Jos vielä olen sinun #9

Jessika

Kämäisen kahvilan suosio oli lähtenyt toden totta nousuun kahvilan remontin jälkeen. En enää voinut sanoa työskenteleväni kämäisessä paikassa. Vaaleat värit tekivät paikasta aivan erilaisen verrattuna aiempaan tummaan värimaailmaan. Tavallaan nautin siitä kiireestä, joka töissä oli välillä iltaisin, mutta samalla se minut katumaan joitain valintoja elämässäni. Yksi niistä oli lupautuminen Jannin ja Markuksen kihlajaisiin soittajaksi. Se aiheutti minulle stressiä, sillä en todellakaan ollut ehtinyt miettiä heidän näköisiään kappaleita, joita olisin osannut soittaa. Siksi Netta, joka auttoi minua ja Mikkoa kahvilassa toisinaan, oli pelastus minulle. Saatoin vetäytyä tauolle ja koittaa sen aikana miettiä sopivia kappaleita, aikaakaan kun ei ollut tuhlattavaksi. Tammikuu oli kulunut aivan liian nopeasti ollakseen totta.

Ulkona tuiskusi lunta. Istuin Elenan kanssa rauhassa asuntomme olohuoneessa ja katselimme molemmat ulos ikkunasta. Ei ollut enää lainkaan epätavallista, että ajattelin Kristoa. Ei kai se koskaan ollut ollutkaan erikoista, mutta varsinkin nyt ajatukseni harhailivat alituiseen hänessä. Minusta tuntui siltä, että Elenakin tiesi sen.
  -Jessi, tuo teidän touhunne on järjetöntä. Ootko sä huomannut itse, miten Kristian katsoo sua? Tai miten sä katsot sitä? Te pystytte peittämään sen toisiltanne, ette muilta. Jessi, antaisit periksi, hän huokaisi kuin olisi halunnut sanoa sen paljon terävämmin. Jokin kuitenkin esti häntä. Ehkä syynä oli tieto siitä, että olisin loukkaantunut terävämmästä kommentista.
  -En mä peittele mitään. Me ollaan edelleen vaan kavereita, ja se riittää meille molemmille varsin hyvin, vastasin ja kuulin ääneni horjuvan jokaisen sanan kohdalla. En vain halunnut myöntää, että halusin olla Kristolle jotain muuta kuin pelkkä ystävä. Ja tiesin, etten ollut vain ystävä tunnetasolla. Mutta en saanut näyttää sitä. Piti muistaa, että oli muka parempi olla vain ystäviä.
  -Välillä mä toivon, että sä oisaisit paremmin valehdella mulle. Sä et usko sanaakaan siitä, mitä sä sanoit. Päästä irti siitä miehestä, jos sä et osaa kuin jahkailla sen kanssa. Usko tai älä, te tukehdutte tuohon tilanteeseen hetkessä, Elena sanoi varmuutta äänessään. Ja totta kai minä loukkaannuin, vedin sanat kuoreeni ja päätin, että pitäisin kahta kauheammin kiinni Kristianista.
  -En helvetissä jätä Kristoa taas. Mä en aio olla sille paskiainen enää.
Selvästi uhmaa täynnä olevaan katseeseeni vastasivat Elenan kipeän rehelliset silmät, jotka sanoivat kaiken tarpeellisen.
Sä loukkaannuit, koska tiedät mun olevan oikeassa. 

