Jos vielä olen sinun #8

Kristian

Sinä aamuna, kun olin herännyt aikaisin ehtiäkseni kahdeksaksi rautatieasemalle Jessiä varten, mietin edellistä vuotta. Jouluaattona olin ikävöinyt häntä ja olin halunnut haudata kasvoni hänen hiuksiinsa.
Edelleenkään en saanut tehdä sitä. Ja tiesin, ettei se ehkä koskaan olisi mahdollista.

Jessika

Jouluaatto tuli ja meni. Ei ehkä aivan niin, mutta nopeasti se kuitenkin oli ohi. Pahaksi onnekseni huomasin ikävöiväni Kristiania luvattoman paljon. Ja tapansa mukaan asia ei jäänyt Saaralta huomaamatta.
  -Sie ikävöit jotain tyyppiä. Mie näen, että sie oikein piehtaroit siinä ikävässäsi ihan kuin se olisi kiellettyä.
  -En mie saisikaan ikävöidä tällä tavalla Kristiania. Pitäisi olla vaan frendejä, mutta mie tiedän, että myö ollaan jotain muuta. Kai, sanoin ja käänsin katseeni ulos. Taivas oli kirkastunut ja koitin etsiä taivaalta isän tähteä. Jos isä olisi ollut täällä, kaikki olisi ollut selvempää.
  -Sie oot hölmö, jos vastustat tunteita. Sie oot kohta ihan solmussa, enkä mie haluaisi avata sitä solmua kirveellä. Se solmu on vielä pelkkä lukko, ja siulla on siihen avain. Käytä sitä avainta vielä kun voit! Saara huokaisi ja pakotti minut katsomaan itseään silmiin.
  -Mie en halua vääntää tästä nyt. Ihan helvetin vaikea aihe jo muutenkin! tiuskaisin, sillä minua ahdisti. Ahdisti se, etten saanut ottaa kiinni Kristianin takin liepeistä ja roikkua niissä hakien pelastusta. Minun piti kantaa itseni, ei antaa jonkun toisen kantaa minua.
  -Mie en voi! Mie en voi sanoa niitä asioita Kristianille, vaikka haluaisinkin. Pitäisi vaan tyytyä siihen, mitä on, koska mie en halua hajottaa sitä tyyppiä enää mun käsiini. Mie tiedän, että Kristo hajoaa heti, jos mie sanon jotain ja vedän sen sitten takaisin. Mie en voi puhua, jatkoin käännettyäni selkäni Saaralle. Tiesin, että se oli typerää. Hän halusi vain minun parastani, mutta aina en osannut suhtautua asiaan niin. Tuntui siltä, ettei kukaan pystynyt ymmärtämään rakkautta, joka piti lakaista maton alle, jos ei halunnut hajottaa toista ihmistä tuhannesosiksi, ei sillä, ettenkö itse olisi jo ollut hieman rikki. Mutta asia piti piilottaa, näyttää, että pystyisi muuhunkin kuin vain johonkin epämääräiseen kaveri-parisuhdesekoitukseen. En kaivannut sekavuutta elämääni. Halusin, että kaikki olisi ollut taas selvää silmieni edessä.
Mutta en nähnyt kunnolla edes muutaman päivän päähän.
  -Kyllä se vielä helpottaa, usko pois, Saara koitti rohkaista minua ja laski kätensä olkapäälleni. Annoin hänen pitää hetken aikaa kätensä siinä, kunnes puistelin sen pois.
  -Joo, niin varmaan, huokaisin epäluuloisesti ja nostin käteni pysäyttämisen merkiksi Saaralle, joka koitti laskea kättään uudelleen olkapäälleni.
  -Hyvä on, Jessi. Mie lupaan auttaa siuta kuitenkin edelleen myös silloin, kun apua tarvitaan, hän sanoi ja sai minut muodostamaan huulillani äänettömän kiitoksen. Saara vain nyökkäsi kadoten sitten pois huoneesta jättäen oven raolleen. Olohuoneesta kuului pienimpien serkkujeni ääniä. Katsoin viimeisen kerran taivaalle ja lähdin sitten itsekin koittaen unohtaa vellovan ikävän sisälläni.

