Jos vielä olen sinun #10

Jessika

Hengitin syvään ja suljin hetkeksi silmäni, jotta ymmärtäisin, missä olin. Edellinen ilta oli mielessäni sumuinen. Hyvä on, muistin kyllä halunneeni suudella Kristoa, mutta sen jälkeen en ollut täysin varma tapahtumien kulusta. Ilmeisesti olimme kuitenkin päätyneet Kriston kämpälle ja nyt olin hänen sohvallaan. Enkä vain hänen sohvallaan, vaan myös hänen kainalossaan kädet tiukasti ympärilleni kiedottuna. Pääni oli vasten Kriston rintaa. Ja siinä kohtaa kun tajusin asian, muistin, etten ollut itkenyt. Olin vain ollut hiljaa, mumissut hiljaisia vastauksia Kriston kysellessä minulta, mikä mieltäni painoi.
Ja siinä sohvalla Kriston sydämenlyönnit korvaani vasten muistin taas, millaista kaiken olisi kuulunut olla.

Kristian

Havahduin hereille Jessin yrittäessä päästä pois tiukasta halauksestani. Olisin halunnut vetää hänet vain tiukemmin itseäni vasten, mutta jotenkin tiesin, ettei se ollut hyvä idea. Höllensin otettani hänestä samalla tuntien puutuneet käteni. Olimme ilmiselvästi nukahtaneet sohvalle, jonne olin raahannut jokseenkin vaisun Jessin. Ja siinä kohtaa hän oli painanut päänsä rintaani vasten, enkä tietenkään ollut jättänyt halaamatta häntä sillä seurauksella, että nukuimme niin. Hemmetti. Enkä edes tiennyt, mitä Jessika tästä kaikesta ajatteli.
  -Sori, että tässä kävi näin, Jessi sanoi vääntäytyessään irti minusta koittaen saada selkänsä suoraksi. Hän ei enää näyttänyt niin surulliselta.
  -Mun syytä. Itsehän mä en lähtenyt tästä ja jättänyt sua nukkumaan, vastasin ja venyttelin itsekin. Istualtaan nukkuminen ei selvästikään ollut mikään maailman paras asento nukkua, mutta työnsin ajatuksen pois. Tunsin yhä Jessin pään painon rintani päällä. En ehkä vielä muutamaa vuotta aiemmin olisi uskonut, että sitäkin tunnetta saattoi kaivata. Samassa Jessi katsoi minua kuin olisi keksinyt jotain mullistavaa.
  -Kristian. Sä sanoit joskus jossain sivulauseessa soittaneesi kitaraa. Sä oot mun pelastus! Jessi höpötti jotain, josta minulla ei ollut käsitystäkään. Kohotin kulmakarvojani osoittaakseni ihmetystäni.
  -Siis mistä sä puhut? Oon mä joskus hetken soittanut kitaraa... Miten se pelastaa sut?
  -Sä tiedät, että mä soitan Jannin ja Markuksen kihlajaisissa. Kristo, oo niin kiltti, ja tuu soittamaan mun kanssa sinne! Mä en pysty siihen yksin! Kristo! hän katsoi minua anovasti, enkä edelleenkään ollut täysin varma siitä, mistä hän puhui.
  -Mä? Sun serkun kihlajaisiin? Jessika, mä osaan vaan jotain perussointuja, en mitään sen vaikeampaa, sanoin, mutta se ei vaikuttanut millään tavalla hänen katseesensa.
  -Se riittää. Totta kai mäkin soitan, mut sä voisit tulla laulamaan taustoja ja soittamaan sitä kitaraa pääasiassa. Mä ostan sulle kitaran. Ja capon! Kaiken, mitä sä tarvitset! Kristian, meillä on melkein kaksi kuukautta aikaa harjoitella. Älä jätä mua pulaan nyt, Jessi katsoi minua koiranpentumaisesti, enkä hennonut kieltäytyä.
  -Okei, Jessi. Mutta sä et osta mulle mitään. Mä hommaan kaiken tarvittavan itse. Ja et tarjoa sun kitaraa. Mut sä opetat! Pidät sitten huolta siitä, että jopa mä opin soittamaan kelvollisesti kitaraa.
Ilmeisesti vastaukseni teki Jessistä poikkeuksellisen iloisen.
  -Sä oot ihana. Kiitos, Kristo. Sä et ikinä arvaa, miten paljon tää merkitsee, hän sanoi ja hyppäsi kaulaani. Itse en ollut täysin vakuuttunut asiasta edelleenkään, mutta asia selvästi teki Jessistä onnellisen. Enkä osannut kuin halata häntä takaisin.

