Jos vielä olen sinun #15

Jessika

Jos ihminen rakastui, hän ei kai hetkeen pystynyt keskittymään kuin siihen yhteen ihmiseen, siihen tilanteeseen ja siihen uskomattoman syvään tunteeseen. Rakkaus oli kaunista, mutta se osasi olla myös raastavan repivää ja vaikeaa. Eikä voinut rakastaa ennen kuin rakasti itseään. Jos rakasti, rakkaus ei voinut kestää. Eikä kaikki muukaan rakkaus aina kestänyt. Ja juuri silloin, kun kuvittelit kaiken olevan hyvin, joku ravisutti kaikkea järjestettyä uudelleen. Palapelin kasaaminen oli aloitettava alusta.
Mikään ei kuitenkaan poistanut sitä, että minä rakastin Kristiania. Minä helvetti sentään rakastin häntä. Mutta siltikään kaikki ei mennyt kuin suunnitelmissa. Olisipa kaikki mennyt toisin.
Tai ei ehkä sittenkään. Ehkä oli sittenkin vain hyvä, että kaikkea ympärillämme ja sisällämme ravisteltiin vielä kerran, ennen kuin palapeli oli siinä kunnossa, että sitä saattoi laajentaa.

Sillä juuri sillä hetkellä kaikki palapelin palat levisivät lattialle uudelleen.

Kristian

Oli kulunut muutamia viikkoja siitä eräästä maaliskuun illasta, jolloin minä olin saanut Jessikan takaisin. Minä lähes itkin onnesta, kun hän oli lähelläni, eikä kieltänyt minua suutelemasta itseään. Kevättalvi oli vaihtumassa selkeäksi kevääksi, mutta aina toisinaan kaupungin yllä roikkui paksu sumuverho, joka ei kuitenkaan pystynyt masentamaan minua nyt kun asiat olivat vihdoin kohdallaan.
Tai ainakin melkein.
  -Kristian, mikä sulla on? Sä oot ollut koko viikon ihan outo aina kun oot saanut jonkun viestin. Mikä se oikein on? Jessika kysyi minulta ja haki katsettani. En olisi halunnut vastata kysymykseen. En silloin, kun mieltäni painoi oma äitini.
  -Mutsi. Se on jankannut koko viikon, että haluaa puhua mun kanssa. Mä en oo puhumassa sen naisen kanssa enää, sanoin ja saatoin arvata, mitä Jessika aikoi sanoa. Hän katseli minua kuin miettien, uskaltaako sanoa mitään.
  -Pitäiskö sun antaa sille mahdollisuus? Älä jooko heti näytä tuolta.
Minä vain tuhahdin. Äitini herätti minussa ainoastaan vihaa, riitti, että olin isän kanssa väleissä. Paitsi että myös hän oli yrittänyt käännyttää minua.
  -Miksi hemmetissä mun pitäisi antaa joku hiton mahdollisuus mutsille? Se pilasi tilaisuutensa jo silloin, kun mä olin skidi. Etkö sä ymmärrä, Jessika! Luuletko sä todella, että kaikki unohtuu sormia napsauttamalla. Ei ikinä! korotin ääntäni ja huomasin kyllä, ettei Jessika säikähtänyt ääntäni. Hän oli oppinut taistelemaan kanssani, ei aina vain seisomaan kiltisti vieressäni.
  -Ja sä tiedät helvetin hyvin, etten mä tarkoittanut sitä noin. Toi on Kristian ihan turhaa. Mä en oo pakottamassa sua mihinkään, mutta musta sun ois hyvä kuulla, mitä sun mutsilla on sanottavanaan, Jessika puolusti edelleen kantaansa.
  -Sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin. Anna jo olla, sä et tunne sitä ollenkaan. Kyllähän sun pitäisi tietää, mitä mutsi on tehnyt.
Huokaisin syvään. Vaikka Jessika olikin minulle rakas, hän oli välillä rasittava. En aikonut puhua äitini kanssa, sillä niin olisin vain kaatanut suolaa haavoihin. Äitini oli jättänyt liikaa haavoja mieleeni, eikä niitä voinut parantaa, vaikka isän mukaan äiti oli ollut jo useamman viikon selvänä.
  -Sä tiedät, etten mä halua riidellä sun kanssa, mut mä en muuta kantaani tossa asiassa. Usein ihmiset ajattelee, etteivät halua puhua jonkun kanssa, vaikka se puhuminen saattaisikin helpottaa. Puhuisitte asiat halki. Jos sun äitisi kerran haluaa olla raitis, se tarvitsee jotain, jota odottaa siltä raittiudeltaan, Jessika sanoi ja käveli lähelleni. Hän yritti solmia kanssani aselepoa, ja kaikista vähiten halusin riidellä juuri hänen kanssaan.
  -Mun pitää miettiä, huokaisin syvään ja halasin sitten Jessikaa kuin pahoitteluksi siitä, että olin huutanut hänelle. Ei hänelle huutaminen koskaan ollut mukavaa, päinvastoin se oli hirveää. Onneksi tiesin, ettei Jessika ollut minulle vihainen. Hän oli itse tiennyt leikkineensä tulella.