Lunta satoi taas lähes tuiskuten. Odotin Kristoa jonkun itselleni vieraan kahvilan ulkopuolella, ja toivoin, että hän olisi selvä. Siis vesiselvä. Minulla oli ollut huono päivä, enkä millään olisi jaksanut humalaista Kristoa, vaikka tiesinkin vieväni hänet kuitenkin turvaan. Meille, jos hän olisi humalassa, hänen omaan kotiinsa, jos niin ei olisi.
  -Toivottavasti sä et ehtinyt venata mua pitkään, Kristo astui ulos kahvilasta ja katsoi suoraan silmiini. Minä puistelin päätäni, vaikka olinkin joutunut odottamaan melko pitkään. En vain halunnut satuttaa Kriston herkkää mieltä, joka oli ollut muutenkin viimeisen vuoden aikana koetuksella takiani. Juuri MINUN takiani. Se tuntui aina yhtä pahalle myöntää, varsinkin nyt, kun lumihiutaleet tarttuivat hänen hiuksiinsa ja hänen kasvonsa jäivät varjoon katulampun loistaessa hänen selkänsä takaa. Olisin halunnut halata Kristoa.
  -Lähdetäänkö? kysyin ja kävelin hänen viereensä. Käsivartemme hipoivat toisiaan. Hänen takkinsa tuntui vielä lämpimältä omaani vasten. Ehkä se oli ollut patterin lähellä. Sen enempää puhumatta lähdimme kävelemään kasvot vasten tuulta vailla päämäärää. Emme olleet puhuneet siitä, minne menisimme tai mitä tekisimme. En toisaalta olisi edes jaksanut mennä minnekään kauas tai johonkin hämyiseen baariin vain siksi, että halusin olla Kriston lähellä. Se, että kyyneleet pyrkivät silmiini saattoi johtua tuulesta tai sitten siitä, että muistin jälleen kerran sen karkean asian, että Janni saisi jonain päivänä kävellä kirkon käytävää isänsä kanssa. Vaikka olinkin iloinen hänen puolestaan, tieto siitä, ettei oma isäni koskaan saanut taluttaa ainoaa tytärtään tämän elämän onnellisimpana päivänä alttarille, sai minut välillä kierimään katkeruudessa. Sen lisäksi töitä riitti niin kahvilassa kuin koulussakin. Enkä voinut sille mitään, että äitini pärjääminen huoletti minua päivästä toiseen, vaikka hän olikin hyvissä käsissä. Saattoiko kukaan selvitä täysin elämänsä vaikuttavimman rakkauden menettämisestä? Jos itse edelleen surin isääni viikottain, saatoin vain kuvitella tai koittaa ymmärtää äidin tilanteen näinä kylminä ja tuulisina, lumisateen peittäminä päivinä.
  -Hei... mä näen, että sulla on paska fiilis, Kriston ääni kuului jostain etäisyyden päästä. Hän oli samaan aikaan tavattoman lähellä ja kaukana. Tunne vain voimistui hänen liikkuessaan lähemmäs minua niin kauan, että olin selkä vasten seinää jollain kadulla keskellä lumisadetta. Mutta minä en itkenyt. En itkenyt, vaikka olisin halunnut. Kristo toi silti kätensä kasvoilleni, silitti peukalollaan poskipäitäni.
Ja tiesin olevani vaarallisen lähellä hänen suutelemistaan.

Kristian

Ulkona tuiskusi jälleen, ehkä jo kolmatta päivää putkeen. Minua ärsytti ja kadutti se, etten ollut lähtenyt kahvilasta ulos hieman aiemmin. Jessi koitti esittää, että kaikki oli hyvin, vaikkei selkeästikään ollut. Hän ei puhunut mitään, käveli vain ja vaipui ajatuksiinsa syvälle. Lumihiutaleet takertuivat kiinni hänen vapaana heiluviin, pitkiin hiuksiin. Tällaisina päivinä toivoin kaikista eniten, että olisin saanut ottaa hänet syliini. Mutta olimme vain K A V E R E I T A. Piste. Enkä saanut astua haalean rajan yli ja pilata kaikkea. Rajan yli menemisestä olisi seurannut vain ongelmia hänen kanssaan. Ja yhdestä asiasta olin varmaakin varmempi. Halusin Jessika Taivastien olevan osa elämääni. En silti voinut olla tekemättä tai sanomatta mitään nähdessäni surullisen Jessin.
  -Hei... mä näen, että sulla on paska fiilis, sanoin ja huomasin, että hän ei kunnolla erottanut, olinko lähellä vai kaukana. Kävelin lähemmäs, niin paljon lähemmäs, että hänen oli pakko painaa selkänsä seinää vasten samalla, kun minä otin hänen kasvonsa käsieni väliin. Silitin hellästi poskipäitä, jotka viima oli saanut aivan kylmiksi. Hän ei itkenyt. Ei antanut yhdenkään kyyneleen vieriä poskeaan pitkin alas, mutta minä tiesin ja tunsin, että hän kaipasi jotakuta lähelleen. Laskin käteni alas Jessin kasvoilta ja vedin hänet irti seinästä halatakseni häntä. Painoin leukani vasten hänen päälakeaan.
Jos olisin saanut, olisin varmasti suudellut häntä. Mutta muistin, etten saanut tehdä niin.
Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei se sattunut, sillä se sattui. Sattui sydämeen, enkä ollut täysin varma siitä, pystyisinkö aina pitämään lupaustani siitä, etten koskaan ylittäisi häilyvää rajaa.

10. osa