Muutamaa päivää myöhemmin seisoin musiikkiliikkeen ulkopuolella käsissäni akustinen kitara, kitaralaukku ja se Jessin hehkuttama capo. Tuntui omituiselta ajatella, että juuri minusta oli tulossa se henkilö, joka soitti lähes vieraiden ihmisten kihlajaisissa kappaleita, jotka minulle tärkeä ihminen oli valinnut. Hitto, että ajatus osasikin repiä. En ollut aivan varma siitä, millaisilla fiiliksillä Jessika oli menossa soittamaan 14. maaliskuuta Lappeenrantaan kanssani. Minusta hän oli iloinen, mutta itse tilaisuus taisi silti jännittää häntä. Ehkä jännitys johtui siitä, mistä hän oli minullekin maininnut.
  -Vaikka Janni onkin mun serkku ja ihan helvetin tärkeä tyyppi mulle, mä en voi sille mitään, että mä oon katkera. Katkera siitä, että joskus, ehkä ensi kesänä, Janni saa kävellä isänsä käsipuolessa Markuksen luokse. Mä en saa kävellä isän kanssa. Mä tiedän, että jos pappa on vielä silloin hengissä, hän lupaa viedä mut miehen luokse. Ei se silti oo sama asia.
Jessin puheista ymmärsin, että hän oli ollut läheinen isänsä kanssa. Ja kävi myös selväksi, että hän halusi jonain päivänä mennä naimisiin. Ja vaikka kuinka koitin kuvitella itseni Jessin häiden vieraiden joukkoon, se onnistui huonosti. Kerta toisensa jälkeen kuvittelin itseni käytävän toiseen päähän odottamaan ihmistä, joka oli muuttanut elämäni.

Jessika

Minusta tuntui siltä, että Kriston mukaan ottaminen projektiin nimeltä Janni & Markus 14. maaliskuuta, oli vaikuttanut vain posiitiviisesti koko projektin etenemiseen. Yhtäkkiä biisien keksiminen oli helpompaa, vaikka valitsinkin sellaisia kappaleita, että tiesin saavani niillä kyyneleisiin niin itseni kuin Jannikin, ehkä jopa Markuksen. Kristo oli raahautunut luokseni lähes heti ostettuaan kaiken tarpeellisen. Siinä me kaksi sitten olimme virittäneet hänen kitaraansa olohuoneessamme.
  -Mä sain ne biisit valittua. Markus toivoi paria, niin mä etsin sitten kolme suhteellisen helposti laulettavaa ja soitettavaa kappaletta. Ei sit mene liikaa aikaa, koska meidän jälkeen siihen tulee soittamaan jotain Markuksen frendejä, sanoin ja näin uteliaisuuden Kriston silmistä.
  -Mitä kappaleita sä valitsit?
  -Otin oikein kunnon itkubiisejä, varo vaan, saatat joutua lohduttamaan mua kun harjoitellaan, sanoin huvittuneesti, mutta jatkoin sitten asiallisesti.
  -Mä valitsin biiseiksi Oothan tässä vielä huomenna, Järjettömän rakkauden ja sitten vielä sen pahimman eli siis Jos sä tahdot niin. Ne on satavarmasti sullekin tuttuja.
Kristo katsoi minuun hymyillen.
  -Et ajatellut säästellä kyyneliä siitä illasta? No ei vaan käy mulle, jos sä tahdot niin, hän sanoi ja huomasin kyllä, miten hän leikki valinnallani. Mutta Jos sä tahdot niin oli vain yksinkertaisesti aivan Jannin ja Markuksen näköinen biisi.
  -Hauska juttu, Kristian. Mä oon sulle ikuisesti kiitollinen siitä, että suostuit soittamaan mun kanssa. Niistä mikeistä sun muusta vielä se, että mulla on kaksi mikkiä täällä, mut ständit äidillä, mutta varmaan me selvitään aina pääpäivään asti ilman ständejä. Nyt vaan harjoittelemaan samaan aikaan soittamista ja laulamista. Ja niitä sointuja! selitin ehkä hieman hermostuneella äänellä ja toivoin, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Kristo vaikutti sisäistäneen sekavan lauseeni sisällön ja hän nyökkäsi. Että hän osasikin hymyillä niin valloittavasti, ajattelin katsellessani hymyilevää Kristoa. Hän nosti kitaransa syliinsä ja katsoi minua kysyvästi.
  -No Jessika, opetatko mua soittamaan kitaraa kunnolla? hän lausui jälleen nimeni englantilaisittain. Se sai minut hymyilemään. Ehkä munkin pitäisi kutsua sua Christoferiksi tai joksikin sen tyyliseksi, ajattelin. Tiesin kuitenkin, etten tekisi niin. Kristosta oli tullut minulle liian tärkeä nimitys. En olisi osannut kutsua häntä millään muulla nimellä. Enkä edes olisi halunnut kutsua, sillä vain minulle hän oli Kristo. Hän oli vain minun Kristoni. Ja siitä asiasta olin luvattoman onnellinen.

11. osa