Aurinko paistoi pilvien raosta oikeastaan heti, kun kuukausi oli vaihtunut maaliskuusta huhtikuuksi. Keväinen Helsinki ei siltikään enää tuntunut minulle kodilta. Olin kai ehtinyt jo tottua toisenlaisiin ihmisiin ja erilaiseen, omalla tavallaan rauhallisempaan kaupungin sykkeeseen uudessa kotikaupungissani. Toisaalta paikka ei ollut minulle enää täysin uusi, olinhan asunut siellä melkein kaksi vuotta. Hyvä on, ehkä vasta puolitoista, mutta kuitenkin.
  -Muistatkos mitä tykkäsit aina lapsena tehdä? isäni kysyi minulta ja katsoi ulos ikkunasta. Pihalla oli pieniä lapsia leikkimässä, innokkaimmat olivat jo kaivaneet hiekkalelut esille. Kohautin olkapäitäni, sillä en saanut mieleeni mitään erityistä tapahtumaa.
  -Silloin kun olit ihan pieni, alle 5-vuotias, tykkäsit aina mennä ojaan leikkimään. Riikka ei oikein arvostanut asiaa, etenkään, jos saappaasi hörppäsivät sitä kuravettä itsensä täyteen. Olit sinä joskus kuulemma alkanut uimaan siellä ojassa ihan vain siksi, että olit provosoitunut kielloista, isä naurahti. Minuakin hymyilytti, mutta ei siksi, että muistoon liittyi äiti. Kai minusta oli jo silloin huomannut, että olin hieman villi tapaus, mitä nyt Jessika oli minua rauhoittanut.
  -Se varmaan sitten onkin yksi ainoista hyvistä lapsuusmuistoista, sanoin ja tiesin kääntäväni veistä isän sydämessä. Hän katsoi minua pitkään surullisilla silmillään, ennen kuin huokaisi.
  -Onko sun aivan pakko vihata äitiäsi? Äitisi on toiminut sua kohtaan väärin, mutta se haluaisi nyt korjata sen, mitä korjattavissa on. Puhuisit edes kerran sen kanssa, jotta Riikka saisi sanottua sen, mitä aikoo sanoa. Äitisi katuu ihan oikeasti, ja nyt jos koskaan se tarvitsee meitä. Tulisit edes vähän vastaan tässä asiassa, isä sanoi, muttei saanut päätäni käännettyä. Lähinnä minua ainoastaan ärsytti jatkuva Riikasta puhuminen. Hän ehkä oli äitini, mutta hän oli myös vahingoittanut minua kaikista ihmisistä eniten, vaikkei isälläkään ollut toiminnassaan kehuttavaa.
  -Mä en oo kommentoimassa tätä asiaa enää mitenkään, koska faija, sä tiedät jo mun mielipiteen ja vastauksen, vastasin samalla sekoittaen lusikalla jo jäähtynyttä kahvia. Siinä samalla hautasin isän pettyneet kasvot itseltäni piiloon, pois mielestäni. Vaikka vihaaminen olikin raskasta, en ollut valmis antamaan noin vain anteeksi. Mutta silti minä toivoin, että lopulta isä tai Jessika saisi pääni käännettyä. Katsoin uudelleen alas ikkunasta. Piha oli hiljentynyt, vain yksi yksinäinen hiekkalapio oli jäänyt hiekkalaatikon reunalle odottamaan leikkijää. Jokin sai minut toivomaan, että jokaisella hiekkalaatikon lapsella oli oma, turvallinen koti. Hiljaisuus oli vallannut asunnon. Vain kellon tikitys kuului jokseenkin liian vaativana.
  -Mun täytyy mennä nyt, sanoin. Nousin pöydästä, jätin puoliksi juodun kahvin mukiin ja vilkaisin vielä isää. Hän vaikutti vaipuneen ajatuksiinsa, eikä juuri reagoinut lähtööni. Taivas oli vain kirkastunut entisestään, mutta pilvet pääni päällä eivät olleet kadonneet mihinkään. Ne ainoastaan tummuivat. Ja minä arvasin, että lopulta niistä tulisi mustia.

16. osa