväksyin sen. Pääasia oli se, että me kaksi olimme vihdoin oikeassa paikassa. Juuri oikeassa paikassa ja juuri oikeassa hetkessä. Missä muuallakaan kuin toistemme lähellä. Ja vaikka kaikki olikin siinä nimenomaisessa hetkessä kaunista ja särötöntä, kaikki saattoi muuttua hyvin äkkiä jälleen vaikeaksi selviytymistaisteluksi. Enkä edes minä osannut arvata, että kaikki se tapahtuisi niin äkkiarvaamatta ja juuri silloin, kun luuli menneisyyden virheiden olevan korjattavissa.

15. osa