sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Jos vielä olen sinun #11

Jessika

Talviset iltapäivät yksin kotona eivät olleet enää muutamaan viikkoon olleet tuntuneet pahalta. Yksinäiset iltapäivät olivat täyttyneet kitaroista, nuoteista, opettamisesta, nauramisesta ja tietenkin kyyneleistä. Kristian oli nopea oppimaan, enkä epäillyt lainkaan, etteikö hän olisi osannut soittaa varsin hyvin maaliskuussa Jannin ja Markuksen päivänä. Itse keskityin harjoittelemaan ja hiomaan ääntäni, jotta lauluni kuulostaisi mahdollisimman hyvältä. Ja ehkä hieman sallimattomasti minä annoin itselleni luvan päästää Kriston ihoni alle. Ja minä tiesin, että tunteiden peittelystä tuli sen mukana entistäkin hankalampaa, mutta jostain syystä en jaksanut välittää. Mitä väliä, vaikka tunne myllertäisikin sisälläni?

Oli ensimmäinen pilvetön ilta ikuisuuteen. Tai siltä se tuntui. Kuu valaisi taivaalla ja tähdet tuikkivat pakkasessa. Kristian käveli vierelläni ja höpötti niitä näitä ilman sen suurempaa tarkoitusta.
  -Mitä sinne kihlajaisiin pitää laittaa päälle? hän kysyi minulta kuin tilauksesta.
  -Aika hyvä ajoitus. Olin just kysymässä, mitä aiot laittaa sinne päälle. No sulle mä suosittelen tietysti pukua. Ja kraka! Mä tiedän, että se on hirttoköysi, mut toisaalta oon varma, että kaikilla on se kravatti siellä, sanoin. Kristo irvisti ajatukselle kravatista. Ymmärsin häntä hyvin, enhän itsekään olisi vetänyt mielelläni mitään kiristävää kaulani ympärille.
  -No jos on pakko. Puku on ihan okei, mut se kraka... tulee ihan faijamainen fiilis. Sillä on aina puku kravatin kanssa töissä päällä, hän vastasi, mutta vaikutti kuitenkin olevan yllättävän myötämielinen ajatukselle.
  -Kristo, mä mietin tässä eilen yhtä juttua. Oisko sulla tummansinistä pukua? Tai edes joku vähän tummempi sininen, musta on nyt vähän niin ja näin. Tarkoitin sitä, että meidän pitäisi näyttää vähän samalta. Tai siis meillä pitää olla joku yhdistävä tekijä, onnistuin sotkemaan sanani useampaan kertaan, mutta onneksi Kristo oli tottunut siihen.
  -On mulla tummansininen puku. Sulla on sitten varmaan sitten sen värinen mekko. Mut miksi? Siksikö, ettei kukaan voi viedä mua sulta? Kristo sanoi ja tökkäsi minua nenänpäähän. Jos olisi ollut valoisaa, hän olisi varmasti huomannut punan poskillani.
  -Älä kiusaa! En mä antaisi sua, vaikka joku kysyisikin, sä tiedät sen kyllä, vastasin ja koitin pitää ääneni vakaana parhaani mukaan siinä tuskin onnistuen.
  -Okei, kai mä sit tiedän sen. Mutta sua mä en suostu antamaan kellekään ainakaan sinä iltana, hän sanoi ja huomasin kyllä, kuinka hän koitti peittää sanojensa painavuutta hienoisen sarkasmin alle, mutten tietenkään voinut tuomita Kristoa siitä. Turvauduinhan minäkin sarkasmiin tiukissa tilanteissa. Etenkin hänen kanssaan. Yhtäkkiä huomasin hänen kasvoillensa pudonneen hiussuortuvan ja tunsin vastustamatonta halua siirtää se takaisin korvan taakse. Mun ei pitäisi, järkeni koitti huutaa minulle, mutta en jaksanut välittää siitä. Eihän hiuksien siirtäminen olisi niin vakavaa.
  -Mä kuulin faijalta, että mutsi on yrittänyt päästä kuiville tai jotain, mut mä en oikein luota siihen. On se yrittänyt sata kertaa aiemminkin. Mä en enää halua sitä pilaamaan mun elämääni, Kristo sanoi hiljaa, eikä naurettava yritykseni siirtää ainoastaan hiukset hänen korvansa taakse onnistunut. Laskin sormeni hieman alemmas hänen kasvoillaan jättäen ne leukaluun kohdalle. Jännite välillämme oli kasvanut melkein sietämättömän suureksi. Olisin halunnut suudella häntä lohduttavasti.
  -Sä et siis usko, että sun mutsi voisi koskaan päästä kuiville?
Kristo tuhahti.
  -No en usko. Ja vaikka se pääsisikin, se kuitenkin kuolee kohta. Aika helvetin outoa, jos maksa ei pamahda. Siis jumalauta! Se nainen on mun mutsi, mut se on henkilö, joka teki mun elämästä helvettiä! hän melkein huusi. Minä vedin hänet niskasta lähemmäs itseäni.
  -Älä, Kristian. Älä turhaan kiihdy sen takia. Se ei oo sen arvoinen, tiedäthän sä sen itsekin, kuiskasin ja siinä samassa Kristo painoi otsansa otsaani vasten. Välillä kaikki oli sellaista. Enkä minä osannut kieltää itseltäni sitä.