Oli uudenvuodenaatto, mutta raketit eivät saaneet mahaani kuplimaan sillä tavalla ilosta, vaikka ne kauniita olivatkin. Janni oli hehkunut aiemmin päivällä onnea esitellessään sormustaan. Olin halannut serkkuani vahvasti ja samalla hymyillyt Markukselle, joka muodosti huulillaan lauseen kiitos avusta. Hetkeä myöhemmin olin ollut myös hieman kateudesta vihreä. Janni oli seisonut aivan kiinni Markuksessa tämän suukottaessa Jannin otsaa. Olin joutunut menemään ulos hevosia katsomaan rauhoittaakseni mieleni. Hevoset olivat vain pärskähdelleet rauhallisina syöden samalla heinää. Ja siksi olinkin säikähtänyt Markusta, joka ilmestyi jostain takaani viereeni.
  -Jessika. Miulla on siulle yks pyyntö. Mie tarviin siun apua. Siehän soitat kitaraa ja laulat? Mites toi 14. maaliskuuta? Tulisitko sie soittamaan muutaman kappaleen miun ja Jannin kihlajaisiin? Markus kysyi minulta. Menin hämilleni kysymyksestä.
  -Siis mie? Kaikista ihmisistä just mie? Markus, en mie... tai, kyl mie voin! Totta kai mie voin. Saanko mie päättää kappaleet? suostuin sen enempää miettimättä.
  -Hei, tosi hyvä juttu, että sie suostuit. Ja joo, saat päättää biisit. Tää on varmasti iso juttu Jannille, mut yksi asia. Janni ei tiedä tästä. Mie en tuu puhumaan tästä sille, mie haluan yllättää sen. Lupaathan olla kertomatta? hän kysyi minulta, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen.
  -Tietysti mie oon hiljaa. En tiedä aiheesta mitään, sanoin ja kohautin olkapäitäni esittääkseni, etten tiennyt mistään mitään.
  -Hyvä. Mie luotan siuhun. Ja kiitos tuhannesti. Et ikinä arvaa, kuinka paljon tää Jannille, meille, tuleekaan merkkaamaan, Markus puristi kättäni tiukasti. Sitten lähetin hänet matkoihinsa, jottei kukaan alkaisi epäilemään mitään. Sade käveli aidan viereen heinäkasansa luota ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni.
  -Miun rakas kauraturpa. Älä siekään kerro Jannille, kuiskasin. Kuin ymmärryksen merkiksi hevonen nyökytteli päätään ja palasi sitten syömään heiniään. Jossain syvällä rinnassani tunsin, että 14. maaliskuuta tulisi muuttamaan jotain kenties pysyvästi.

Kristian

Seisoin torin laidalla yksinäni kellon lähennellessä puolta yötä. Raketteja paukkui enemmän ja vähemmän, humalaiset hoipertelivat ympäriinsä ja jokin sai minut toivomaan, että jokaisella heistä olisi oma Jessikansa. Hän oli huolehtinut minut aina turvaan, kun olin itse ollut humalassa. Ja se sai minut tajuamaan, kuinka paljon hän oli uhrannut takiani. Kello löi kaksitoista. Raketit valaisivat taivaan pienen hetken ajan. Ja sen hetken aikana kirjoitin Jessille viestin.
Hyvää ja onnellista uutta vuotta, Nuppu!
Mutta sitten muistin, ettei hän ollut enää Nuppu. Poistin kohdan ja kirjoitin siihen Jessi. Vastauksena sain viestin, joka lämmitti sydäntäni kylmässä.
Kiitos samoin, Kristo. Pian nähdään! Mä oon tulossa takaisin ylihuomenna. Vähän harmittaa jättää äiti ja hevoset ja kaikki muutkin taas tänne, mutta kiva nähdä sua ja Elenaa. Ihana ku oot <3
Ja tiesin odottavani ylihuomista enemmän kuin oli sallittua.

Tammikuun iltapäivä oli hämärtynyt jo aikaa sitten melkein pimeäksi, mutta odotin silti Jessiä hänen rappunsa alaoven edessä. Hän oli luvannut tulla avaamaan oven mahdollisiman nopeasti, jottei minun olisi tarvinnut seistä kiristyvässä pakkasessa kovinkaan kauaa. Jessi oli kuitenkin jäänyt jonnekin hidastelemaan, joten oli jo lähellä, ettenkö olisi hyppinyt pysyäkseni lämpimänä, kun hän viimein melkein juoksi raput alas avaamaan ovea.
  -Moi! Sori Kristo, mä en millään meinannut löytää mun avaimia. Olin taas tunkenut ne väärän takin taskuun, eikä Elena ole kotona, että voisin lainata sen avaimia. Tuu sisälle sieltä pakkasesta, hän pahoitteli kiertäen kätensä ympärilleen.
  -Vähän on kyl kylmä, sanoin kävellessäni Jessin perässä kolmanteen kerrokseen. Vasta heidän eteisessään Jessika halasi minua.
  -Sähän oot jäässä. Sori vielä. Mulla oli sua ikävä, hän sanoi nopeasti niin, että ehdin tajuta vain yhden lauseen.
Mulla oli sua ikävä. 
  -Niin mullakin sua, sanoin rutistaen hänet aivan lähelleni. En olisi vielä siinä vaiheessa uskonut, mitä 14. maaliskuuta tulisi meille tarkoittamaan, sillä enhän tiennyt koko päivästä vielä mitään. Mutta se päivä, se päivä saattoi varmistaa kaiken.

9. osa