Kristian

Olin uppoutunut Jessin minulle tulostamiin nuotteihin, kun havahduin ovikellon ääneen. Laskin nuotit sohvapöydälle ja kävelin sitten avaamaan ovea tulijalle, jonka arvasin olevan isä.
  -Faija. Oisit soittanut, että oot tulossa. Mitä asiaa sulla on? kysyin ja vedin isän perässä oven kiinni. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet sitten viime näkemästä.
  -Sun äiti. Riikka hakeutui hoitoon, isä sanoi ja hymyili selvästi onnea täynnä. Minun ilmeeni lähinnä synkkeni.
  -Kai sä ymmärrät, että se ratkeaa kuitenkin juomaan taas kohta? Ei siitä ole mitään helvetin hyötyä!
  -Kristian! Tuo on kohtuutonta. Kyllä mä tiedän, että sun äitisi ei ole ollut sulle mikään äiti, mutta nyt jonkun pitäisi luottaa siihen. Meidän pitäisi tukea sitä, isä sanoi. Minua risoi se, että isä kehtasi tulla vaatimaan minulta äidin tukemista.
  -Helppoa sun on sitä tukea, kun et oo itse ollut 7-vuotias ja yksin kotona, kun oma mutsi lähtee baariin jo valmiiksi ympäri päissään. Sä olit jossain työmatkalla! Mä olin sen hullun kanssa, kun meille kotiin tuli jotain vieraita ihmisiä ryyppäämään äidin kanssa. Ja aina kun joku niistä onnettomista aupaureista koitti tehdä tilanteelle jotain, te hävititte sen kauas musta. Mä en halua kuulla mistään mutsin tosi hyvin onnistuneista katkoista. Jos sulla ei oo muuta sanottavaa, lähde menemään, sanoin ja viitoin kohti ovea. Jouduin vetämään henkeä sanojeni välissä, sill aihe sai minut kiihdyksiin.
  -Se haluaa puhua poikansa kanssa..., isä ehti aloittaa, mutta minä hyökkäsin heti kimppuun.
  -Ei tuu onnistumaan! Turha toivo. Mä en tarvitse sitä ihmistä elämääni, huusin. Näin kyllä, miten pettynyt isä oli. En kuitenkaan suostunut antamaan äidille anteeksi vain siksi, ettei isä olisi ollut pettynyt. En vain halunnut tai voinut antaa anteeksi kaikkia niitä onnettomia iltoja ja öitä, kun sisältä rikkinäinen pieni poika oli kuunnellut oven takaa kännisten sekoilua. Tuijotin isääni tiukasti silmiin. En suostunut painumaan kasaan hänen katseensa alla, ja siksi nostin leukani ylös. Ei ollut helppoa esittää vahvaa, mutta vielä raskaampaa olisi ollut olla sydän auki.
Ja siinä hetkessä muistin taas Jessin.

Jessika oli selvästikin melkoisen yllättynyt ilmestymisestäni heidän alaovelleen.
  -Mitä sä täällä tähän aikaan? hän kysyi ja veti oven kiinni.
  -Mun pää räjähtää kohta faijan kanssa vääntämiseen. Nyt se on saanut päähänsä, että mun pitäisi antaa jotain myötätuntoa mutsille. En tasan oo antamassa. Mitä helvettiä sekin luulee mun lapsuuden olleen?
Jessi katsoi minua silmissään hellyyttä. Sanaakaan sanomatta hän tarttui viileään käteeni ja talutti minut heidän asuntoonsa. Eteisessä hän halasi minua.
  -Mä lupaan sulle, että sä selviät. Mä en koskaan sanonut sulle hyvästejä. Oon ennenkin ollut sun vieressä, ja tuun aina olemaan. Mä meen sun kanssa vaikka helvettiin ja tuun sieltä sun kanssa myös takaisin. Sä et ikinä tuu lähtemään musta pois, Jessi sanoi ja varoittamatta painoi huulensa kevyesti poskelleni. Säpsähdin sitä, mutta en liikkunut minnekään. Jälleen kerran minä vain nojasin itseäni sitkeämpään ja pienempään naiseen, joka oli vienyt sydämeni. Siitä pienestä eteisestä ja Jessin käsien ympäröinnistä oli tullut turvapaikkani. Enkä minä aikonut enää ikinä menettää Jessikaa.

12. osa

2 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